Lutin arkulla paloi pieni läkkilamppu. Hämärässä valossa näkyi nuori
mies, joka vitkaan liikkuen keräsi pieniä tavaroitaan lattialle
levitetyn vanhan päällystakin päälle, josta näytti olevan aikomuksena
tehdä matkalaukku. Lutissa oli myöskin aution näköinen sänky, josta
laidan ylitse kohosi tukuttain oljenkorsia ja jalkopuolessa olivat
läjässä kurjat nahkaset. Seinät olivat autiot, tomuiset, hämähäkin
verkkoja täynnä. Mutta vielä tukalamman näköinen oli rönsöinen
pärekaton-alus, josta oli alituiseen tippumassa kaarnoja ja
madonjauhoja. Se sentään peittyi kesäöinäkin hämärään ja oli
sellaisenaan omiaan synnyttämään turvattomuudentuntoa ja aavemaisia
mielikuvia yksinäisessä nuorukaisessa, joka sai asua tässä huoneessa,
makailla tuossa sängyssä olkien päällä ja katsella hämäränpeittoon
katoavaan kattoon. Ikkunaa ei rengin asunnossa ollut enempää kuin
muissakaan samallaisissa, mutta seinässä oli pieni luukku, jonka
edestakaisin liikutettavalla laudanpalasella saattoi mielensä mukaan
sulkea ja avata. Sen saattoi avata valoisana kesäyönä ja katsoa ulos
aivan niin pitkälle ja leveälle, kuin näköpiiriä siitä avautui --
kyynärän päässä olevaan tallinseinään. Sai huvitella ja kuvitella
olevansa kotonaan, polttaa lyhyellä notkovartisella piipullaan
pesällisen toisensa jälkeen, istua korkeajalkaisella pyykkituolilla ja
muistella Marttaa, jonka lutti oli vaatteilla puettu, soman ja rikkaan
näköinen, Marttaa, jonka pellavatukkainen pää niin huolimattomasti
lepäsi pieluksen vieressä päänaluksen reunalla ja silmät nauroivat heti
kun Matti ovenaukeamaan ilmestyi, Marttaa joka oli niin ... niin...
»R-r-akas!» äänsi Matti aina itsekseen, kun näille maille joutui. Ja
Martta oli niin rakas yhdeltäpuolen sen vuoksi, että hänkin oli
havainnut olevansa rakas Martalle. Vielä ei ollut ehtinyt Martan
vieressä makailemaan kuin yhden yön, mutta sen muistot lämmittivät
tänäkin iltana.
Hän loi vielä yleiskatsauksen ympäri luttia ja huomasi, että
omaisuutensa oli nyt kaikki tuossa päällystakilla, lukuunottamatta
pyhäisempää päällystakkia, kahta pikkumekkoa, yökulkuhousuja, liiviä ja
hattua, silinterikelloa, tuppea puukkoineen ja puolen tuopin pulloa
viinaa, jotka kaikki olivat päällä.
Hän ei puhellut itsekseen, ähkyi vaan kun kääri omaisuuttaan kokoon.
Saatuaan sen tehdyksi, pisti lampun taskuun, otti mytyn kainaloonsa,
kävi ulos, väänsi oven lukkoon ja otti avaimen reijästä, -- aivan kuin
muulloinkin. Alas tultuaan heitti mytyn portaille ja meni tupaan.
Tupa oli siisti, matot lattiassa. Pöydän luona paloi kattolamppu.
Sisällä oli vaan nuori emäntä, joka puuhasi keitosta takan ääressä ja
souti kätkyttä.
Matti asteli juhlallisesti pöydän luo, laski lutinavaimen siihen, meni
tarjoomaan emännälle kättä:
»Hyvästi nyt», sanoi. Ääni oli soinnuton ja värähti.
»Joko Matti nyt menee? Käteni on niin märkä että pyyhin sen. No hyvästi
vaan ja onnea uuteen paikkaan.»
»Hyvästi vaan. Panin lutinavaimen tuohon pöydälle ja nahkaset jätin
luttiin, sieltä ne löytää Oskari.»
»Aijoin sulle illallista panna, mutta ei ole vielä valmiina.»
»Eipä ole nälkäkään tässä... Hyvästi vaan ja sanokaa isännälle
terveisiä.»
»Hyvästi. Kyllähän niitä sopii sanoa.»
Matti meni ulos hitain raskain askelin. Otti portailta tavarat
kainaloonsa ja alkoi astua.
Tänään oli palvelijain muuttopäivä. Talossa, jonka oven juuri kiini
painoi, oli Matti palvellut vuoden. Eikä hänen ollut siellä mikään paha
olla, vaikka hänenkin mielestään olisi lutin makuusija voinut olla
vähän siistimpi, työnvaatimus hiukan helpompi ja ruoka vähän parempaa.
Mutta kun haltiaväet söivät itse samaa, niin ei ollut siitäkään niin
paljoa välittänyt. Ja monta kertaa hän oikein säälitteli näitä ihmisiä,
Matalamäen nuoria haltioita, kun he ottivat työhön kiini aivan kuin
orjat, eikä suuri velka talon hinnasta tahtonut sittenkään vähentyä. --
Olkoon miten tahansa muuten, mutta liian kitsaasti ne pitävät työväkeä,
ajatteli Matti monasti. Olisi hän kernaasti jäänyt toiseksikin
vuodeksi, vaikka työvaatimus olikin niin tuima ... hän olisi koettanut
pitää itse määränsä. Kun oli syyskesällä pikeytynyt Marttaan oikein
vakavasti, olisi nyt tuntunut niin rehdiltä, varmalta ja rikkaalta kun
oli kulta, eikä olisi tarvinnut muuttaa taloa. Mutta Matalamäen isäntä
ei ollut puhunut mitään toiseksi vuodeksi jäämisestä, eikä hän
ymmärtänyt ... ellei tuo mahtanut pelätä, että rupean tässä akottumaan.
Matalamäki ei huoli äijämiesrengeistä. Sitten sukeutuivat ajatukset
aivan itsestään mietiskelemään kysymystä: miksi toisilla ihmisillä on
parempi n.s. työnkurssi kuin toisilla? Esimerkiksi Iikka, joka tulee
Raitalaan hänen palveluskumppalikseen, on oikein kuuluisa. Sanotaan,
että Iikka on narri ja tekee sen mukaan kuin kehutaan ... hän taas ei
välitä kehumisesta, sillä se on narraamista...
»Enkä minä välitä mistään, jumaliste! -- kun se siksi tulee», hän
ääneensä huudahti ja löi jalkaa maahan.
Eikä sellaisilla palkoilla, kuin hänelle maksetaan, kannata oikein
hosua, -- aivan toinen olisi asia jos saisi sellaisia palkkoja kuin
Iikkakin saa.
»Mutta Ratulaisen pojalle ei makseta korkopalkkoja, eikä häntä
ihmisenäkään pidetä ... kun isä on Ratulainen,» hän virkkoi itsekseen
mutisten ja löi taasen jalkaa kovemmin maahan.
Kun osaisikin jotain muutakin kuin olla renkinä, -- juoksi hänen
ajatuksissaan.
»Mutta kun ei kukaan opeta, nauretaan vaan kun puhdetöitäkin yritän.»
Ja hän ajatteli edelleen, että kun oliskin saanut olla vielä
Matalamäessä, niin isäntä kenties tänä talvena olisi opettanut.
Raitalassa tulee kuitenkin hevoshoito hänelle ja Iikka saa tehdä
puhdetöitä. Mieliala muuttui yhä katkerammaksi, kun johtui ajattelemaan
syntyperänsä halpuutta, josta luuli kaiken pahan lähtevän.
»Ei minulla ole mitään lahjoja, ei minkäänlaisia lahjoja. Kuinka niitä
Ratulaisen pojalle olisi suotu!... Se on vaan lorvi, renkiveklus,
joutava piru, hylky!»
Hänet valtasi raivokas tunnelma. Mutta sattumalta vilahti taas mieleen
Martta. Ajatusmaailmaan säteili siitä lempeätä, viihdyttävää valoa ja
mieliala kävi rauhallisemmaksi. Matti ajatteli taas akottumista ja
kodin perustamista, aivan kuin toteutettavissa olevaa ihannetta.
Äskeinen puuskaus ei ollut häneen syvästi koskenut. Se oli muuten tuttu
tunnelma, joka palasi usein, josta palvelijain joukossa usein
puhuttiinkin, joskus nauraen, toisinaan katkerasti moittien. Mutta
Matilla ne hetket menivät helposti ohi, muutama tuima kirous
huippukohtana, -- ja hän eli taas hetken elämää.
Oli pimeä syksyinen ilta ja tie rapainen. Matti jo katui, että oli
korkkosaappailla lähtenyt taivaltamaan ja pieksusaappaat laukkuun
pannut. Mutta rapakossa tallusteleminen loppuisi kuitenkin kohta, sillä
hän läheni jo Raitalaa.