Turja aikoi heti lämpimän vuodenajan päätyttyä lähteä matkalle
Borealiaan tuodakseen, jos mahdollista, sinne jääneen osan kansaa vielä
ennen seuraavaa lämmintä vuodenaikaa etelään. Täällä ei kansaa uhannut
mikään vaara -- kierteleväin puolivillien metsästäjäin ja Ekvatoriasta
tuotujen tai paenneiden rikollisten ryöstöretket Uuden Borealian
alueelle voitaisiin helposti ehkäistä. Sen sijaan uhkasi kuolema
Vanhaan Borealiaan jäänyttä kansan osaa.
Turja oli valmistanut retkikunnan ja odotteli vain lähettiläittensä
palaamista Ekvatoriasta. Odotellessaan hän päätti tehdä tutkimusmatkan
ympäristöön. Jorma lähti mukaan -- saatuaan Ormalta luvan. He vaelsivat
etelään pitkin rannikkoa, kunnes vuorelta näkyi kaukoputkeen asuttu
maa. Jorma havaitsi sauhun vuoren juurella. He laskeutuivat uteliaina
pitkin rinnettä ja näkivät vihdoin pienen viheliäisen majan, jonka
katosta nousi sauhu. Turja astui pihalle, jossa kolme lasta leikki. Hän
tervehti lapsia ystävällisesti molemmilla kielillä, joita hän oli
Ekvatorian miehiltä oppinut. Mutta lapset seisoivat äänettöminä,
peloissaan.
Majasta astui ulos nainen, laiha ja pieni käppyrä, kiljahti nähtyään
Turjan ja Jorman sekä syöksyi takaisin majaan. Hetken kuluttua työntyi
majan luukusta ulos rautaputki ja näkyi miehen kasvoista osa. Kuului
kähisevää puhetta. Turja oli ymmärtävinään sanat:
-- Keitä te olette, mitä haette?
-- Vieraita kaukaa pohjoisesta, vastasi Turja. Olkaa huoletta, pahaa
emme aio. Olemme paenneet pakkasta, ja jäätä.
Rautaputki ja kasvot katosivat, ovelle ilmestyi kokonainen pieni
miehenkäkkyrä.
-- Ette siis ole rosvoja, kysyi hän kielellä, jota Turja sangen
vaikeasti tajusi.
-- Emme. Me tuskin tunnemme rosvoja. Olemme oppineet sellaisia
tuntemaan vasta tänne etelään tultuamme.
-- Kyllä niitä täällä saa tuta, kähisi mies.
Turja keskusteli kauan ukon kanssa ja heistä tuli hyvät ystävät. Majan
elämä oli kaikesta päättäen kurjaa ja puutteellista. Ukko kertoi, että
sellaista se oli yleensä täällä Ekvatorian äärillä. Mutta kyllä on sen
sijaan toista maan keskuksessa ja pääpaikoissa! Tämä ihmetytti Turjaa
sanomattomasti.
He sanoivat ukolle, akalle ja lapsille jäähyväiset ja alkoivat
taivaltaa alueen rajaa pitkin länteen, pyrkien meren rannalle. Maa oli
kaikkialla metsäistä, vuorista ja erinomaista työteliään kansan asua.
Jokia ja putouksia oli runsaasti. Tultuaan meren rannalle kääntyivät he
pohjoiseen. Täällä oli lintuja suunnattomat määrät korkeilla
kallioisilla rannoilla. Ja missä oli matala rannikko, siellä näkyi
suuria merieläimiä.
He olivat jo sangen pohjoisessa. He kulkivat mereen pistävälle pienelle
niemekkeelle pitkin rantaa ja kiersivät erään aukeaman ohi, pyrkien
kärjessä olevien kallioiden taa, kun aukeaman toisesta laidasta kuului
pamahdus ja Jorman viereisestä puusta sinkosi lastu.
-- Mikä siellä naksahtelee? kysyi Jorma hiukan hämmästyen.
-- En tiedä varmaan, mutta arvelen Ekvatorian väen metsästävän.
Pian pamahti pari kolme kertaa ja Turjan ja Karman ympärillä rapisi ja
surisi kuin pieniä kiviä tulisessa vauhdissa.
-- Minusta tuntuu kuin olisi tässä jokin väärinkäsitys, murisi Jorma.
Luulevatko ne räähkänät meitä metsänelukoiksi?
-- Tuskin. Parempi on otaksua että me olemme tekemisissä pahempien
ihmisten kuin metsästäjien kanssa. Menkäämme kallion taakse.
Kun he kuuristuivat kallion suojaan ja katsoivat sieltä, paukkui taasen
ja kallio naksahteli heidän edessään.
-- Kyllä ne aikovat metsästää meidät aivan ilmeisesti ja naksuttelevat
senvuoksi tänne päin, puheli Jorma muhoillen.
-- Olemme nähtävästi tekemisissä rosvoavien metsästäjien kanssa.
-- Lähetämmekö pensaikkoon radioputkista täyden vongahduksen? kysyi
Jorma. Luulen että heille maistuu matka tai jäävät he paikoillensa.
-- Emme, vastasi Turja päättävästi. Minä tahdon saada heiltä ne
rautaputket, joilla he paukuttelevat. Meidän on annettava heille vain
puoli sädettä ja osattava se kohdalle.
-- Mutta me emme näe heitä.
-- Odotahan!
Turja otti rannalle ajautuneen puun, pisti päähineensä sen päähän ja
kohotti sitä kallion yli. Heti paukkui ja puuhun sattui "nappi". Turja
havaitsi, että se ei ollut lävistänyt puuta. Hän käski Jorman kaivaa
sen esille -- se oli metallinen kuula. Hän pudisti päätänsä:
-- Me emme voi mennä aukeamalle, sillä siellä saamme reikiä nahkaamme.
Ja kiertää emme voi heitä, sillä aukeama ulottuu koko niemen poikki.
-- Mutta silloinhan asia on päivänselvä, sikäli kuin minun järkeni
pitää kutinsa täällä Ekvatoriassa. Heillä on paha mielessä meitä
kohtaan eivätkä he tule ystävällisesti näkyviin, ennenkuin uskovat
meidän olevan nälästä ohkaisina ja luulevat meidän olevan kiitollisia
heille pienestä suoneniskusta, joka vapauttaa meidät enemmistä
kärsimyksistä. Lentää emme osaa ja niinollen emme voi kiertää heitä
sitäkään tietä. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähettää sinne
leimaus, joka panee sydänaluksen läpättämään ja raajat toimimaan,
vaikka ei sattuisi tappamaan.
-- Mutta Jormahan kuuli kaiketi, että haluaisin heidän paukkunsa ja
tarkemmin ajatellen haluaisin viedä kotiin myöskin itse miehet.
-- Kuulinhan minä, joo. Mutta onhan päälliköllä Karman ensimmäiseltä
jäätikkömatkalta tuomat rautaputket. Ja niitä äijänkäkkyröitäkin on
siellä jo muutama, murisi Jorma. Ei senpuolesta ettei päällikkö saa
tehdä mitä tahtoo. Minä vain tässä ajankuluksi puhelen sitä ja tätä.
Mutta pois minä haluaisin täältä kyykkimästä. Otan ennen muutaman
napinreiän nahkaani kuin jään tänne pitkäksi aikaa ja kärsin
ensimmäisen luokan vaimollisen rajumyrskyn kotiin tultuani.
-- Tietysti me lähdemme, mahdollisimman pian. Mitäpä täällä tekisimme.
Mutta pimeään saakka meidän tulee odottaa, ennenkuin pääsemme
lähtemään.
Turja pyysi Jormaa jäämään vahtiin ja ilmoittamaan hänelle, jos jotain
näkyisi tai tapahtuisi, ja lähti kiertelemään rantakallioilla. Edessä
oli merenlahti, joka avautui aavalle merelle. Oli verrattain tyyni
ilta. Mainingit vyöryivät rantaan, kohahdellen kallioissa. Metsä humisi
hiljaa. Kaukana taivaanrannalla näkyi jäitä. Aurinko laski punaisena
hehkuen ja punasi pilvenreunat taivaalla. Alhaalla kellui tämä rusko
meren mainingeissa.
Turjan mieli lennähti kauas pohjoiseen lumen ja jään keskelle, missä
toinen osa hänen kansaansa vielä taisteli elämästä ja kuolemasta. Urjan
lempeän tarmokas hahmo astui sieltä ennen muita esiin. Oli kuin olisi
hän kävellyt kallioilla hänen edessään ja hymyillyt hänelle. -- Turja
tunsi kaipaavansa häntä hurjasti.
Illan hämärtyessä alkoi taivaalla tavanmukainen tulitus. Turja palasi
Jorman luo, joka puolitorkuksissa murisi jotain ja heittäytyi
nukkumaan.
Viidakosta kuului hämärässä liikettä ja ikäänkuin pienen tiu'un
helinää. Siellä liikuskelivat vielä ne, jotka aikoivat metsästää
Borealian päällikön ja yhden hänen parhaista miehistään.
-- Mitähän väkeä tämä mahtaa oikein olla, uteli Turja itseltään. Mutta
sitte hän unohti heidät, sillä hän oli varma, että he eivät etsi heitä
yöllä. Ja jos etsisivät -- sitä parempi.
-- -- -- Turja valvoi, mietiskeli ja tarkasteli taivaan ilmiöitä. Hän
löysi kaukoputkellansa Avaruuden Hirviön. Sen auringot, sen
massajoukot, sen usvameret näyttivät nyt yksinkertaisessa
kaukoputkessakin äärettömän suurilta. Pian peittäisi tämä hirviö koko
toisen taivaanpuoliskon. Se näytti ojentelevan valtaisia
pyyntilonkeroitaan vilpoisiin eetteriaaltoihin. Se näytti kasvavan ja
voimistuvan vuosi vuodelta. Sen ympärillä näytti leijailevan
tomupilvihöytäleitä, jotka olivat niinkuin tämän Avaruuden hirviön
tuulissa huiskuva harja. Aurinkokuntamme taivaltaa tätä hirviötä kohti
-- sen Turja tiesi. Mikä on oleva sen kohtalo? Siitä on selko saatava,
jos Ekvatorian apuneuvoilla voidaan suinkin siitä selko ottaa.
Turjan mietteet katkaisi Jorma, joka heräsi ja ehdotti lähtöä. Turja
suostui ja he alkoivat hiipiä takaisin samaa tietä jota he olivat
päivällä tulleet. Aukeama sivuutettiin onnellisesti ja tultiin metsän
reunaan. Turja sytytti pienen valonheittäjälyhdyn ja tarkasti tietä.
Kun he olivat nousseet lehdosta kalliolle, jonka raoissa kasvoi vain
muutamia suurempia puita, huomasi Turja yht'äkkiä lyhtynsä valossa
verkon, nähtävästi metallilankaisen. Hän tarkasteli sitä lähemmin.
Siinä oli siellä täällä tiukuja, jotka nähtävästi olisivat helähtäneet
heti, jos verkkoon olisi vähänkin koskenut. Verkko oli kalliolla, joten
sen alitse ei voinut kaivautua; se ulottui todennäköisesti jyrkkään
rantakallion reunaan saakka, joten sitä ei myöskään voinut kiertää.
-- Tämäpä on pyydys, puheli Turja hiljaa Jormalle. He luulevat
pyydystävänsä meidät ilveksen verkolla.
-- Panenko hajalle? kysyi Jorma.
-- Ei käy päinsä. Se ilmiantaa meidät.
Turja kulki jonkun matkaa oikealle ja löysi suuren puun, joka kasvoi
kallion raossa verrattain lähellä verkkoa. Hän heitti lasson,
jollaisella Uuden Borealian asukkaat olivat yleensä aina metsällä
käydessään varustetut, tämän oksan yli, kiipesi puuhun ja vei
nuoran erään sangen korkealla olevan oksan yli, kiinnitti sen
sinne, heittäytyi käsin riippumaan nuorasta, heilutti itsensä
heiluriliikkeeseen kunnes heilahteli verkon ulkopuolelle ja pudotti
itsensä sinne. Jorma seurasi esimerkkiä muristen itsekseen päällikön
kujeille. Ja sitte alettiin odottaa aamua.
Heti kun valkeni sen verran että näki, alkoivat Turja ja Jorma lähetä
varovasti takaapäin lehtoa, josta eilen paukkui. Pian saivatkin he
näkyviinsä leirintapaisen erään kallion suojassa. Kallion edessä
aukiolle päin oli lehtoa. Näkyi liikettä. Pari miestä tarkasteli lehdon
läpi Turjan ja Jorman eilistä asemaa aukean toisella puolen. Kolmas
kuunteli neljännen määräyksiä ja oli juuri lähdössä.
Nyt on aika. Jorma hoitaa kalliolla olevat, minä huolehdin lopuista,
kuiskasi Turja.
Radiosäteet vongahtivat. Leirissä olijat kaatuivat, kalliolla olleiden
päät retkahtivat alas.
-- Selvä on.
Turja kokosi metsästäjäin kaikki aseet ja antoi ne Jorman hoitoon.
Sitte hän hieroi taintuneiden ohimoita ja ranteita ja antoi heidän
hengittää pienestä askista. He heräsivät ja olivat nähtävästi
äärimmäisen hämmästyneitä ja peloissaan. Se joka oli antanut määräyksiä
toisille, tointui nopeasti, pujahti metsään ja juoksi joustavasti ja
notkeasti, pehmein sulavin liikkein puiden välitse pakoon. Turja
lähetti hänen jälkeensä uuden vongahtavan säteen, joka kaasi juoksijan
maahan. Turja käski Jorman kantaa hänet takaisin ja herätti hänet. Hän
silmäili leimuavin katsein nolona seisovia miehiänsä, polki jalkaa ja
nähtävästi soimasi heitä kielellä, jota Turja ei ymmärtänyt. Sitte hän
heristi nyrkkiä Turjalle ja käänsi hänelle selkänsä. Välittämättä
näköjään mistään hän katseli puita ja päästeli omituisia laulavia
ääniä.
Kukaan vangeista ei näyttänyt ymmärtävän ensin Turjaa, kun hän
puhutteli heitä molemmilla oppimillansa kielillä. Heidän päällikkönsä
vain kiljahti ja katseli yhä metsään. Turja lisäsi ikäänkuin Jormalle
puhuen (vaikka Jorma ällisteli, ymmärtämättä sanaakaan):
-- Sepä vahinko. Olisimme voineet kotiin tultuamme vapauttaa sen, joka
olisi minua ymmärtänyt.
Kas, silloin laukesi yhden miehen kielen kanta ja hän vastasi samalla
kielellä. Mutta tuskin hän oli lauseensa lopettanut, kun hän keikahti
maahan päällikkönsä korvatillikasta. Se oli tapahtunut nopeasti kuin
salaman isku ja seuraavassa tuokiossa lauleli päällikkö taas entisellä
paikallaan metsään katsellen.
-- Tämäpä on kovin tulista ja ylpeätä poikaa tämä mies, lausui Turja
kääntäen hänet tavallista lujemmalla otteella päin ja tarkastaen häntä.
Hän hämmästyi miehen piirteet nähtyään. Vaikka hän puri hammasta Turjan
rautakouran tuottamasta kivusta, olivat hänen piirteensä sittenkin
omituisen hennot, aivan kuin naiselliset. Nuori hän oli kaikesta
päättäen. Turja taputti häntä olalle: -- Luulen, että me joskus vielä
sovimme keskenämme oikein hyvin.
Vangit hymyilivät omituisen salaperäisesti.
Turja kehoitti vankeja ottamaan pyyntiverkkonsa mukaan, ilmoittaen että
he saattavat sitä vastaisuudessa tarvita. Heille ei aiota mitään pahaa,
he saavat olla vain pohjoisesta tulleen Borealian kansan vieraina ja
myöhemmin saavat he taasen valita tiensä itse.
Jorma nouti puuhun jääneet lassot.
Lähdettiin kohti uutta Borealiaa. Metsästäjien päällikkö jurotteli ja
kulki miten sattui, kenestäkään välittämättä. Hän pysähtyi, tuijotteli
puiden latvoihin, juoksi metsään jonkun matkaa, kunnes sai Jorman
mörähtämään, palasi ja nauroi Jormalle pilkallisesti. Turja näki, että
Jorman oli vaikea hillitä itseänsä antamasta, niinkuin hän tapasi
sanoa, "pöksyille tuota poikavekaraa".
Mutta sitte väsyikin "vekara" kujeisiin ja komensi miehensä kantamaan
itseänsä. Matka alkoi joutua. Niin tuli Turja kotiin tältä pieneltä
seikkailulta tietämättä että tämä matka oli merkitsevä hänelle
yksityisesti enemmän kuin sadat matkat -- ja oikeastaan enemmän kuin
lumi, jää ja pakkanen, enemmän kuin Avaruuden Hirviö -- -- --.
Taitsa oli palannut, mukanaan Ekvatorian hallituksen ehdot. Esikuntansa
läsnäollessa Turja ne luki. Ne sisälsivät: