-- Taiteen hengettäret mahtavat viihtyä tässä ilmapiirissä --
sanoi lyseon piirustuksenopettaja, hienonnäköinen hoikka mies,
lyöden lasinsa laitaa Alma Aarnion lasiin -- herrasväki ei taida
tietääkkään, että tästä talosta on tänä vuonna lähtenyt maailmalle
siipiänsä koettamaan toinenkin taiteilija-aines, vaikka eri alalla.
Tarkoitan Väinö Sommeria, joka koko talven hyvällä menestyksellä on
harjoittanut maalausta pääkaupungissa sekä oppilaana Ateneumissa
että yksityisesti taiteilijan johdolla. Tapasin hänen opettajansa
äskettäin käydessäni Helsingissä ja hänellä tuntui olevan mitä
parhaat toiveet Väinöstä. Sanoi hänen harjotelmainsa tulevan olemaan
oppilasnäyttelyn kaunistuksena keväällä.
-- Kun vain pysyisi tervennä kaikinpuolin poika-rukka -- sanoi
säälittelevä ääni joukosta.
-- Ooh, kyllä hän siitä reipastuu -- vakuutti piirustuksenopettaja.
-- Nyt kun hän on päässyt omalle alalleen, on hän kuin kala vedessä.
Ja työtä hän kuuluu tekevän kuin mies -- hänen maljansa, onnea
pojalle!
Rouvat jäivät puistelemaan päätään ja kuiskailemaan toisilleen.
Illallispöydässä kiertyivät puheet taas yksinomaan Eevaan.
Vierasten ihaillessa ruokahuoneen supisuomalaista sisustusta, selitti
kauppaneuvos, että se oli syntynyt Eevan aistin mukaan ja oli hänen
hartaan toivonsa tuote.
Katseltiin mielihyvällä suomalaista eväskonttia ja kaljahaarikkaa,
jotka olivat päässeet seinäkoristeiksi, ja nostettiin korkea
lapsentuoli nurkastaan pöydän ääreen.
-- Tässä näin sen paikka muinen oli -- sanoi Aarnio ja siirsi tuolin
toiseen kohti.
Sinä iltana tuntui kuin he kaikin olisivat muuttuneet lapsiksi. Teki
mieli heittää pois kaikki jäykkyys ja juhlallisuus ja leikitellä
lasten lailla tulen ympärillä, joka loimusi ruokasalin suomalaisessa
takassa levittäen kodikkaisuuden tunteen joka soppeen ja jokaisen
mieleen.
Mielialan ollessa hilpeimmillään veti maisteri Müller taskustaan
säästämänsä paperin.
-- Minulla on vielä erään saksalaisen kirjailijan lausunto neiti
Aarniosta.
Suurimmatkin herkuttelijat unohtivat heti lautasensa. Jokaisen katse
kääntyi Mülleriin, joka alkoi yhtä juhlallisesti kuin äsken:
-- Ei kukaan muu voi äänellään niin erinomaisella tavalla tuoda
esiin ihannetta ja unelmia kuin hän. Kun kuulee hänen laulavan,
tulee ehdottomasti ajatelleeksi sitä kaukaista maata, joka on hänet
kasvattanut ja sen runollista laulajakansaa, joka tuntuu tälle
lapselleen antaneen kauneimmat lahjansa. Ajatus siirtyy sinne
kankaille Kalevan, jossa on kaunis taistelu käymässä aseilla hengen.
Ja me uskomme sen kansan tulevaisuuteen, sillä se kansa, jonka
hengenlahjat ovat niin runsaat, on luotu elämään...
Tämä se vasta sai vieraat oikein juhlamielelle. Melkein jokainen
silmä oli kostea.
Pyyhkien kyyneleet silmäkulmistaan, sanoi vanha pastori Winter:
-- Oi sitä lasta, hän ei edusta ainoastaan tätä kaunista kotiaan
ja syntymäkaupunkiaan, koko syntymämaataan hän edustaa, ja niin
kauniilla tavalla. Maineen kukkulat on hän saavuttamaisillaan, ja on
kuitenkin säilyttänyt viattoman ja nöyrän lapsenmielensä. -- Jumala
häntä siunatkoon tuhatkertaisesti!
-- Mutta milloin saamme nähdä hänet? Tulee kai hän kotia kesäksi? --
kysyi joku.
-- Niin, milloin hän tulee kotia? kuului monelta haaralta.
-- Se on epätietoista -- vastasi kauppaneuvos -- kesän hän tulee
viettämään Etelä-Ranskassa erään kuuluisan laulajattaren perheessä
saadakseen hänen johdollaan katkaisematta harjoittaa opinnoitaan,
joita hän sitten talven kuluessa taas jatkaa konservatoriossa.
-- Kas se tyttö tekee asiansa perusteellisesti -- tuumailivat herrat.
-- Eeva on niitä ehjiä luonteita -- selitti Hanna Heitman -- kokonaan
hän antautuu, sydämmellään ja sielullaan, puolinaisuus on hänelle
ventovierasta. --
-- Minulla olisi eräs esitys arvoisalle seuralle -- sanoi maisteri
Müller -- eiköhän olisi paikallaan, että laittaisimme yhteisen
onnittelusähkösanoman Eeva-neidille Berliiniin vai mitä arvelette?
Esitys otettiin ilolla vastaan. Ja pian oli Berliiniä kohden
kulkemassa "kotoisen takkavalkean äärestä terveiset" ja pitkä jono
nimiä, joiden omistajat itse eivät milloinkaan tulisi näkemään sitä
kaupunkia.
Illallisen päätyttyä ja seuran iloisesti pakistessa mokkakahvin
ääressä, vei Alma Aarnio Hanna Heitmannin Eevan kamariin uskoakseen
hänelle muutamia salaisuuksia, joita koko kaupungin vielä ei
tarvinnut tietää.
-- Tiedäppäs Hanna -- alkoi hän -- nämä oli viimeiset kemut tämän
katon alla.
Hanna katsoi häneen hämmästyneenä -- mitä se merkitsi?
-- Vihon viimeiset tämän katon alla ja näiden seinäin suojassa, niin,
sinä luonnollisesti et ymmärrä minua, ennenkuin selitän. Näes, Hanna,
minä saan aina niitä päähänpistoja ja yksi sellainen on jo kauvan
minua ahdistellut karkoittaen öittenikin unen. Nyt on asia selvillä
ja ohjelma valmis ja huomispäivänä aletaan sitä panemaan toimeen.
Kenenkä luulisit vievän meidän taloa eteenpäin ellen minä sitä
tekisi? -- Jos kaikki hyvin käy nähdään näillä samoilla perustuksilla
ensi vuonna uhkea kivitalo!
Hanna Heitman oli kuin pilvistä pudonnut -- ja mikä tätä sitten
vaivaa?
-- Hanna, minä puhun sinulle kuin ystävälle, sinä tunnet heikkouteni
eräässä suhteessa, sinä tiedät että minä mielelläni tahdon kulkea
etunenässä. Eihän koko meidän kaupungissa ole kunnollista kivitaloa,
joku vanhanaikuinen, kaksikerroksinen, pahanpäiväinen remeli. Tämä
meidän tulee kolmikerroksinen, korkeat ikkunat ja uljaat pihtipielet,
minulla on jo piirustukset laatikossani. Kaarlo on kauvan ollut
vastaan, mutta ainahan minä asiani perille ajan, ja nää viime päiväin
uutiset ovat olleet omiaan saamaan hänetkin innostumaan asiasta.
Täytyyhän meidän toki valmistua arvokkaalla tavalla ottamaan vastaan
tytärtämme. Niin, Hanna, kun Eeva kotirantaan saapuu, saa hän ajaa
hurauttaa silkkimustilla kivilinnan eteen -- mitä arvelet siitä
asiasta?
Hanna vaikeni hetken aikaa.
-- Älä pahastu, Alma -- alkoi hän sitten -- mutta jos oikein tunnen
Eevan, niin hän kernaimmin kävelisi rannasta ja astuisi iloisemmalla
mielellä tuttuun tupaan kuin uljaimpaankaan kivilinnaan, minkä voit
saada aikaan. Ulkonainen loisto ei kuulu hänen erikoisalaansa.
-- Ei niin -- naurahti Alma -- sehän seikka se muinen oli meidän
ainaisena riidan aiheenamme. Mutta tottumus on toinen luonto, usko
pois, siinä suhteessa hän ainakin palaa toisellaisena, kuin hän
lähti. Mikäs on auttanut? Sitä on pakostakin ollut esimerkiksi
pukeutuminen ihmisittäin esiintyessä, minä kyllä tiedän, joka olen
maksanut ompelijain laskut. Sitä paitse komea vastaanotto itse teossa
ymmärrettävästi ei olekkaan niin paljon Eevan itsensä tähden, kuin
muun maailman, jonka huomion ja arvostelun alaisina me tästä lähtein
tulemme olemaan kaikin puolin.
-- Huomenna keskipäivän aikaan jo tulevat työmiehet repimään alas
pientä rakennusta.
-- Entäs tohtorin? -- kysyi Hanna kummastuneena.
-- He muuttavat aamulla.
-- Sinun harras toivosi siis toteutuu, olet varmaankin iloinen.
-- En yhtä paljon kuin luulin edeltäpäin -- vastasi Alma, jota
loukkasi moite Hannan äänessä -- nyt on se välttämättömyyden pakosta,
täytyyhän meidän toki saada rakentaa.
-- Ja minnekkä he muuttavat?
-- Rantakadulle -- vastasi Alma hämillään.
-- Siihen rapistuneeseen rakennukseen kenties, joka on ollut
kylmillään koko talven.
-- Niin, mutta sitä on korjattu -- sanoi Alma joutuen yhä enemmän
hämilleen. -- Omituista sentään -- ajatteli hän -- soimasiko Hanna
häntä siitä, että he uskalsivat rakentaa, vaikka tohtori Sommer
sattuikin asumaan heidän talossaan, vaikka hän oli sattunut asumaan
heillä parikymmentä vuotta, jopa kykenemättä maksamaan vuokraansa
koko ajalta. He todellakin olisivat tarvinneet rahansa nyt ryhtyessä
rakentamaan, kun täytyi itsensäkin tehdä velkaa. Soimasiko Hanna
häntä siitä?
Ei hän soimannutkaan. Hänen mieleensä muistui vain niin selvästi eräs
kevätpäivä, jolloin pienet avojalan jäljet näkyivät hiekassa suurten
tohvelin jälkien vierellä. Ja omituisen varmana tuli hänen mieleensä:
-- Sellaiselle käy vielä hyvin jo tässäkin elämässä!
-- Luulet ehkä minulla vieläkin olevan kaunaa Väinöä kohtaan -- sanoi
Alma -- mutta siinä erehdyt kokonaan, päinvastoin käy minun häntä
kovin sääliksi. Äsken esimerkiksi en suorastaan hennonut kaikkien
aikana sanoa suoraa totuutta hänestä. Sillä minun tiedossani on
tuoreemmat viestit hänestä kuin maljan esittäjällä.
-- Noo -- huudahti Hanna jääden säikähtyneenä tuijottamaan Almaan.
-- Ne harjotelmat, joista hän puhui, kyllä eivät tule olemaan minkään
näyttelyn kaunistuksena. Niihin on Väinö perästäpäin piirtänyt mustia
käden kuvia, muka tumman haltijan käsiä, jotka kateellisina pyyhkivät
pois kaiken onnen hänen elämästään. Se on muka symbolismia.
-- Se kovanonnen lapsi! Mutta Eevalle sitä älköön kirjoitettako, se
voisi häiritä hänen työtään. --
-- Mutta miksi, miksi on toinen luotu kärsimään, toinen nauttimaan?
Onko se vain kohtalon leikkiä, vai onko kaiken takana syvemmät syyt,
joita emme kykene tajuamaan? -- --
Oli jo puolenyön aika, kun Aarnion vieraat kulkivat kukin kotiansa
läpi nukkuvan kaupungin.
Se oli ollut hauska ilta, oikein juhlailta, sen kaikki myönsivät, ja
se oli vienyt heidät kaikki lähemmäksi toisiaan. --
* * * * *
Seuraavana aamuna ani varhain heräsi Hanna Heitman kovaan jyrinään
kadulta.
Aivan oikein, siellä pyöri tohtorin tavarakuorma verkalleen eteenpäin
rantakatua kohden. Kaapit olivat kumollaan rattaiden pohjissa ja
tuolien jalat sojossa taivasta kohden.
Hetken päästä tulivat tohtori ja Selma kumpikin kantaen tohtorin
kemiallisia koneita.
Tohtori käveli otsa rypyssä ja näytti tarkasti miettivän jotain,
kenties jotakin uutta aineyhdistystä, jonka perille hän oli
pääsemäisillään.
Mutta Selma oli itkenyt.