XX luku. Kuolemaa pakoon.

"Ja hän sanoi: Tämä on Passukin matkan loppu, mutta sinun

tiesi, Charley, kulkee yhä eteenpäin monen auringon nousun

ja laskun aikana, yli tuntemattomien maiden ja outojen

vesien ja se on täynnä vuosia ja kunniaa ja mainetta. Se

vie sinut monen naisen majaan ja hyvän naisen, mutta

koskaan ei se johdata sinua suurempaan rakkauteen kuin

Passukin rakkaus -- -- Aina on Passuk ollut ylpeä miehestään.

Nouskoon hän ylös, sitokoon lumikengät jalkoihinsa ja

lähteköön, jotta hän saisi pitää ylpeytensä."

Jack Londonin "Naisen rakkaus".

Sitte tuli se vuosi jona Borealian maasta ei enää paljastunut

täydellisesti kuin pieni täplä. Seuraavana talvena osa kansasta kuolisi

varmasti sen vuoksi, että energia ei riittäisi asumusten lämmitykseen.

Myöhemmin uhkaisi nälkäkuolema.

Edellisenä talvena oli Turja tehnyt matkan Ekvatorian rajalle mukanansa

Taitsa ja pari muuta Ekvatorian miestä. Nämä kävivät Turjan

lähettiläinä Ekvatorian päällikön puheilla. Ekvatoria lähetti

neuvottelijat jäätikölle Turjan leiriin. Mutta nämä neuvottelijat eivät

tienneet juuri muuta sanoa, kuin että kansoja oli viime aikoina tullut

Ekvatoriaan pohjoisesta ja etelästä ja että Ekvatorian hallitus on

taipuvainen antamaan maata. Ehtoja ei voitu nyt yksityiskohtaisesti

ilmoittaa -- sillä hallitus oli merellä huvittelemassa. Turja odotti

kauan lähempiä tietoja, mutta kun ei niitä kuulunut, täytyi hänen

palata niine tietoineen kotiin.

Hän teki tämän matkan sekä mennessä että tullessa aivan uusia reittejä

myöten tutkiakseen jäätikköä ja havaitsi, että hänen ensi kerralla

kulkemansa tie on paras.

Lämpimän vuodenajan lähetessä loppuaan kysyttiin asiassa kansan mieltä.

Ennen äänestystä annettiin jokaiselle tilaisuus nähdä kiikarilla

Avaruuden Hirviö ja samalla selitettiin heille lyhyesti koko ongelma.

Edeltäpäin määrätyt joukkueet kokoontuivat toinen toisensa jälkeen

öisin Kapitolion isoon suojamaan ja Turja ja Urja tekivät heille

vuoronperään selvää asemasta.

Äänestyksessä kannatti enemmistö muuttoa Ekvatoriaan.

Vähemmistön puolesta tuli lähetystö Turjan puheille. Se ilmoitti, että

ainakin suurin osa vähemmistöstä ei aio lähteä:

_Ensiksikin_ eivät he olleet vakuutettuja siitä, että ei käänne

maan ilmastossa voisi tapahtua jo verrattain pian. Eihän päällikkö

voinut sanoa, milloin Avaruuden Hirviö sivuutetaan.

_Toiseksi_ arvelivat he, että vaimot ja lapset kuolevat etelän

jäätiköllä.

_Kolmanneksi_ eivät he tienneet millainen oli vastaanotto

Ekvatoriassa ja millä ehdoilla siellä saa maata.

Näin ollen aikoivat he jäädä Borealiaan -- ainakin toistaiseksi.

Turja vastasi, että se on aivan niinkuin olla pitää:

_Ensiksi_ ei koko kansa voi muuttaa samalla kertaa. Siihen eivät

varusteet riitä, vaikka lähtöä on valmistettu jo lähes ajastaika.

_Toiseksi_ voi melkein puolet kansasta elää vielä ainakin vuoden

Borealiassa.

_Kolmanneksi_ ei ketään voida pakoittaa lähtemään.

Näin ollen on aivan oikein, että osa kansasta jää Borealiaan --

toistaiseksi.

Mutta hän toivoo saavansa tulla sen osan pelastamaan, ennenkuin se

kuolee jäätiköllä.

Ja sitte alkoivat valmistukset lähtöä varten. Laskettiin kuinka

paljon jälelle jäävä kansan osa tarvitsi ruokavaroja ja energiaa, ja

sen yli käytettävissä oleva energia ja ruokavarat käytettiin

matkavalmistuksiin. Rekiä, kelkkoja ja kasematteja korjattiin ja

valmistettiin uusia. Ilveksiä kaadettiin nahkojen ja lihan saantia

varten. Tehtiin lapsille ilveksennahkaisia pukuja ja rekiin pieniä

kasematteja, joissa heitä kuljetettaisiin.

Turja ajatteli elämää uudessa maassa ja varasi mukaan kaikkea, mitä sen

järjestäminen siellä aluksi vaatisi: käsikirjoja, pienempiä koneita,

työaseita y.m.s.

Eräänä päivänä tuli Urja mietteissään puolisonsa luo.

-- Kysyn mielipidettäsi eräässä asiassa, puheli hän. Tiedän erään

suuren perheen, joka on elänyt yhdessä tähän saakka. Kaksi perheen

jäsenistä, mies ja vaimo, ovat johtaneet tämän ihmisryhmän elämää. Muut

perheen jäsenet ovat luottaneet heihin ja totelleet heitä. Nyt aikoo

toinen puoli tästä perheestä lähteä Ekvatoriaan, mutta toinen puoli

aikoo jäädä tänne. Mitä sinä arvelet -- eikö noiden ikäänkuin perheen

johtajiksi valittujen ole jaettava osat niin, että toinen lähtee toisen

osan mukana ja toinen jää tänne pitämään toisesta osasta huolta?

-- Jos he tahtovat syvästi ja vakavasti tehtävänsä täyttää, niin

minusta tuntuu, että heidän on meneteltävä juuri niinkuin sinä sanot,

vastasi Turja, ajattelematta asiaa sen enempää.

-- Niin, nyökkäsi Urja. He tahtovat täyttää tehtävänsä syvästi ja

vakavasti. Sepä hyvä, että sinäkin olet sitä mieltä. Ja hän poistui

hiljaisena.

Mutta hetken kuluttua palasi Urjan kysymys uudestaan Turjan mieleen.

Hän hätkähti.

-- Minäpä olin taasen aika tuhrus. Hänhän tarkoitti juuri meitä.

-- -- -- Mutta se ei saa tapahtua!

Urjan päätös oli kuitenkin horjumaton. Hän alkoi puuhata

mukana niinkuin se, joka _jää kotiin_. Ja kaikkiin Turjan

vastaväitteisiin hän huomautti vain hymyillen:

-- Sinä itse sanoit.

-- Minä tein tyhmyyden, suuren tyhmyyden.

-- Ei. Sinä ratkaisit _aivan oikein_. Ja minä ihmettelen että

kysyinkään tyhmyyksiä. Mikä lienee ollut minussa -- -- --. Mutta sehän

on selvä kuin entisaikojen päivä. Minä autan vointini mukaan niitä,

jotka tänne jäävät. Sinä tulet sitte meitä hakemaan.

Turjan mieleen palasi se uni, jonka hän näki ensimmäisenä yönä

maajäätiköllä ja hän joutui ensi kerran elämässään omituiseen hätään

kuin avuton lapsi. Mutta mikään ei auttanut. Unestansa hän ei voinut

puhua mitään ja Urja osasi rauhoittaa hänet.

Kestettiin tavalliseen aikaan kamala ja pitkä myrsky. Ja heti kun

arveltiin pahimman myrskyajan päättyneen, alkoi lähtö. Yötä päivää

kulkivat lumiveturit lahden jäällä edestakaisin. Joukko toisensa

perästä astui niihin päälliköiden johtamina ja joukko toisensa perästä

astui niistä ulos siinä kohdassa, mistä Turja oli noussut ensi kerralla

maajäätikölle.

Turja ja Urja olivat taasen Kapitolion katolla. Turjan mieli oli tällä

kertaa kovin raskas. Urja huomasi sen ja ponnisteli kaikki voimansa

löytääkseen valoisia muistoja ja keksiäkseen virkistäviä sanoja.

Taaskin he tarkastelivat maatansa. Sillä oli jo selvä kuoleman leima

kasvoillansa. Jäätikkö oli puristavan lähellä joka puolella. Jäätikön

alla oli jo heidän yhteinen lapsuudenkotinsa. Siitä olivat vain muistot

jälellä, valoisat, kirkkaat muistot heidän mielessänsä.

Silloin oli elämä vielä ihanaa! Oli valoa, oli kasveja, olipa

lintujakin! Heidän yhteiset leikkikenttänsä nousivat sieltä jäätikön

alta, hohtaen suloisessa, siunatussa auringonvalossa -- kun he

katselivat sinne taivaanrantaan. Kas, eivätkö juosseetkin siellä pieni

tyttö ja poika hymyten, nauraen ja ilakoiden! Tuossa kulki heidän

polkunsa kasvitarhan taakse. Vanha mies, asumuksen vanha hoitaja, astua

tepsutteli monet kerrat sitä polkua heidän kanssansa ja kertoi heille

menneistä ajoista, jotka olivat olleet vieläkin ihanampia, valoisampia

ja lämpimämpiä. Oli ollut aika, jolloin ei jäätikköä ollenkaan näkynyt.

Maa viheriöitsi, metsät humisivat, linnut lauloivat -- ja kansa lauloi.

Vanhus puhui paljon eräästä naisesta, jota hän oli nähtävästi suuresti

rakastanut, sillä kyynel kiilsi hänen silmässään joka kerta kun hän

mainitsi hänen nimensä. -- -- -- Vanhus on ollut jo kauan Suuren

Rauhan portin tuolla puolen. He, tyttö ja poika, vaihtoivat leikkinsä

oppiin ja työhön. -- -- -- Isät ja äidit, joita vastaan he olivat niin

monta kertaa tuota tietä juosseet, ovat seuranneet vanhusta sinne,

missä ei ole sulaa eikä jäätikköä, ei myrskyjä eikä Avaruuden Hirviötä.

-- He muistelevat koko taipaleen sieltä leikkikentiltä tähän hetkeen

saakka ja tuntuu kuin olisivat he eläneet vuosituhansia. Kaikki on

muuttunut. Maa kuolee, kansa pakenee kuolemaa. He eivät ole viime

vuosina muuta kokeneet kuin hurjaa taistelua.

Nyt heidän tiensä eroavat. Turjasta tuntuu kuin jättäisi hän Urjan kera

tänne puolet elämästänsä ja voimistansa. Hän ei ollut milloinkaan

ajatellut itseänsä. Mutta tämä uhri oli niin äärettömän raskas. Hän

pusersi kaidetta ja pidätti rintansa polttoa kohoamasta silmiin. Urja

hyväili häntä. -- -- --

Koko muuttava kansa oli jaettu kolmeen suureen ryhmään, päällikköinä

Turja, Karma ja Jorma. Jokainen tällainen ryhmä oli jaettu pienempiin

ryhmiin, päällikköinä edellisillä Ekvatorianmatkoilla mukana olleita

miehiä. Pienempinä soluina olivat joukkueet. Kun retkeläiset nousivat

jäätikölle ja järjestettiin matkajärjestykseen, kukin joukkue

kelkkoinensa pitkään köyteen sidottuna, niin muodostui siitä valtava

jono, niinkuin musta jättiläiskäärme olisi luikertanut lahdesta

jäätikölle.

Käskyjä, ohjeita ja tietoja annettiin merkeillä, radiosäteillä ja

puhelukoneilla, joiden lanka kulki joukkueesta joukkueeseen.

Ja niin alkoi valtaisa matka jäätiköllä. Se edistyi hitaasti. Tapahtui

onnettomuuksia, jäätikkö otti osansa, pysähdyttiin metsästämään,

levättiin -- kaikki vei aikaa. Mutta päivä päivältä kuitenkin kasvoi

välimatka jäisen, kuolon uhkaaman kotomaan ja sen lapsien välillä. Arpa

oli nyt peruuttamattomasti heitetty. Ei auttanut muu kuin

_eteenpäin_! -- -- --

Ne sata päivää ja yötä, jotka kansa ponnisteli jäätiköllä, olivat

Turjan siihen astisen elämän vaikeimpia päiviä. Hän nukkui milloin

kerkesi ja kerkesi harvoin. Hän oli päivän ja yön kuluessa kaikkialla

pitäen silmällä vaeltavan kansan kuntoa jättiläiskulkueen ensimmäisestä

miehestä viimeiseen saakka. Hänellä oli pieni lumiveturi, jolla hän

kierteli leirissä ja sopivalla jäätiköllä myöskin kulkueen keskuudessa.

Hän tarkasti varastot joka ilta, huolehti sairaista ja lapsista,

puhutteli naisia tiedustellen heidän vointiansa. Hän saapui aina heti

onnettomuuspaikalle ja lähti siitä vasta kuin kaikki oli selvänä. Hän

otti vastaan tietoja, jakoi käskyjä, neuvoja ja ohjeita yöt ja päivät.

Veltot ja saamattomat päälliköt pantiin viralta armotta ja kunnollisia

nimitettiin sijalle. Jos ilmeni petosta tai rikollisuutta vaeltavan

kansan keskuudessa, oli määrä soveltaa kaikkein ankarimpia

rangaistuksia. Karma ja Jorma tekivät ihmeitä. Voimassa ja urhoudessa

he voittivat Turjan. Ainoastaan äly ja kylmäverisyys vaaroissa antoi

Turjalle ylemmyyden. Yleensä oli järjestys hyvä ja päälliköt tekivät

tehtävänsä. Ainoastaan pari miestä vietiin "ilveksen ruuaksi".

Muutamia vaimoja ja lapsia paleltui, kuilut veivät satakunta miestä,

hirmumyrskyt hautasivat toisen verran metsästysmatkoilla. Mutta

tuhannet vaelsivat edelleen.

Maailman loppu: Romaani ankarasta elämästä avaruudessa · 第 29 / 57 题