XI.

Syksy ja talvi oli mennyt menojaan. Huhtikuun viimeinen päivä oli

käsissä.

Kauppaneuvos Aarniolla odotettiin vieraita. Talossa oli ollut suuri

siistintä. Paikat kiilsivät ja hohtivat puhtautta. Eevankin huone,

joka koko talven oli ollut suljettuna, oli laitettu kuntoon ja sen

ovi oli ystävällisesti levällään saliin.

Alma Aarnio kulki huoneesta huoneeseen heittääkseen viime silmäyksen

joka soppeen. Joka pöydällä oli kukkiva ruusu, talon omia kasvatteja.

Hän käänteli ja asetteli kukka-astioita, että kasvin kaunein puoli

parhaiten tulisi näkyviin. Tultuaan vakuutetuksi siitä että talo

kokonaisuudessaan kestäisi ankarimmankin tarkastuksen, jäi hän peilin

eteen vielä kerran silmätäkseen omaa pukuaan. Se oli todellakin

nuhteeton: musta hame hienoa silkkikukallista villakangasta ja

sinipunerva silkkipusero koristettu mustilla pitseillä kaunisti häntä.

Tyytyväisenä istuutui hän salin kiikkutuoliin ja hänen katseensa

eksyi uuteen katossa riippuvaan kristalliruunuun, jonka hiotut lasit

välkähtelivät kevätillan sammuvassa hohteessa.

Hänen mielensä heltyi niin kummallisesti, kun hän ajatteli tämän

viimeksi kuluneen vuoden tapahtumia. Ensiksikin musiikkiopiston

johtajan kesällinen kirje, sitten koko pitkän talven kestävä

mielenjännitys, sillä Eeva oli itsepäisesti kirjeissään vaiennut

töistään ja edistyksestään. Näitä viimepäiväin iloisia uutisia taas

tuskin jaksoi kantaa menettämättä mielensä tasapainoa.

Verraten lyhyen opintoajan jälkeen oli hän jo saanut esiintyä

Berliinin suuressa oopperassa ja sanomalehdet olivat häntä kilvan

kiitelleet.

Hänen pikku Eevansa, joka oli kasvanut tässä hänen silmäinsä alla,

joka aina oli ollut hiljainen ja liiankin vaatimaton ja jota

hän, oma äiti, niin vähän oli ymmärtänyt -- hän oli hurmannut

maailmankaupungin hienostuneen yleisön, jolla oli suuret taiteen

vaatimukset! Musikaalisissa piireissä puhuttiin vain hänestä ja

sanomalehtien palstoilla lensi hänen nimensä yli koko sivistyneen

maailman.

Alma Aarnio siirtyi ikkunan ääreen, otti sanomalehden pöydältä

ja luki ainakin sadannen kerran, mitä siinä sanottiin hänen

tyttärestään, sillä hän tuskin rohkeni uskoa silmiään...

Huhtikuun viimeistä päivää oli jo monta vuotta vietetty Aarnion

perheessä pienellä juhlallisuudella. Se oli Eevan syntymäpäivä. Tänä

vuonna se oli luvultaan 20:nes. Ja tänä vuonna oli perhejuhlalla

sitäpaitse erityinen merkityksensä, jonkatähden Alma Aarnio olikin

pitänyt erityistä huolta sen onnistumisesta. Piti juoda Eevan malja

kuohuvassa samppanjassa ja lopuksi piti syödä oikein juhlaillalliset.

Alma Aarnio istui siinä odotellen vieraitaan ja ihmetellen tulisiko

pormestarinrouva. Heidän välinsä oli viime keväisestä iltamasta asti

olleet vähän kiinteät ja he olivat mielellään vältelleet toisiaan.

Alma olisi nyt kumminkin suonut hänen tulevan. Näin onnenhetkellä

antoi hän niin mielellään anteeksi toisen pikkuviat.

Hänen toivonsa toteutuikin, sillä pormestari koko perheineen olivat

ensimmäiset tulokkaat ja pian oli koko sali täynnä onnittelevia

syntymäpäivävieraita.

Siitä tuli todellinen perhejuhla siinä merkityksessä, että kaikki

tunsivat olevansa kuin yhtä perhettä, jolla oli yhteinen ilonaihe,

sillä yhteisesti he olivat laittaneet hänet sinne niittämään kunniaa,

nousemaan loistoon, josta heijastus lankeisi heidänkin syrjäiseen

kyläänsä, koska hän oli heidän.

Keskustelu koski luonnollisesti melkein koko ajan Eevaa. Katseltiin

hänen valokuviaan, joita oli hyvinkin nuorilta päiviltä, pienestä

paitaressusta asti solakkaan neitoon. Pari oli Berliinistäkin

lähetettyä. Katselijat huomasivat, että hän niissä kaikissa oli ihan

sama: sama kysyvä katse, samat viattomat lapsenkasvot.

Kaikki rouvat muistivat niin hyvin, minkä näköinen hän oli ollut

yksivuotiaana, kun häntä vaunuissa vedeltiin pitkin katuja, kaksi,

kolmi-, neljä- ja viisivuotiaana j.n.e. Hänet oli huomannut

erikseen muista lapsista, sillä hänessä oli jo silloin ollut jotain

erikoisempaa. Ken vain kerran oli nähnyt hänen katseensa, ei voinut

sitä milloinkaan unhoittaa. Samalla kuin se näytti kysyvältä, oli

siinä jotain verhottua, joka teki että näytti siltä, kuin hän koko

ajan olisi katsellut tai paremmin kuunnellut jotain kaukaista

kaunista.

-- Minulla on vielä tallessa hänen kastinpukunsakin -- sanoi

Alma Aarnio tuoden esiin mitä somimman valkeasta harsosta ja

pitseistä tehdyn laahusniekka pikku leningin, eessä vaaleanpunaisia

silkkiruusukkeita.

-- Kuinka hauskaa nähdä -- iloitsivat kaikki -- kuinka soma!

Ja kastinpuku kulki kädestä käteen ihmettelyn ja ihailun esineenä.

Useat herratkin, joita sellaiset asiat muuten eivät huvita, ottivat

sen hellävaraa käteensä kuin minkä ihmekapineen.

-- Ja minulla oli kunnia kastaa hänet -- sanoi vanha pastori Winter

hymyillen herttaisinta hymyään -- ja te rouva Heitman olitte

sylikummina ettekä osannut päästää auki myssynnauhoja. Voitteko

kieltää ettei minulla ole hyvä muisti?

Hanna Heitman punastui ja alkoi puolusteleita.

-- Niin, nähkääs, se tuli siitä että unhotuin katselemaan sen

ihmelapsen kasvoja. Koko ajan katsoimme toisiamme silmästä silmään ja

hän näytti kysyvän minulta:

-- Ken sinä olet ja mitä kaikki tämä merkitsee?

-- Niin, kuka silloin olisi voinut aavistaa -- sanoi vanha pastori

silitellen paljasta päätään -- mutta kerronpa teille, hyvät ystävät,

muutaman tapahtuman hänen aikaisemman lapsuutensa ajoilta. Se muistui

heti mieleeni, kun nää kuulumiset tulivat.

-- Eräänä kesäiltana tulin käymään täällä Aarniossa. En löytänyt

ketään sisältä, niin pistäysin puutarhaan. Siellä näin pikku Eevan,

joka silloin oli korkeintaan kolmivuotias eikä osannut vielä selvään

puhua, polvillaan puun alla, jonka alimmalla oksalla peippo visersi.

Hän oli samassa asennossa hievahtamatta niin kauvan, että minua ihan

ihmetytti.

-- Mitä Eeva niin tarkkaan katselee? kysyin viimein.

-- Eeva kattoo kuinka lintu panee suunsa, kun laulaa -- vastasi lapsi

kuiskaamalla, ettei säikäyttäisi pois lintua.

-- Niin -- sanoi kauppaneuvos, joka oli ollut ääneti Eevasta

puhuttaessa -- linnut hänen ensimmäiset opinantajansa olivat. Niitä

matkimalla hän alkoi laulajauransa.

-- Senpätähden -- huudahti kauppias Leivo, joka ei enään jaksanut

hillitä innostustaan -- senpätähden soikin hänen äänensä kuin

leivojen ja satakielten! Niin, onpa kuin kuulisi siinä kaikki metsän

parhaat lauluäänet yhtäaikaa. Sellainen mestari oli hän jo sinne

lähteissään, millaisena hän sieltä sitte palanneekaan! --

Luettiin sitten vielä ääneensä sanomalehtiarvostelu juhlallisuuden

vuoksi, vaikka kaikki jo sen tunsivat ennestään.

Maisteri Müller, lyseon saksankielen opettaja, joka oli asunut

Berliinissä ja piti saksalaisia lehtiä, tiesi vielä enemmän kuin

muut. Hän veti taskustaan paperin, johon hän oli suomentanut parin

muun lehden arvostelun Eevan ensimmäisestä esiintymisestä.

Hän asettui salin kristalliruunun alle ja luki juhlallisella äänellä:

"-- -- Ei ole pitkiin aikoihin kuultu niin taipuisaa ääntä, jossa on

mehevä, terve sointuisuus, ääntä, jossa on täyteläisyyttä ja loistava

väri, jossa huomaa nuoruuden rikkauden kaikessa kulumattomassa

voimassaan. Hän laulaa koko sielustaan ja kykenee antamaan

erilaisille tunteille viehätystä ja makua..."

Toinen lehti sanoo muun muassa:

"Viehkeys täyttää hänen neitseellisen äänensä ja viattomuus loistaa

hänen lapsenkatseestaan..."

-- Se, se kuuluu joltain -- sanoivat herrat, ja naisten silmissä

näkyi kyyneleitä.

-- Lapsenkatseestaan, se on oikea sana -- sanoi Hanna Heitman kuin

itsekseen.

-- Jumalankiitos -- sanoi vanha pastori pannen kätensä ristiin

-- Jumalankiitos että hän on pysynyt samallaisena kuin hän oli

lähteissään!

Müllerillä oli vielä taskussaan eräs lausunto, mutta sen hän säästi

vähän tuonnemmaksi. Ei auttanut antaa liian paljon hyvää yhtäaikaa.

Kuulijat eivät tyytyneet siihen yhteen lukemiseen. Käännökset

kiertelivät kädestä käteen.

-- Hullunkurisinta on -- kertoi Müller -- että Berliinissä

kuuluu miehestä mieheen kulkevan mitä omituisimpia taruja

hänen syntyperästään ja lapsuudestaan. Toiset tietävät hänen

viistoistavuotiaaseen tyttöön asti paimenena huikkailleen kotimaansa

laajoilla laitumilla, kunnes joku taiteen ystävä sattumalta tapasi

hänet ja laittoi hänet ihmisten ilmoille.

-- Toiset taas luulevat hänen saaneen ihmeellisen äänensä omituisten

taikatemppujen kautta, mitkä eräs kuuluisa Lapin noita olisi

neuvonut hänelle, ja että hänen silloin olisi täytynyt luvata nuoren

sydämmensä ainaisen lemmen säveleille. Niin pian kuin maallinen

lempi pääsisi pujahtamaan hänen sydämmeensä, menettäisi hän kokonaan

lauluäänensä.

Müllerin kertomus huvitti suuresti seuraa. Mutta Alma Aarnion

mielestä berliiniläisten kumminkin olisi pitänyt saada tietää, että

heidän suosikkinsa oli kasvanut rehellisessä porvarisperheessä, ettei

hänellä ollut vähintäkään tekemistä Lapin noitain kanssa ja ettei hän

itse, vaan hänen kantaäitinsä se oli, joka hämärässä muinaisuudessa

paimenena oli huikkaillut kotimaansa laitumilla ja joka oli lausunut

sen ennustuksen, että hänen suvussaan kerran vielä syntyy sellainen

laulaja, jonka ääni kantaa yli merten ja mannerten.

-- Hänen istuttamansa niinipuut ovat vielä meidän puutarhan

nurkkauksessa vanhuuttaan sammaleisina -- lisäsi hän.

Ja seuran piti heti päästä katsomaan niitä.

Kevätillan hämärässä kerääntyivät he kaikin niiden juurelle. He

ihmettelivät sammaleisia jättiläisrunkoja ja valtavia latvoja, jotka

jo paisuttivat kevään umppuja. Kaikin he kyllä tunsivat ne puut

ennestäänkin. Näkyiväthän ne yli koko kaupungin ja täyttiväthän ne

kukinta-aikanaan koko tienoon tuoksullaan. Mutta nyt katseltiin niitä

tarun taikahohteessa. Ne olivat nähneet heidän kaupunkinsa kasvavan

siihen vähitellen, uuden ja taas uuden kodin nostavan lakeaan. Ne

olivat nähneet vanhain sortuvan hautoihinsa ja nuorten nousevan

jatkamaan heidän kesken jäänyttä rakentamistaan. Ne olivat kuin

muistomerkit entisajan haudalla ja niiden humu oli kuin isäin ääni

nuoremmille sukupolville. --

Aarnion syntymäpäivävieraat olivat joutuneet runollisen tunteen

valtaan. He kävelivät ryhmittäin pitkin puutarhan käytäviä ja

muistelivat sitä pientä tyttöä, jonka ainoana maailmana tämä puutarha

kerran oli ollut ja jonka maailma nyt oli laajennut niin suuren

suureksi.

Eräs rouvaryhmä sattui pysähtymään tohtorin rakennuksen eteen.

Alaslaskettujen varjostinten lomasta näkyi valoa. Kuului puheen

hyminää. Rouvat tarkistivat korviaan. Sointuva, kaunis miehen ääni

puhui pitkään. Sanoja ei voinut eroittaa. Sitten alkoi kuulua

kuorolaulua. Siinä oli enimmäkseen nuorten naisten ääniä, joihin

sulavasti yhtyi joku syvä bassokin.

Alma Aarnio pudisteli päätään. -- Taas yksi uhri -- sanoi hän.

-- Selma on siis myöskin liittynyt heihin.

-- Ihmeellinen vaikutusvoima sillä miehellä muuten on -- sanoi Hanna

Heitman -- kokonaisia perheitä on hän käännyttänyt.

-- Ja varsinkin on hänen vaikutusvoimansa suuri nuoriin naisiin --

sanoi pormestarinrouva -- olen ajatellut että heidät hän varmaan

suorastaan hypnotiseeraa kummallisella katseellaan. Minä vain en

uskaltaisi laskea Elsaa hänen seuroihinsa.

-- Hänen silmänsä ovat todellakin ihmeelliset -- sanoi Hanna Heitman

-- jokin lumousvoima niissä mahtaa olla. Kun hän vain kadulla vastaan

tullessaan iskee katseensa ihmiseen, tuntuu se tunkevan luihin ja

ytimiin asti.

-- En luule sitä miksikään erinomaiseksi lumousvoimaksi -- puuttui

viskaalinrouva puheeseen -- mutta hänen katseensa puhuu sisäistä

vakaumusta, suurta innostusta ja...

-- ja kiihkoilua -- keskeytti pormestarinrouva -- sitä etupäässä, se

on varma. Maltillisuus on hyvä kaikessa.

-- Sanottakoon hänestä mitä tahansa -- jatkoi viskaalinrouva -- ylevä

ihminen hän kumminkin on ja pyrkii elämässään toteuttamaan sitä, mitä

hän opettaa.

-- Taidat jo sinäkin kuulua hänen seurakuntaansa -- ilkkui joku.

-- Enkä kuulu, mutta en sitä häpeänäkään pitäisi.

-- Se vain on varma -- vakuutti pormestarinrouva -- että papit kohta

saavat saarnata tyhjille seinille. Enkä ymmärrä missä suhteessa tämä

lahkolaisuus olisi rehellistä kirkonkäyntiä parempi. Mitä lie tyhjää

tunteiden kuohuttamista.

-- Vai mitä meidän pastori arvelee? -- lisäsi hän kääntyen pastori

Winteriin, joka sattumalta läheni rouvain ryhmää.

-- Mitä kiista koskee, arvoisat rouvat? -- kysyi pastori tehden

kumarruksen.

-- Meidän uutta apostolia -- vastasi joku joukosta -- eli

"siirappisaarnaajaa", kuten häntä jokapäiväisessä puheessa nimitetään.

-- Minä puolestani en tahdo tuomita ketään -- sanoi pastori tyynesti

-- meille on sanottu: "joka ei ole meitä vastaan, hän on meidän

puolestamme" -- ja hän kulki edelleen jättäen rouvat kiistelemään.

-- Niin se vain on -- jatkoi pormestarinrouva -- papit saavat

saarnata tyhjille seinille ja iltamat jäävät ilman yleisöä. Kuinka

oli esimerkiksi laita viime suomalaisenseuran? Oikein hävetti, kun

oli parisenkymmentä henkeä ja tuskin yhtään tanssikelpoista naista.

Aivan kuin viaton huvittelu olisi syntiä. He ottavat elämän liian

synkältä kannalta, ihmisraukat.

-- Ja pahinta on -- sanoi Alma Aarnio -- että se helposti voi johtaa

tekopyhyyteen. Tässä he kulkevat pää kallellaan ja Sankeynlaulut

huulilla uskaltaen tuskin puhutella meitä vaivaisia syntisiä ja

vältellen meidän seuraamme, kenties pelosta tulla saastutetuiksi. Ei

sopinut Selmankaan tulla edes meille tänäiltana. Ja hän oli kumminkin

Eevan paras ystävä. Tästä en henno edes kirjoittaa Eevalle, hän

tulisi niin pahoilleen.

-- Niin, heillähän oli oikein liitto -- sanoi pilkallinen ääni

joukosta -- kolminaisliitto, vai kuinka? Eivätkä he paljo nähneetkään

muita ikäisiään.

-- Ei hyvät vieraat -- keskeytti Alma -- nyt meidän on käytävä

sisään, ilta on viileä ja kostea, voisimme vilustua.

Ja rouvaryhmä lähti liikkeelle Sankeynlaulun tunteellisen sävelen

kaikuessa heidän jälkeensä illan hämärään. Eivätkä he voineet

kieltää, että laulu oli kaunista.

Useimmat muut vieraat olivat jo edellä ennättäneet talon loistavaan

saliin, jonka katossa kristalliruunu sädehti ja hohti kuin aurinko

juhannuksen aikaan.

Keskustelu kävi surinanaan eri ryhmissä.

Pormestarinrouva kertoi äskeiselle kuulijakunnalleen tietävänsä

monta kotia, joissa tämä uudenaikainen uskonto on katkaissut

pyhät perhesiteet ja synnyttänyt katkeruutta ja eripuraisuutta

aviopuolisoiden tai lasten ja vanhempain väliin, kun toiset heistä

ovat sen omistaneet, toisten toki säilyttäessä järkensä.

-- Varjelkoon sellaisesta -- huokasi Alma Aarnio täyttäessään

vierastensa viinilasit vanhanaikuisesta hopeakannusta -- maljanne!

tämä lämmittää kylmästä tultua.