Kun Sorja ja Taitsa saapuivat siihen Ekvatorian asutuskeskukseen, jossa
Turja oli käynyt, ja jossa Ekvatorian hallitus oli suurimman osan
vuodesta aina majaillut, tunsivat he heti ilmassa yhteiskunnallisen
myrskyn tunnelman. Ihmismassoja virtaili ja kuljeksi päämäärättömästi
rannassa, teillä, puistoissa. Oli meluavia kokouksia, joissa puhuttiin,
huudettiin, puitiin nyrkkejä ja ruhjottiin muutamia osanottajia
hengiltä. Oli ryöstettyjä taloja, oli savuavia raunioita, oli mätäneviä
ruumiita siellä täällä tien vieressä, usein alastomiksi ryöstettyinä.
Teiden, katujen ja kanavien leima oli kokonaan muuttunut. Ei näkynyt
vallasluokan komeita viittoja ja puolialastomia vartaloja, ei kaduilla
eikä aluksissa. Kaduilla kulki ja kanavilla souteli asestettuja
sotilaita ja orjia sekä suunnattomat määrät huumaantunutta rahvasta
yleensä. Joukot olivat ilosta juovuksissa. Ne kulkivat edestakaisin,
lauloivat ja liekuttivat puunlehviä. Melkein kaikki työt seisoivat.
Kerjäläisillä oli kultaiset päivät. He saivat mitä ikinä halusivat.
Ja suurimmassa kunniassa näyttivät olevan Borealian sotakentiltä
palanneet raajarikot, sokeat, kuurot ja tylsämieliset sotilaat tai
sotilaanjäännökset, jotka kerjäilivät teiden varsilla.
Sorja ja Taitsa saivat kuulla, että hallituksen "piiskajoukko" oli
surmattu viimeiseen mieheen, että joukko vallassäädyn miehiä ja naisia
oli mennyt samaa tietä. Mutta yleensä heidän oli sangen vaikea saada
selkoa tapahtumista.
Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli kerätä luotettavia miehiä ja naisia
yhteistoimintaan, jotta saataisiin edes tapahtumain langoista selkoa.
He päättivät luoda kaksi "hermokeskusta", toisen tänne ja toisen
suureen asutuskeskukseen maapallon toiselle puolelle. Sorja kerää
ystäviänsä ja kannattajiansa sotajoukosta ja Taitsa menee puhuttelemaan
kansansa pääosaa, joka yhä asui hänen synnyinseudullaan.
Kun Taitsa saapui siihen satamaan, jonka äärillä hän oli lapsuutensa
viettänyt, havaitsi hän myrskyn ennättäneen jo sinnekin. Sama joukkojen
liikehtiminen, sama ilo ja humina. Hän näki vanhoja tuttavia kulkemassa
joukoissa, kiihtyneinä, silmät loistaen ja mieli nähtävästi ensi kerran
elinijässä arkielämän yläpuolella aaltoilemassa.
Hän ymmärsi niin hyvin heidän ilonsa, heidän mielensä aaltoilun.
Tuolla menee muuan mies, joka hänen täällä ollessansa asui pienessä
kurjassa mökissä erään mäen syrjässä. Mäeltä juoksi vesi ja lika hänen
mökkinsä pihaan. Hän muistaa selvästi mökin lahonneen seinustan, sen
kitisevän oven. Siellä sisällä oli syntymästä saakka mielipuoli poika
kytkyessä, liaten tuon tuostakin yhden nurkan tukehduttavan pienen
mökin permannosta. Siellä oli pari muuta lasta, käppyräinen vaimo;
miehellä oli ollut parantumaton tauti. Hän on vielä elossa ja nyt hänen
silmänsä loistavat. Taitsa tietää, mitä hän ajattelee: toista pientä
huonetta itsellensä, sen verran maata, että voisi elää mökillänsä -- ja
mieletöntä poikaansa johonkin Ekvatorian hoitolaan. Hän toivoo ja
uskoo, että tämä humaus suo hänelle tuollaisen onnen.
Tuolla toinen vanha tuttu, yhdeksän lapsen isä, joka ei vaimoinensa ole
moniin vuosiin nukkunut yhtään rauhallista yötä. Lapset, vaimo ja hän
itse ovat sairalloisia. Taitsa muistaa selvästi, miten monta kertaa hän
näki alastoman pikku raukan itkevän hänen mökkinsä edessä olevassa
likaisessa solassa, joka teki eteisen virkaa. Hänkin toivoo lapsillensa
hiukan helpompaa elämää kuin mitä hänellä itsellään on ollut.
Täällä kävelevät mies ja vaimo, joilla oli maata ja kunnollinen asunto
kun he olivat nuoria, mutta heidät ajettiin pois maaltansa senvuoksi,
että heidän isäntänsä kielsi saaneensa hänelle tulevia kymmenyksiä,
vaikka hän oli ne saanut. Taitsa tapasi vaimon silloin muinoin sillä
matkalla, jonka hän miehensä tietämättä teki isännän luo rukoillakseen
häneltä lupaa saada edelleenkin pitää maan. Taitsa muistaa vielä sen
suuren puun tien vieressä tuolla metsässä, jonka kohdalla kalpea nainen
tuli häntä vastaan. Taitsa muisti kuulleensa jälestäpäin, että isäntä
oli vaatinut tältä nuorelta naiselta hänen kunniaansa ennenkuin lupasi
ottaa asian harkittavakseen. Ja mies löi vaimoansa, kuultuaan
kerrottavan hänen käynnistään. Nämäkin toivoivat varmaan oikeutta
itselleen.
Tällä tavalla Taitsan mieleen palautui monien vanhojen tuttaviensa
elämä vuosien takaa, koko se puutteista ja kärsimyksistä kudottu kuva,
joka oli häntä lapsena ja poikana ympäröinyt. Ja nyt ovat nämä sen
kuvan elonkipunat, sen hermokeskukset, lähteneet liikkeelle ja
yrittävät irtautua entisestä kudoksestaan. Se paine, joka on litistänyt
heitä harmaata toivotonta elämän seinää vasten, on nyt poissa
ja he yrittävät heti kimmoisuutensa voimasta ponnahtaa irti
kidutuspenkistänsä.
Mutta Taitsa näki myöskin toisenlaisia tuttuja puikkelehtimassa
joukoissa. Hän näki hämärien hommien mestareja, varkaita ja
syntymästään saakka roistoja. Ja Taitsa arvasi heidän miettivän, miten
voisivat käyttää tätä myllerrystä hyväkseen.
* * * * *
Jonkun ajan kuluttua olivat Ekvatoriassa koolla Sorja, Taitsa ja Karma.
Turja oli lähtiessään kuvannut Karmalle lyhyesti aseman ja jättänyt
hänen omaan harkintaansa, olisiko hänen edullista lähteä läheltä
seuraamaan tapahtumia. Sonjan vaikutuksesta oli hän vihdoin tehnyt
päätöksensä ja lähtenyt Ekvatoriaan pienen vapaaehtoisen joukon kanssa.
-- Mikä onni, että tulitte, puhui hänelle Sorja. Vaikeimmat ajat ovat
tulossa. Jotain kamalaa on ilmassa.
-- Niin, puuttui puheeseen Taitsa. Tähän saakka on kaikki ollut enemmän
vain ilmaan pidettyä kohinaa ja tunnekuohua. Mutta meidän väkemme on
saanut selville, että jokin salainen voima tekee työtä muuttaakseen
kaiken keskinäiseksi perinpohjaiseksi hävitykseksi. Tämä on kuin
mahtavan joen padon murtuminen ja sitä seurannut tulva. Paine on
kerääntynyt vuosisadasta vuosisataan. On nähty jo kauan sitte, että
ennemmin tai myöhemmin sulku räjähtää rikki ja kauhistava tulva alkaa.
Mutta sulun isännät eivät sittekään suostuneet avaamaan veden juoksulle
pienintäkään rakoa. Nyt tässä tulvassa toimii sekä varsinainen joen
uomassa juokseva vesi, että myöskin sen sivustoilla tuhojansa tekevä
villi vesi, joka vyöryy pelloille, kasvitarhoihin, asumuksiin, joka
hävittää mitä eteen sattuu. Vedellä on kyllä uomansa, mutta se ei mahdu
siihen ennenkuin taas jonkun ajan kuluttua. Tässä myllerryksessäkin
tuntuu eräänlainen yhtenäinen uoma. On pieni ydinjoukko, joka tuntee ja
tunnustaa kehityksen uoman. Mutta tämän joukon liepeillä seuraa aivan
villejä joukkoja, jotka eivät tunne eivätkä tunnusta muuta kuin omia
kielteisiä, hävittäviä vaistojansa. Tähän saakka on näyttänyt siltä
kuin tulva tasaantuisi hiljalleen, mutta äskettäin olemme huomanneet,
että sitä aiotaan kuohuttaa vielä hirmuisemmaksi. Nyt on saatava
selville mitä on tekeillä ja mistä nämä kummalliset voimat lähtevät, ja
sitte iskettävä suoraan pesäpaikkaan. Omin voimin olisi meille ollut
sangen vaikeata suorittaa tämä tehtävä, mutta apua saatuamme olemme
varmat voitostamme.
Nyt olivat liittoutuneet liikkeellä yötä päivää. He värväsivät vapauden
puolustajia, järjestivät joukkoja, levittivät oikeita tietoja mitä
mielettömämpien huhujen vastapainoksi ja -- ennen kaikkea -- he
hankkivat tietoja tapahtumien kulusta. Heillä oli urkkijoita kaikissa
keskuksissa, kaikissa seuroissa ja yhdistyksissä, he paljastivat juonen
toisensa perästä, he saarnasivat, puhuivat ja kirjoittivat. He
koettivat kaikin voimin pitää näitä huumautuneita massoja järjen tiellä
ja luoda pohjaa uudelle yhteiskunnalle.
Kerran saapuu heidän yhteiseen neuvotteluunsa tiedustelija orjien
kokouksesta ja ilmoittaa, että siellä puhui hänelle tuntematon mies,
tarjosi aseita orjille ja kehoitti heitä surmaamaan tyyten
vallassäädyn, "verenimijälauman".
-- Millainen oli tämä mies? kysyi Karma.
Tiedustelija näytti piirtämänsä kuvan.
-- Avaruuden nimessä, minä olen nähnyt tuon miehen! kiljahti Karma.
Mutta missä?
Hän mietti.
-- Tuhat tulimmaista! Tiedättekö missä minä olen hänet nähnyt? Hän oli
yksi niitä, jotka antoivat meille aseita, kun niinä vallassäädyn
taistelujärjestön nimessä kävin niitä satamasta hakemassa. Tämäpä on
kummallista -- tai oikeastaan suurenmoista! Nyt tämä pulma alkaa
selvitä.
-- Täällä valmistaa siis joku salainen keskus taisteluun kahta
toisillensa verivihollista leiriä, totesi Taitsa.
-- Niin totta kuin nimeni on Karma - niin tekeekin. Mutta mikä on se
keskus? Onko Ekvatoriassa yhtään kansaa, joka pystyisi tällaiseen,
josta voisi otaksua, että se aikoisi vallata tämän maan?
Taitsa pudisti päätänsä ja Sorja naputteli sormellansa pöytää ja
tähysteli ulos ikäänkuin hän ei olisi kuullut koko keskustelua.
-- Me koetamme saada tästä selkoa, päätti Karma.
Sitte he taas ponnistelivat, urkkivat ja järjestelivät.
Mutta mitä innokkaammin he koettivat koota lankoja käsiinsä, sitä
sekaisemmaksi ja jännittyneemmäksi asema kävi. Syntyi toisilleen
vihamielisiä taistelujärjestöjä. Ne saivat aseita ja vereisiä
yhteenottoja sattui siellä täällä. Vallassääty, joka ei juuri ollut
näyttäytynyt ollenkaan sataan päivään, läksi lymypaikoistaan, pukeutui
rahvaan tavoin ja liittyi omaan taistelujärjestöönsä.
Liittolaisilla ei ollut niin paljon voimia, että he olisivat voineet
hallita tämän maapallon ympäri ylettyvän kiristyvän jännityksen. Heidän
olisi pitänyt kyetä pitämään kurissa molemmat puolet.
-- Horna vieköön, kirosi Karma. Minä voin kyllä tuhota toisen tai
toisen puolen näistä hulluista. Mutta minä en saa heihin järkeä, niin
paljon että yhteenotto välttyisi. Turjan täytyisi olla täällä muutaman
päivän kuluttua ja hiukan enemmän Borealian voimaa mukana muuten täällä
tulee uusi räjähdys.