JANNE (Istuutuu): Koko peijuoni! Istunhan minä, kah! Istu nyt sitte
sinäkin! (Vetää Manjan viereensä.)
MANJA (Istuutuu ja painautuu ihan Jannen viereen): Kas näin! Ei muuten
-- sitte.
JANNE: Entäs se laulusi? Laula, laula se nyt minulle, ennenkuin muut
tulevat... se minun lauluni, muistathan?
MANJA (Kiertää käsivartensa Jannen kaulaan ja taputtaa häntä poskelle):
Muistan! Laulan! Sinulle! (Laulaa laulun N:o 8):
"Mun silmäin kyynel peittää"...
Mun silmäin kyynel peittää,
Kun sua muistan vain',
Meit' onnemmeko heittää,
Näin inhast' erottain?
Minäkö unhottaisin
Katseesi loistehen?
Sydämmin hehkuvaisin
Ma aina muistan sen.
Voi, näinkö varhain
Jo haihtui rakkaus
Ja onni parhain?
Oi, sallimus!
Ei! Tuntee sielu:
Et voi sa pettää;
Ei ajan nielu
Oo ikuisuus!
Taas mulle kätes tarjoo
Ja katse hellä suo!
Pois poista murheen varjo
Ja rauha jälleen tuo!
Mun taas suo lempes juoda
Hunajaa hurmaavaa, --
Sen taas suo mulle luoda
Mont' ihmeunelmaa!
Voi, näinkö varhain
Jo haihtuu rakkaus
Ja onni parhain?
Oi, sallimus!
Ei! Tuntee sielu:
Et voi sa pettää;
Ei ajan nielu
Oo ikuisuus!
(Kun Manja on laulanut laulunsa loppuun, tulevat perältä,
vasemmaltapäin, nuoret, iloisesti touhuten, esille, MIILI etunenässä,
ja aitan eteen ilmestyy, kuin taivaasta pudonneena, NIKI, joka tuimasti
iskee katseensa Janneen ja Manjaan. Nämä huomattuaan pysähtyvät ja
vaikenevat kaikki nuoret.)
MIILI (Saa vain sanotuksi): Tulimme ilmoittamaan... Mutta nehän ovatkin
-- mustalaiset -- jo täällä -- vieraina!
JANNE (Nousee samalla paikaltaan ja lausuu reippaasti): Niin. Eivätkä
tässä vielä kaikki ole. Äiti ja minä olemme pyytäneet koko leirin tänne
ja minä aioin juuri tulla teitäkin hakemaan -- yhdessä huvittelemaan
mustalaisten kanssa. Terve tuloa siis! Toivon, ettette näistä muista
loukkaannu (osoittaa Manjaan ja Nikiin), vaikk'ei niillä maassamme
olekaan muuta äänioikeutta, kuin laulamiseen.
ÄÄNIÄ NUORTEN JOUKOSTA: "Eipä suinkaan", "kiitoksia vain", "kernaasti
meidän puolestamme", "siitäpä hauska tulee" y.m.s.