Liisa järjesteli vaatteitaan lutissa ja ilostui kun pojat tulivat
katsomaan.
»Annas minä autan», tarjoutui Matti muuatta vaatetta katonrajaan
kurottamaan.
»Pane sitte, koska sinä olet nuorempikin.»
»Valehtelet. Et sinä ole vielä kahdenkymmenen.»
»Ja sinäkö olet! Ihmiset puhuvat että sinä olet vasta alun
viidennellätoista.»
»Kuka sitä?»
Liisa nauroi.
»Tyttö vain, yksi tyttö.»
»Mikä, kuka? Sinä valehtelet.»
»Sellainen tyttö, jota sinä olet kullaksunut.»
»Minäkö?» Matti oli olevinaan hämillään ja sydän oli riemusta kurkussa.
»Ja neljä kertaa kuulutettiin
se Saapas-Matin Heikki»
lauloi Iikka.
»Pane hiukan ylemmäksi, mutta älä putoa siihen väättäväksi», kehoitti
Liisa Matille.
»Minä olen, kuulkaa orjat, juonut jo kahdenkymmenen markan loven tämän
vuoden palkkaan», kertoi Iikka.
Liisa äikitteli:
»Käskee juoda.»
»Syödäkö se pitäisi?»
»Ei mutta ostaa tytöille vehnäsiä, menisi paremmin niin kuin toteen.»
»Kuule Liisa, kun kaikki panee viinaan, niin sitte sen tietää että on
juonut.»
»Oliko Iikka iltamassa?» kysyi Liisa.
»Häh, missä?»
»Iltamassa, palvelusväen, siinä johon ilman pääsi.»
»Sivistettäväksi», jatkoi Matti.
»Reidottavaksi», Liisa virnakoi.
»En viitsinyt suosiolla, kun ei väkisin viety.»
»Pöllöt sellaisiin», virkkoi Matti ajatuksissaan.
»Paljoa parempi, kun saa oikein sydämmestänsä hypellä eikä tarvitse
ketään orjailla», selitti Liisa.
»Sitä; saa kyllä meikäläinen olla käskettävänä ja opetettavana pitkin
vuotta, vielä nyt sitte päänpitoviikoilla», puhui Matti. Iikka täytti:
»Iestä kantamaan.»
Jokainen näytti olevan mietteissään. Iikka otti ryypyn, tarjosi
toisillekin, jotka myöskin ryyppäsivät. Iikka pani piippuun ja alkoi
selittää:
»Minä olen ajatellut siksi, että jos me sivistymme, me palkolliset,
niin ettei ole seuraelämässä mitään eroa meidän ja talollisten välillä,
niin mahdammeko me enää tulla toimeen näissä eläinten huoneissa, vai
laittavatko haltiaväet meillekin kamareita silloin?»
»Joo, kyllä ne laittavat sulle oman kamarin tässäkin talossa samoin
kuin mullekin», vakuutteli Matti ja Liisa nauroi. Lopettaen työnsä
istui tyttö ja alkoi sanoa:
»Mutta on se palvelijan elämä vähän kummallista kiertolaiselämää,
muuttaa lutista luttiin. Mekin nyt tässä istumme kyyhöttäen...»
»Kuin kolme varpusta», keskeytti Matti.
»Istumme kyyhöttäen...»
»Ja aijomme ruveta palvelemaan Raitalassa ja luomaan lantaa, etteivät
itse tarvitsisi likautua...» keskeytti Iikka. Mutta Matti häntä taasen
keskeytti:
»Että saisivat olla kamaritöissä, lautamies käydä kuntakokouksissa ja
Isäntäyhdistyksissä...»
»Ei, antakaa nyt minä sanon!» huusi tyttö. »Minä vaan tarkoitan, että
kun me nyt olemme tulleet kukin omalta haaraltamme, niinkuin...»
»Varikset», täytti Matti.
»Voi voi voi-i!»
»Sano nyt.»
»Kissa!»
»Oletko sinä paha suuttumaan?»
»Olen!»
Matti ja Liisa leikkivät jotain käsileikkiä ja Iikka hyräili:
»Neljä kertaa kuulutettiin
se Saapas-Matin Heikki.»
Leikkinsä ohessa yhtyivät toiset samaan lauluun:
»Helluni laulu se kauas kuuluu
ja saappaat narahtelee,
vellikello se aisassa heiluu
ja pyörät jyrähtelee.»
Iikka oli avannut oven ja kurkisteli ulos pimeyteen. Sateenrapinata
jatkui yhä ja lutin räystäistä tippui vesi pihaan muodostuneesen
lammikkoon synnyttäen syksyisen, lotisevan äänen. Liisa oli mennyt
vuoteelle ja Matti haukotteli.
»Tuolla se nyt on», virkkoi Iikka uneliaasti rämisevällä äänellä.
»Mikä?»
»Vilhelmi vain, tämä Vilhelmi Raitala ... maanviljelijän poika ...
herra Raitala...»
Matti lähestyi ovea kurkistellakseen pimeään sateiseen yöhön, että
missä se on, ja näki tulen loistavan Vilhelmin kamarin ikkunasta.
»Kirjoittelee morsiamille», jatkoi Matti samaan nuottiin unisella
äänellä ja molempain vierekkäin istuessa lutin kynnyksellä.
»Preivejä», lisäsi Iikka.
»Sivistyneitä preivejä.»
»Mitä ne nyt siinä ilvehtivät?» Liisa tuli katsomaan hänkin. Ja kaikki
kolme katselivat läpi mustan pimeyden hauskasti valaistuun ikkunaan,
jota alapuolelta varjosivat karttuuniset akuttimet ja ylempää
harsouutimet.
»Siinä se nyt rakastelee», huokasi Iikka.
»Ja riijailee», jatkoi Matti.
Kaikki purskahtivat kaklattavaan, ilkeälle vivahtavaan nauruun.
-- -- --
»Sadetta tahtoo, sanon minä», virkkoi Matti astuessaan alas lutin
rappusista. Kääntäen takin kauluksen pystyyn kysäsi hän Iikalta:
»Et ole sinäkään kalossia ostanut?»
Iikka oli vähän aikaa vastaamatta. Matti ymmärsi, että hän mietiskelee
sydämmen kysymyksiä ja ajattelee palaamista Liisan luo.
»Olikin mulla jo, mutta myin pois», sanoi Iikka ilman virnistelemättä.
»Mitäpä meikäläinen...»
Matti jätätti itsensä vähän jälkeenpäin:
»Kyllä minä tulen», sanoi ja kehoitti Iikkaa menemään edelleen. Mutta
Iikka meni vaan pienen kappaleen ja pysähtyi epäluuloisena. Sillä aikaa
kiersi toveri nurkan ympäri, hiipien uudestaan luttiin ja naputti
hiljaa ovelle. Haka napsahti auki ja Matti pistäysi sisään sulkien
oven, itsekseen myhähdellen ja naureskellen.
Iikka pyrki ikävystymään ja huuteli:
»Matti! ... mihin se joutui? ... jätän sinut!»
»Jätä vaan», tuumi Matti lutissa.
»Hyi, kun on kylmä», hytisi Liisa sängyssä ja tuntui olevan
mielihyvissään jostain. Viinapulloaan sovitteli Matti nurkkaan
aprikoiden, tarjoaisiko Liisalle lämmitysryypyn.
»Ota, lämpenet», sanoi ja tarjosi.
»Matti!» kuului Iikan äkäinen ääni.
»Ei se lämmitä yhtään», intti Liisa, mutta maistoi kuitenkin.
Lutin seinään heitettiin puukalikalla ja Iikka ärhenteli ulkona äkeällä
äänellä.
»Kyllä se lämmittää», myhäili Matti, löi tulpan kiini ja muisti
vilaukselta Marttaa. Liisa tuntui tällä hetkellä kuitenkin niin
puoleensa vetävälle, somalle ja omalle, että rakkaus Marttaan aivan
taistelematta näytti kalpenevan ja laihtuvan.
Iikan laulu etääntymistään etääntyi, sillä katkonaisia ääniä siitä enää
vaan kuului.
»Iikka se laulelee», virkkoi Matti, sammutti lampun ja siunasi.