Mitä siitä jos nuorna ma murrunkin
tai taitun ma talvisäihin,
moni murtunut onpi jo ennemmin
ja jäätynyt elämän jäihin.
Kuka vanhana vaappua tahtoiskaan?
Ikinuori on nuoruus laulujen vaan
ja kerkät lemmen ja keväimen,
ilot sammuvi ihmisten.
Mitä siitä jos en minä sammukaan
kuin rauhainen, riutuva liesi,
jos sammun kuin sammuvat tähdet vaan
ja vaipuvi merillä miesi.
Kas, laulaja tähtiä laulelee
ja hän meriä suuria seilailee
ja hukkuvi hyrskyhyn, ennen kuin
käy purjehin reivatuin.
Mitä siitä jos en minä saanutkaan,
mitä toivoin ma elämältä,
kun sain minä toivehet suuret vaan
ja kaihojen kantelen hältä.
Ja vaikka ma laps olen pieni vain,
niin jumalten riemut ma juoda sain
ja juoda ne täysin siemauksin--
niin riemut kuin murheetkin.
Ja vaikka ma laps olen syksyn vaan
ja istuja pitkän illan,
sain soittaa ma kielillä kukkivan maan
ja hieprukan hivuksilla.
Niin mustat, niin mustat ne olivat;
ja suurina surut ne tulivat,
mut kaikuos riemu nyt kantelen
vielä kertasi viimeisen!
Oi, kantelo pitkien kaihojen,
sinä aarteeni omani, ainoo!
Me kaksi, me kuulumme yhtehen,
jos kuin mua kohtalot vainoo.
Me kuljemme kylästä kylähän näin,
ohi kylien koirien räkyttäväin,
ja keskellä raition raakuuden
sävel soipa on keväimen.
Me kaksi, me tulemme metsästä
ja me metsien ilmaa tuomme,
me laulamme nuoresta lemmestä
ja lempemme kuvan me luomme,
me luomme sen maailman tomusta niin
kuin Luoja loi ihmisen Eedeniin
ja korvesta kohoitamme me sen
kun vaskisen käärmehen.
Te ystävät, joiden rinnassa kyyt
yön-pitkät pistää ja kalvaa,
te, joita jäytävi sydämen syyt
ja elämä harmaja halvaa,
oi, helise heille mun kantelein,
oi, helise onnea haavehein
ja unta silmihin unettomiin
mun silmäni suljit sa niin.
Kas, ylläpä mustien murheiden
on kaunihit taivaankaaret
ja kaukana keskellä aaltojen
on haaveiden höyhensaaret
ja ken sinne lapsosen kaarnalla käy,
ei sille ne aavehet yölliset näy,
vaan rinnoin hän uinuvi rauhaisin
kuin äitinsä helmoihin.
Mitä siitä jos valhetta onkin ne vaan
ja kestä ei päivän terää!
Me uinumme siksi kuin valveutaan
ja vaivat ne jällehen herää.
Moni nukkui nuorihin toiveisiin
ja heräsi hapsihin hopeisiin;
hän katsahti ympäri kummissaan
ja--uinahti uudestaan.
Miks ihmiset tahtoa, taistella
ja koittaa korkealle?
Me olemme kaikki vain lapsia
ja murrumme murheen alle.
Miks emme me kaikki vois uinahtaa
ja hyviä olla ja hymytä vaan
ja katsoa katsehin kirkkahin
vain sielumme syvyyksiin?
Oi, unessa murheet ne unhottuu
ja rauhaton rauhan saapi,
oi, unessa vankikin vapautuu,
sen kahlehet katkeaapi,
ja köyhä on rikas kuin kuningas maan
ja kevyt on valtikka kuninkaan
ja kaikki, kaikki on veljiä vaan--
oi, onnea unelmain!
Oi, onnea uinua uudelleen
ne lapsuen päivät lauhat
ja itkeä jällehen yksikseen
ne riemut ja rinnan rauhat;
taas uskoa, että on lapsi vaan
ja että voi alkaa uudestaan
ja uskoa uusihin toiveisiin
sekä vanhoihin ystäviin!
Taas uskoa riemuhun, keväimeen
ja lippuhun pilvien linnan
ja uskoa lempehen puhtaaseen
taas kahden puhtahan rinnan,
taas uskoa itsensä rikkahaks
ja maailman suureks ja avaraks--
voi, kuinka se sentään on ihanaa,
kun sen nuorena uskoa saa!
Voi, kuinka se sille on ihanaa,
joka kaiken sen kadotti kerran,
joka häkistä katseli maailmaa
ja näki vain vaaksan verran,
joka etsi kauneutta, elämää,
ja näki vain markkinavilinää,
ja näki räyhäävän raakuuden, tyhmyyden--
niit' aikoja unhota en.
Kun muistelen, kuinka ma kerjännyt
olen koirana lempeä täällä,
miten rikasten portailla pyydellyt
olen tuiskulla, tuulissäällä,
vain lämpöä hiukkasen, hiukkasen vain
ja kun minä muistelen, mitä mä sain
ja mitä mä nielin ja vaikenin
ja mitä mä ajattelin!
Miten olen minä kulkenut, uskonut,
ett'eivät ne unhoitukaan!
Ja sentään ne olen minä unhoittanut
kuin unhoittaa voi kukaan.
Ja sentään se nousi, niin kohtalot kaas,
ja sentään ma seppona seison taas
ja taivahan kansia taon ja lyön--
oi, onnea tähtisen yön!
Ne saapuvat, saapuvat uudestaan
mun onneni orhit valkeet,
ne painavat vanhalla voimallaan
mun rintani jättipalkeet.
Ja kirkas on taivas ja kukkii maa
ja säkenet suustani suitsuaa
ja ääneni on kuni ukkosen--
oi, onnea unelmien!
Mitä siitä jos haaveeni verkot vaan
on verkkoja hämähäkin!
Mitä siitä jos omieni viittova vaan
on laulua laineiden näkin!
Moni nukkui nuorihin toiveisiin
ja heräsi hapsihin hopeisiin
tai herännyt täällä ei milloinkaan.
Missä? Milloin? Helmassa maan.
Minä tahdon riemuja keväimen
ja onnesta osani kerta!
Olen imenyt rintoja totuuden,
mut niistä vaan tuli verta.
Siis, tulkaa te utaret unelmien,
minä vaivun riemunne rinnoillen
ja uskon päivähän, aurinkohon.
Unen maito on loppumaton.
Oi, kauniisti mulle te kaartukaa,
mun syömeni sateenkaaret!
Mua hiljaa, hiljaa tuudittakaa,
te haaveiden höyhensaaret!
Mua katsokaa: olen lapsi vaan,
olen riisunut päältäni riemut maan
ja pyytehet kullan ja kunnian.
Uni onni on laulajan.
Minä tahdon vain uinua yksikseen.
En tahtois vielä mä kuolla.
Mut kuulkaa, jo äitini huhuilee
Tuonen aaltojen tuolla puolla.
Oi, odota hetkinen, äityein!
En viel' olis valmis ma matkallein,
mun syömeni on niin syyllinen.
Suo että mä pesen sen.
Suo että mä ensin huuhdon vaan
nämä synkeät, huonot aatteet,
suo että mä päälleni ensin saan
ne puhtahat, valkeat vaatteet,
jotk' ompeli onneni impynen,
hän, hämärän impeni ihmeellinen,
min kuvaa kannan ma sydämessäin
siit' asti kuin hänet mä näin.
Me tulemme, äitini armahain!
Oi katso, meitä on kaksi!
Oi katso, mik' on mulla rinnassain!
Niin oisitko rikkahaksi
sinä uskonut koskaan kuopustas?
Ja katso, me pyydämme siunaustas,
sun poikasi synkeä, syyllinen,
ja mun impeni puhtoinen.
Katso, kuin hän on kaunis ja valkoinen
ja muistuttaa niin sua!
Hän on niin hellä ja herttainen,
vaikk'ei hän lemmi mua,
Elä kysele hältä, miks tänne mun toi,
mut usko, se niin oli parhain, oi!
Ja usko, nyt ett' olen onnellinen
kuin aikoina lapsuuden.
Elä kysele multa sa laaksoista maan!
Ei olleet ne luodut mulle.
Mut jos sinun silmäsi tutkii vaan,
voin laulaa ma laulun sulle
kuin lauloin ma lapsen aikoihin--
kas, lauluna sujuu se paremmin
ja kyynelet kuuluvat kantelehen.
Niitä muuten ma ilmoita en.