JUSTIINA: Puhutaan, puhutaan! Ja puhu nyt suusi puhtaaksi vain, kun
kerran puhuaksemme! -- Sinäkö sitä sitte olet ruvennut lankoja
hellittämään, vai?
MIILI: Minäkö?! Enkä, en. Miksikäs minä? Kuinkas minä?...
JUSTIINA: Mikäs sen maidon sitte on hapannuttanut? Ettäkö olisi jotakin
Jannen puolelta...? Vaan johan hän on aikoja ollut niissä hommissa,
että...
MIILI: ... näyttää jo vähän siltä, kuin hän niihin hommiinsa vain
aikailemaan jäisikin.
JUSTIINA: Joutavia sinä nyt niin luulet, Miili. Tiedänhän minä, kuinka
hän on sinuun kiintynyt, vaikka hän muuten nuorekseen vielä -- ja
ehkäpä luonnoltaankin -- on siinä asiassa vähän niinkuin saamattomaksi
näyttäytynyt. Muuta siinä minun tietääkseni ei ole. Vai oletko sinä,
Miiliseni, jotakin muuta hänessä huomannut? Sano! Istutaan tähän
kiikkulaudalle! (Vetää Miiliä kädestä istumaan viereensä
kiikkulaudalle.) Noin, -- no?! Sano! Kerro! Mikä syy sinulla on niin
ajatella?
MIILI: Mitäs minä?... Enhän minä... Ei minulla mitään erikoisempaa ole.
JUSTIINA: No, kun ei ole, niin mitä sitä syyttä sitte kummempia
kuvitteleekaan.
MIILI: Voipa ehkä hänkin mielessään -- niinkuin varmaan tekeekin --
vielä kuvitella sitä viime syksyistä...
JUSTIINA: Vai sitä sinä?! No, nyt minä äkkäsin. Vai luulet sinä sen
mustalaistyttöletukan niin hänen sydämensä vallanneen, että hän
todenperään...
MIILI: Kukapa sen niin varmaan tietää?!
JUSTIINA: Tuommoinen jonnin joutava maankiertäjä, joka on päivän
täällä, toisen siellä. Jos se saattoi silmillään hetkeksi pojan pään
vähän pyörälle, niin se ei suinkaan sen enempää merkitse.
MIILI: Jokopahan sille sydämelle mitään mahtaa! Ei sille ole taidettu
ihmisvoimin aitoja panna koskaan.
JUSTIINA: Olisin minä ainakin sitte sille pikinaamalle semmoisen ojan
kaivanut, ettei se olisi päässyt siitä yli eikä ympäri -- ei kissan
kuppiakaan tähän taloon nuoleksimaan.
MIILI: Ettei vain Janne silloin olisi puolestaan yli harpannut ja
perässä juossut -- niine hyvineen!
JUSTIINA: No, jo minä nyt jotain kuulen! Vaikka itse olet tässä istunut
ja nähnyt, että pojalla on vieläkin ymmärrystä enemmän päässä, kuin
pitkissä koivissaan! Ole huoleti, Miili kulta! Vaikka Janne vielä nuori
ja vallaton onkin, niin on sillä semmoisen hölyn pölyn takana kyllä
vakavammat tuumansa. Tuon joutavan jutun takia ei sinulla ole
vähintäkään syytä luulla, ettet sinä olisi kuitenkin pohjimmalla hänen
sydämessään, -- se on varma, se.
MIILI: Olisipa hän sitte, minusta nähden, jos se ihan niin olisi,
välimmekin sillä pohjalla pitemmälle, jopa perillekin, vienyt.
JUSTIINA: Luuletko sinä, etten minä ainakin puolestani ole sitä mitä
hartaimmin toivonut -- joka suhteessa?!
MIILI: Enhän minä sitä epäillä saata -- teidän puolestanne -- varsinkin
kun sen nyt ihan omasta suustannekin kuulen.
JUSTIINA: Niinkö jo sitte kuitenkin, että olet voinut, Miili, uskoa,
että minä olisin tähän syypää ja olisin koettanut sitä vastaan
vaikuttaa? Jo minä nyt kummia kuulen!
MIILI: Enhän minä sitä... Elkää nyt niin...!
JUSTIINA: Se asia kun on ihan päinvastoin. Hartain toivoni se on --
oman, ainoan Jannenikin tähden. Pitäisihän, näetsen, sinun jo se tietää
kaikesta, että minä kovin mielelläni sinut hänelle suon, kovin
mielelläni sinut miniäkseni tahdon, ja etten, niinkuin jo sanoin,
mitään sen parempaa toivo, kuin että asiasta tulisi tosi niin pian kuin
suinkin.
MIILI (Painautuu, heltyen, Justiinan olkapäätä vastaan): Kyllähän
minä... Tiedänhän minä: tehän olette aina ollut niin hyvä minua --
orpotyttöä kohtaan. Kiittäähän minun vain teitä pitää kaikesta,
kaikesta...
JUSTIINA: Elä nyt joutavia -- tuolla lailla, Miili! Ei tässä nyt
kiitoksista puhe ole. Sinä olet itse, sen sanon sinulle suoraan, niin
herttainen tyttö, reipas, ahkera ja työhön pystyvä, jotta harvasta
vieraasta palkkalaisestakaan talollemme niin suurta hyötyä olisi, kuin
sinusta.
MIILI: Mitäs minä...? Enhän minä muuta, kuin vain kykyni mukaan tahdon
velvollisuuteni täyttää teitä kohtaan, joka, kohtaloani säälien, minut
tänne taloonne otitte.
JUSTIINA: Miili kulta! Kukapa ei sinua olisi säälinyt, kun
neljättätoista käydessäsi täydeksi orvoksi maailmaan jäit. --
Tiedäthän, kultaseni, -- olenhan senkin sinulle usein kertonut, -- että
äitivainajasi oli minun paras lapsuuden toverini. Sen tautta, näet,
olet minulle vielä monta vertaa rakkaampi. Ja sen tauttakin juuri niin
halusti toivon sinua ainoan poikani vaimoksi, -- tulen jättämään
sinulle Suvantolan emännän paikan. Talon vanhana leskiemäntänä tyydyn
sitte opettamaan teitä, nuoria, elämänne taipaleella, tulen iloitsemaan
onnesta, jota teille toivotan, ja rukoilen, että surun kuormaa tulisi
kannettavaksenne niin vähän kuin suinkin. -- Niin, nuoria, reippaita ja
terveitähän te olette vielä molemmat. Iloitkaa siis elämästä, niin
kauan kuin se on sallittu! Kisailkaa ja laulakaa itsellenne iloksi,
ratoksi meille muillekin! Heitä pois nyt sinäkin, Miili, kaikki tuhmat
tuumat, musta mieli ja hapan naama! Laula minulle tuon äskeisen
surullisen viisun sijaan joku iloinen, leikkisä laulu, joka saa sydämen
sykähtelemään!
MIILI: No, saatanhan minä sen. Te saittekin tässä kuin loihtimalla
mieleni taas muuttumaan -- hauskemmalle päälle. (Laulaa laulun n:o 3:
Melartin, "Kansanlauluja Käkisalmelta" n:o 18.)
JUSTIINA: No, kiitos, kiitos siitä, kultaseni! Ja nyt minä otan sitten
sen äskeisen asian puheeksi Jannenkin kanssa. Hänen pitää saada kuulla,
että tahdon toivoni täytetyksi turhia viivyttelemättä. (Nousee
istualtaan.) Kas, tuollapa hän näkyy tulevankin.
MIILI: Ei... elkää nyt! Antaa hänen itsensä... Näyttää kuin tahallaan
tuppautuisi... Ei nyt...
JUSTIINA: No, kah! Kun ei, niin ei. Olkoon nyt sitte sinun kuullen.
Eihän sinun nyt noin tarvitse hätääntyä.