Voin laulaa ma laulun yhden vaan:
»Oli lahden rannalla talo
ja kauvaksi yöhön kaameaan
sieltä vilkkui ikkunan valo.
Mut kaikista, kaikista kauvimmaks
ne loisti sen huonehen ikkunat kaks,
joss' äiti se valvoi vuoteellaan
ja vuotteli kuopustaan.
Tuli kuopus se kerran kotihin.
Oli sammunut ikkunan valo.
Oli autio huone se armahin
ja tyhjä, tyhj' oli talo.
Mut kirkkomaall' oli kumpu uus
ja kummulla humisi koivu ja kuus
ja kasvoi kukkaset tuttavat,
emon ennen kastelemat.
Ja poika se matkasi maailmaan.
Ei vilkkunut ikkunan valo.
Oli ympäri huojuvat hongat vaan
ja synkkä, synkk' oli salo.
Kävi yksin kulkea raskahaks.
Hän löysi ystävän, löysi kaks
ja löysi maantien mahtavan,
tien kullan ja kunnian.
Oli kylmät ne mieron nuotiot.
Ei vilkkunut ikkunan valo.
Oli ympäri korvet autiot
ja synkkänä huokasi salo.
Ja tulilla öisillä kuulla sai
niin paljon, niin paljon pahaa vain
ja maailman markkinarähinää--
vain harvoin ystävää.
Ja poika se erosi yksikseen.
Ei vilkkunut ikkunan valo.
Mut oli kuin korpehen yölliseen
olis kohonnut pikkunen talo.
Ja oli kuin kaukaa hän katsellut vaan
olis riemuja, murheita mustan maan
ja elellyt pienessä mökissään,
yön seljässä, yksinään.
Oli pimeä mökki se erakon.
Ei vilkkunut ikkunan valo.
Oli kolkko se humina hongikon
ja synkkänä huokasi salo.
Ei viihtynyt erakko tuvassaan,
hän metsiä hiihti ja harhaili vaan,
ja kylmä, kylm' oli mökin lies--
ja kylm' oli mökin mies.
Mut kerran kun palas hän töllilleen,
kas, vilkkuvi ikkunan valo!
Oli hongikko huolittu hopeiseen
ja kullassa kulisi salo.
Ja kun hän astahti mökkihin,
oli permanto peitetty kukkihin
ja lämmin, lämmin ol' mökin lies
ja lämpeni mökin mies.
Ei yksin hän töllissä ollutkaan.
Siks vilkkui ikkunan valo,
siks hongat kaikk' oli hopeissaan
ja kullassa kulisi salo.
Ei olleet ne kultia kunnian,
ei helyjä mammonan, maailman,
oli linnunlaulua sydämen,
oli riemuja rakkauden.
Mökin lasilla lintunen lauleli.
Ja vilkkui ikkunan valo.
Ja katso! Katto se kohosi
ja mökistä suur' tuli talo.
Katso! Mökki laajeni maailmaks
ja maailma suureks ja avaraks
ja laulua täys oli avaruus
ja aurinko oli kuin uus.
Se lauloi laulua kotoista,
miten vilkkuvi ikkunan valo,
vaikk' ympäri korpi on kaamea
ja synkkänä huojuvi salo.
Se lemmen lämpöä lauleli,
oman kodin se onnea ylisti,
ja joulua kuusten ja kynttiläin
ja lapsien leikkiväin.
Se lauloi pienestä kädestä,
joka sytyttäis ikkunan valon,
joka hoitelis liettä lämmintä
ja kukkihin kylväis salon,
joka kädelle toiselle tukena ois
ja pyyhkisi otsan ryppyjä pois,
kun surut ne yölliset saapuvat
ja aavehet kolkuttavat.
Mut laulu se muuttavi muotoaan.
Yhä vilkkuvi ikkunan valo.
Mut erakko tölliä kiertävi vaan,
jost' tullut on suuri talo.
Ne saapuvat, aavehet yölliset,
ne tunnon tuskat ja pimeydet,
ne pistot syyllisen sydämen--
ja ne pistävät syvällen.
Ja erakko tutkivi itseltään:
Mulle vilkkuisko ikkunan valo?
Se ei mulle vilkkunut ennenkään.
Munko ois tämä suuri talo?
Ei, ei, minun mökkini pieni on vain.
Tää lienevi linnoja unelmain?
Mill' oisin ma ansainnut, onneton,
näin kirkkahan auringon?
Taas muuttavi laulu se muotoaan.
Yhä vilkkuvi ikkunan valo.
Mut erakko metsiä hiihtää vaan
ja synkkänä huojuvi salo.
Hän yksin hiihtää ja harhailee,
hän kanssa peikkojen kamppailee
ja kanssa syömensä syyllisen.
Hän tahtoisi pestä sen.
Niin suurina surut ne saapuivat.
Mut vilkkuvi ikkunan valo.
Mökin lasit on suuret ja valoisat
ja mökki on suuri talo.
Ja katso! Hän katsovi mökkiin päin
ja katso, hän aavehet voittaa näin,
saa rauhan ja uskoo ja riemuitsee--
ja hän saapuvi mökilleen.
Taas muuttavi laulu se muotoaan.
Oli valhetta ikkunan valo.
Oli härmää ne honkien hopeat vaan
ja synkkänä huojuvi salo.
Mut erakko yksin hän vuoteellaan
vain kattohon katsoo ja katsoo vaan
ja liettä kylmää hän koittelee
ja hymyy ja hyräilee:
»Mitä siitä jos minulle ilkkui vaan
sen ihanan ikkunan valo!
Jos hongat ne härmässä olikin vaan
ja valhetta jos oli talo!
Toi valhe voiton mun sydämehen.
Siis uskon, siis uskon ma valheesen
ja suljen jällehen silmät kiin--
taas onneni näen mä niin.»
Ja laulu se muuttavi muotoaan.
Kas, loistavi ikkunan valo.
Taas hongat ne helkkyvi hopeissaan
ja kullassa kuultavi salo.
Taas katto se kaartuvi taivaihin
ja permanto peittyvi kukkihin
ja lämmin, lämmin on mökin lies--
ja lämmin on mökin mies.
Hän uneksii pienestä kädestä,
joka sytytti ikkunan valon,
joka hoiteli liettä lämmintä
ja kukkihin kylvi salon.
Hän uskoo ja toivoo ja uinuvi vain
ja kiittävi onnea unelmain,
kun surut ne yölliset saapuvat
tai aavehet kolkuttavat.
Ja näin hän kiittävi onneaan:
»Oi, vilkkuos valheen valo!
Mitä siitä jos pieni on mökkini vaan,
kun mulle se suuri on talo!
Mitä siitä jos lieteni kylmä on,
kun mulle se antavi auringon,
ja muut jos ei lintua kuulekaan,
kun mulle se laulavi vaan!»
Hän istuu ja hymyy ja hyräilee.
Yhä vilkkuvi valheen valo.
Mikä lie, joka kaukaa humisee?
Vai onko se vaan sinisalo?
Ja onko mökkiä ollenkaan?
Ja onko mökissä istujaa?
Ja onko valhekin olematon?
Kuka tietää, se vastatkoon.»