JUSTIINA: No, en, en nyt sitte... (Istuutuu portaille kuuntelemaan, pää
kämmenen varassa ja ajatuksiinsa vajoten.)
JANNE (Rykäisee): No! Höm! (Laulavat laulun n:o 5: Melartin,
"Kansanlauluja Käkisalmelta" n:o 16.)
MIILI (tempautuu, kun laulu on loppuun laulettu, Jannesta irti ja,
pyyhkien kyyneleitä silmistään, juoksee nopeasti perälle, vasemmalle).
JANNE: Kah! Jokos sauna rupesi palamaan, kun hän niin kiireesti
katosi?!
JUSTIINA (Myöskin heltyneenä): Voi, se tässä vähän muitakin itkettää,
kuin vain sitä, jonka hyppyset ovat tulessa. Vai miltä se itsestäsi
tuntui? Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?
JANNE: Että olisihan hän ainakin joutanut jäädä kiitoksia odottamaan.
JUSTIINA: Vai ei muuta? Ne hän minulta kyllä jo sai ennenkuin sinä
tänne tulitkaan. Se tyttö, näet, onkin semmoinen, ettei se turhista
välitä. Milloinkahan vain sinä, poikaseni, opit hänelle oikean arvon
antamaan?
JANNE: Koht'sillään, äiti, jahka tästä vähän vanhenen.
JUSTIINA: Ja viisastut, näsäviisas hulivili! Mutta jopa tuota pitäisi
parikymmenvuotiaalta voida hiukkasen vakavampaa luontoa vaatia.
JANNE: Voipa voi. Ja ehkä sitä antaakin on, kun oikein kovalle ottaa ja
talo tarvitsee.
JUSTIINA: Kyllä se jo, talo, oikein todella sinulta sitä tarvitsee, --
siinä sinä ihan kipeimpään kohtaan osasit. Eikä vain vakavampaa
luontoa, vaan myös aisoihinsa asettunutta perheellistä isäntää --
vankemmalta näyttääkseen sekä oman itsensä että muittenkin vuoksi.
JANNE: Kah! Mistäpä se tämmöinen aituri mielestänne sitte sen perheen
sieppaa, jos se asia vain siinä on. Tiedättehän sen, äiti, omasta
kokemuksestanne, ettei se taivaasta tipahda.
JUSTIINA: No, ei sinun kanssasi enää voi vakavasti puhuakaan. Kaikki
vain pilaksi käännät, vaikka minä ihan tosissani haastan. -- Perheen
alku sinulla kyllä on ihan lähettyviltä otettavissa, kun vain et
vitkastele ilman aikojasi, -- sen tiedät itsekin. Ja siitä vain tahdoin
sinulle huomauttaa, kun siihen juuri tässä aihettakin sain.
JANNE (Leikkisästi): Mutta Herran pieksut! Johan se juttu on alustettu
ja pytyssä nousemassa. Mitä siitä sitte joutavia intoilee?! Enpä totta
toisen kerran ole vielä semmoista äitiä nähnyt, jonka niin tekisi mieli
lapsenlapsia, kuin teidän.
JUSTIINA (Päivitellen): Voi, voi, sitä poikaa, mitä se haastaa! Ei sun
kanssasi nyt tolkkua tule mitään.
JANNE (Puhkeaa yht'äkkiä, äitinsä edessä, äänekkäästi laulamaan laulua
N:o 2, vaan katkaisee rutosti, kun kääntyy ja huomaa perällä NIKIN,
joka sinne tallin puolelta on esiin hiipinyt): Keh, keh! Mustalainen!!
JUSTIINA (Säpsähtäen): Hyi, kuin säikäytti! Oikein sydän hytkähti!
NIKI (Tulee lähemmäksi): Hyvää iltaa, hyvät inehmot!
JANNE: Vai täällä sinä taas olet meidän seudullamme, senkin
paholainen?!
NIKI (Nopeasti): Mustalainen olen, Niki nimeltäni, vaan en mitään pahaa
ole koskaan kenellekään tehnyt. Enkä tässä talossa liioin ole vielä
kertaakaan käynyt.
JANNE: Soh! Soh!
NIKI: En, jukoliste. Tänään ensi kerran.
JANNE: Et sitte näin pitkälle päässyt! Nimismies taisi jo tienhaarasta
takaisin käännyttää. -- Tunnet kai meidän Holopaisen?
NIKI: En tunne, en. Rehellistä työtä teen. Eikö (Justiinalle) emännällä
satu olemaan vanhoja kattiloita paikata tahi (Jannelle) nuorella
isännällä sikoja kuohita, morsiamelle sitä paitsi kyllä osaan
korvarenkaita takoa.
JANNE: Ja kaupantekiäisiksi varastaa, mitä tielle sattuu.
NIKI: Valetta on, valetta on se.
JUSTIINA: Mene nyt, hyvä mies, pois vain. Ei ole meillä mitään työtä
antaa.
JANNE: Vuottakaahan, äiti! Antakaahan kun minä sen kanssa vielä
pakisen. -- Kuulehan: montako tusinaa teitä taaborissanne on?
NIKI: Ei ole kuin isä, äiti, nainen ja muutamia kakaroita. Toista
joukkoa on vähän toisella kymmenennellä, -- kaikki nuorta ja kaunista
väkeä.
JANNE: Niinkuin sinäkin. -- Ja missä te olette, -- meidänkö maallamme,
että tiedän, kuinka herrasväki on vastaan otettava?
NIKI: Kiitoksia kysymästä: isännän maalla olen vain minä yksin.
JANNE: A muut?
NIKI: A muut ovat läävässä.
JANNE: Juuttaan väkäkoukku! Sano suoraan, missä ne mustat mammat ja
papat mustine kakaroineen ovat?
NIKI: Ymmärrän, herra vallesmanni.
JUSTIINA: Elä viitsi, Janne, kiusata!
JANNE: Vuottakaahan -- enhän minä! Sano nyt suoraan vain ja
pelkäämättä: missä teidän leirinne on?
NIKI (Hyvin nopeasti): Tuolla, tuolla, maantien yläpuolia, alapuolella
jokea, auringosta oikealle, varjosta vähän vasemmalle, -- isännän
puumerkkiä vain ei missään näkynyt.
JANNE: Vai niin! Se on siis korkean kruunun yhteistä syöttömaata, jossa
kahleet kalisee ja hampaat suussa loksuttaa, ellei pää kokonaan jo
hirressä riipu.
NIKI: Y... y... ymmärrän, herra vallesmanni. Minä siis puikin tieheni,
koska ei talosta ole työtä antaa eikä edes suuhun pantavaa.
JANNE (Estäen häntä): Seis, seis! Ei tästä talosta niinkään livistetä
lämpimittä. Pitäähän, todenperään, vieraan, olkoonpa hän vaikka
mustalainen, tulla jollakin lailla kestityksi, ettei naapurille
visukintuksi haukkuisi. Onhan teillä, äiti, siellä jälellä kaksi vatia
rokkaa? Pannaan siihen joku leipäkyörä ja piimää lisäksi, niin voidaan
pyytää nuo taivaan linnut ruualle vaikka tänne pihaan.
JUSTIINA (Puolikovaan Jannelle): Tokkohan tuosta nyt mitään hyvää
koituu -- sinun hyväsydämisyydestäsi, Janne?
JANNE (Samoin puolikovaan): Ka, mitäs pahaakaan?
JUSTIINA (Samoin): En noita suosi ollenkaan, mustalaisia, sen tiedät.
Ei ole niihin luottamista. Harvoin ne hyvän hyvällä palkitsevat.
Muutenkin...
JANNE (Samoin): Mitä turhia! (Nikille, joka sillä valin on uteliaasti
silmäillyt ympärilleen.) Herrasväki on tervetullut! Emäntä pyytää
osoittaa herrasväelle vieraanvaraisuutta kutsumalla herrasväen
illalliselle.
NIKI (Syvään kumartaen): Kiitämme nöyrimmästi! Kiitämme nöyrimmästi!
JANNE: Mutta siitä hyvästä saatte meille povata, laulaa ja tanssia,
eikö niin?
NIKI: Kaikkia osataan, kaikkia. Ei olla kerran vain Pietarinkaan
kultaiselle nuorisolle Arkaadiassa ja Livaadiassa ja Krestovskilla,
sampanjan ääressä, aamuun asti iloa pidetty.
JANNE: Kuuletteko, äiti? Se poika ei valehtele tippaakaan. Näytteeksi
hän vaikka heti paikalla laulaa "kansallis" laulunsa, joka on yhtä
iloinen kuin hän itsekin. Vai mitä?
NIKI: Laulan. Laulan mielelläni. Kas näin! (Laulaa laulun N:o 6):
Nuotioni.
Tuli nuotiostain hohtaa,
Säkeneitä sinkoen,
Yöll' ei meitä kenkään kohtaa,
Riennän luokses sillallen.
Varhain ennen aamuyötä
Lähden kauas, kultasen',
Kuljen mustalaisten myötä
Aromaillen aavoillen.
Hyvästiksi solmi silloin
Kirjoliina yllein kiin,
Kuin sen päät, niin aina illoin
Mekin yhteen yhdyttiin.
Ken mun kohtalostain säästää,
Kenpä huomenn' ystäväin,
Kenpä rinnaltani päästää
Solmun, jonka sidoit näin?
Mua muista, vaikka vielä
Sua toinen armastais,
Sylissäsi soittais siellä,
Laulut laulais polvillais.
JANNE: No, meneehän se mukiin. Ehkä teidän muutakin sakkianne sitte
kuulla kelpaa. Tulkaa, ja joutuun!
NIKI (Iloisesti): Laadno -- sanoo ryssä. (Justiinalle): Emäntä on hyvä
vain ja kantaa vadit pöytään, mustalaisella on aina juhlapuku päällään.
Olemme heti täällä! (Juoksee perälle, oikealle.)
JANNE (Pyörittäen äitiään): Ja minä hyppään sillä aikaa niemelle:
pyydän kaikki nuoretkin tänne yhteiseen iloon. Eikö niin, äiti?
JUSTIINA (Harvakseen): En minä tätä iloasi ja hyvää tuultasi paheksu,
Janne, mutta se yksi asia vieläkin muistuu mieleeni.
JANNE: Ettäkö mikä, mamma?
JUSTIINA (Samoin kuin edellä): Se se viime syksyinen mustalaistyttö.
Jos sekin on joukossa, niin ei se hyväksi ole, Janne. Miilinkin tähden,
poikaseni. Se ihan kuin kummittelee sinulla vieläkin aivoissasi, --
niin minusta näyttää. Ehkäpä Miili sittenkin on oikeassa.
JANNE (hieman ällistyy, on hetkisen vakava, ja alkaa sitte viheltää,
katsellen rakennusten kattoja).
JUSTIINA: No? Mikset sinä siihen sano mitään?
JANNE (Repäisevästi): Sanon ja sanon heti: minä vietän sen
mustalaistytön kanssa tässä häitä tuossa paikassa, jos se tänne tulee,
-- kyllä maar' se sitte lakkaa meidän aivoissamme kummittelemasta,
vai?!
JUSTIINA (Hätkähtäen): Herran Kiesus! (Sylkäisee): Tpfyi sinuas!
JANNE (Jälleen leikkisästi): Ihan totta. Siitä on leikki kaukana, kun
teistä tulee mustalaistytön anoppi!
JUSTIINA (Lähtee, pelokkaasti ja epäröiden tuon tuostakin vilkaisten
Janneen, astumaan sisään): Ihan minä... En minä todellakaan tiedä...
Tottako sinä? Vai leikkiä lasket?... Ihan minä jo pelkään sinua,
Janne...
JANNE: Olkaa jo joutavia! Menkää nyt vain ja laittakaa kaikki
valmiiksi! Sittepähän nähdään, tuleeko pidoista häät vai hautajaiset.
JUSTIINA: Menenhän minä, menen. Vaan joudu sitte sinäkin takaisin!
(Menee sisään.)
JANNE (Huiskauttaa äidilleen kättään): Minä kyllä vieraista huolen
pidän. (Aikoo rientää perälle, kun samassa MANJA tulee juosten oikealta
ja pysähtyy, kuin naulattuna, teeskennellyn ujosti ja kiehtovana hänen
eteensä. Molemmat seisovat kotvan, sanaakaan sanomatta, vastatusten,
katsellen toisiaan silmiin.)
JANNE (Sanoo vihdoin äänenpainolla, josta kaikuu sekä kummastusta että
ihastusta): Ooo-hoh!
MANJA (Ikäänkuin hämmentyen, kuiskaten): Minä tahdoin... Minä tulin...
Anteeksi, jos... Ehkä minä...
JANNE (Katselee häntä pitkään): Mutta siinähän on, toden perään...
MANJA: Manja, niin. Tunnet, muistat siis vielä?
JANNE: Minäkö?!... Mutta sinä?
MANJA: Muistan -- hyvinkin. Sainhan sinulta suuren hopearahan --
laulusta, jonka sinulle opetin.
JANNE: Senkö tähden siis vain?
MANJA: Kyllä -- muutenkin. Ethän minulle mitään pahaa tehnyt ole.
JANNE: Ehkäpä olisit enemmän muistanut, jos olisin tehnyt. Sehän on
teikäläisten tapa.
MANJA: Miks'et tehnyt? Kadutko?
JANNE: Kadun, Manja, todellakin. Suuret, mustat silmäsi ovat vainonneet
minua, kuin helvetin kekäleet, lakkaamatta. Ellei olisi veljesi sinua
niin vartioinut, niin kuka sen tietää, mitä olisi tapahtunut.
MANJA: Veljeni?
JANNE: Tuo Niki, niin. Hänkin vast'ikään kävi täällä.
MANJA: Ei hän veljeni ole.
JANNE: Kuinka? Eikö ole? Siksipä häntä syksyllä sanoit.
MANJA: Muuten vain sanoin. Olin hänen kasvattisisarensa. Nyt olen hänen
naisensa.
JANNE: Vai on se sillä lailla?! (Kotvan äänettömyys): Sinä olet nyt
siis naimisissa, Manja?
MANJA: Niin -- olen. Hiljan vasta yhteen mentiin. Entäs sinä? Oletko
sinäkin jo kasvattisisaresi ottanut?
JANNE: En -- ole -- vielä.
MANJA: Miks'et?
JANNE: Enpä tietänyt, että olit minut jo ehtinyt unhottaa.
MANJA (Painautuu syrjittäin Jannen rintaa vasten ja luo katseensa
maahan, kuiskaten): En ole unhottanut, en. Aina muistan...
JANNE (Kiertää toisen käsivartensa Manjan olkapäiden ympäri ja nostaa
toisella leuan alta hänen kasvojaan ylös): Näytäppäs silmäsi!
MANJA (Luo häneen katseensa ja heittää molemmat kätensä hänen
olkapäilleen): Tuossa!
JANNE (Katsottuaan pitkän aikaa, ääneti, Manjaa silmiin): Olit sinä
silloin jo kaunis, mutta nyt olet vielä monta vertaa kauniimpi! --
Sanoppas! Miksi menit tuolle Nikille? (Sysää Manjan luotaan kuin
suutuksissaan, vaan kuitenkin hellästi.)
MANJA (Väistyen etemmäksi, kääntyen selin Janneen ja luoden taas
kiemaillen katseensa maahan): Täytyi. (Kotvan äänettömyys.) Niin, minun
täytyi. (Kääntyen yhtäkkiä Janneen päin.) Miks'et sinä silloin ottanut
minua, sinä?
JANNE: Mitä sitä kysyt? Tiedäthän sen.
MANJA: Tämmöisen mustalaislikan, -- phyh!
JANNE: Mitä sinä tarkoitat? Etkö sen enempää arvoa itsellesi anna?
Minäpä vain en sillä lailla sinua kohdella tahtonut, vaikka
mustalainenkin olet. En pienintäkään pahaa tehdä tahtonut, saatikka
sitte kokonaan pilata. Vai oliko se sinusta pahasti tehty, häh?
MANJA: En minä tiedä. Kun minä rakastan, niin en minä ajattele mitään.
Et taitanut sitte kuitenkaan minua oikein rakastaa.
JANNE: Niinkö? Vai sillä lailla -- ajattelematta -- sinä sitte Nikille
jouduit?!
MANJA (Tulisesti): Niin!! (Yht'äkkiä vienosti): Mutta kuule! Vieläkö
sinä osaat sen laulun, jonka sinulle opetin?
JANNE: Kyl-lä. Mutta nyt on minulla toinen laulu, joka sopii sinulle
paremmin. Sen tahdon sinulle laulaa. (Laulaa laulun N:o 7):
Olen uskonut, toivonut, lempinyt,
Kaikk' uhrannut lempeni tähden,
Sen edestä elää en empinyt
Ja kuoloonkin kernaasti lähden.
En ma luullut, että ois pettänyt
Oman armaansa parhain kulta,
Elon ihanin päivä jo että nyt
Näin sammuisi varhain multa.
Ja se sammuu, kuin syysilta ruskoton
Noilla synkillä sydänmailla.
Mit' on elo, kun ystäv' on uskoton,
Sydän tyhjänä, lempeä vailla?!
Semmoinen se oli. -- Tiedätkös kelle se laulu on tehty?
MANJA: No? Kelle?