JUSTIINA (Soimaten Jannelle). Näetsen! Yksinkö hänet sitte lasket?
JANNE (Miilin jälkeen): Tpruu, säkki, hevonen putos! (Pidättäen häntä).
Kah! Minnekäs sinä semmoista kiirettä pidät? Et suinkaan sinä ollut
pahaksi panevinasi? Ymmärräthän sinä, ettei hevonen ole nauriin naatti?
MIILI: Kyllä, kyllä! Hyvinkin ymmärrän.
JUSTIINA: Vähemmästäkin! Että on siinä välinpitämättömyyttä enemmän
kuin tarpeeksi jo.
JANNE: Kah! Mitä tuossa hätäilee! Niinkuin ei vähemmällä kerittäisi.
Saatanhan minä mukaan tulla, jahka joudun. Odota sitte!
JUSTIINA: No, jo sinusta, todenperään, on tullut oikea
mustalaishuijari! Yhtä viisas taidat olla, kuin hevosesikin.
JANNE: Niinkö? No, ei sitte hätää. Sillä uskokaa pois, äiti, kyllä tämä
"Vihuri" on niin järkevä, että oikein tekee mieli yht'mittaa sen
kaulassa kiikkua ja turpaa pussata.
JUSTIINA: M-h-h! Ettei enää vaimoakaan tarvitse itselleen ajatella.
JANNE: No, ei ihan kuitenkaan. (Vilkaisee Miiliin.) Saattaahan se olla
vähän niinkuin toista, vaimoväki, luonnoltaan, ja ajan tullen tarvis
sitäkin.
MIILI: Kyllä se on totta, -- täytyy se minunkin sanoa, että "Vihuri" on
hevosekseen harvinaisen älykäs eläin. Minunkin ääneni se jo etäältä
tuntee ja paikalla hirnahtaa, kun sille vihellän.
JANNE: Kuuletkos, äiti?!
JUSTIINA: Tietää, näen mä, kuka sen isännän kaurapussin täyttää,
heh-heh-heh!
MIILI: Niin ettei taitaisi olla vieraan hyvä ruveta sitä laitumilleen
viemään.
JANNE: No, se on varma, että kyllä se sen aika potkulla luotaan
käännyttäisi, kun vain oman väen äänen kuulee. -- Ja, voi sun juutas,
kuinka kaunis se on! Kaikki siinä on ensimäistä sorttia. Kuulkaahan:
tämän laulunkin olen sille tekaissut! Se on "Vihurin laula".
(Laulaa laulun N:o 4.)
Vihurini, Vihurini, pohjan tuuli,
Silmässä päivän kilo,
Norja sen niska, herkkä huuli,
Ohjissa olla ilo.
Vihurini, Vihurini, orhi oiva,
Siloinen silkkipinta,
Solakka selkä, lanne loiva,
Tuhansissa sillä hinta.
Vihurini, Vihurini, tuuli tuima,
Voimakas, viisas hepo,
Joutuisa juosten, vauhti huima,
Seistessä lempee lepo.
Vihurini, Vihurini, tuuli vinha,
Tuiskuna tietä juokse!
Haihduta huolet, mieli inha
Kiitäissä kullan luokse!
Vihurini, Vihurini, poika hellä, --
Kultaa nyt mull' on kaksi,
Henttun' on luotu hellitellä,
Poikapa juoksijaksi.
Vihurini, Vihurini, pohjan tuuli.
Kotihin tuo jo kulta! --
Kiitokset kuiskaa armaan huuli,
Appehet saat sä multa.
No? Mitäs sanotte? Eikös se ollut laulu sekin?
MIILI: Olihan se, oikein hyvä.
JUSTIINA: Kaikkia sinä hassutteletkin.
JANNE: Mikäs siinä sitte oli vika? Rakkauden laulu, jota ei kukaan voi
panna pahakseen. (Taputtelee Miiliä olkapäälle.)
JUSTIINA: Minulla on tuosta vanhan vakavampi mieli.
JANNE: Mikä sitte? Antakaa tulla!
JUSTIINA (Tarkoittavasti): Että kyllä ne kaksinlaulut, joita niin usein
-- ennen -- Miilin kanssa käsitysten lauloitte, ovat paljoa, paljoa
kauniimmat. Ne laulut pitivät teitä yhdessä, vierekkäin, likempänä
toisianne.
JANNE: Nehän ovat jo niin loppuun kuluneet.
JUSTIINA (Kuin äsken): Vai loppuun kuluneet?!
JANNE: Eikö sinustakin, Miili?