Minua kohtasi ikävä onnettomuus teidän luotanne lähdettyäni.
Saavuttuani jo varsin lähelle kaupunkia eli padon luo ja
aikoessani juuri astua sen yli vievälle puusillalle kaksi
roikaletta tarttui minuun vannoen tappavansa, ellen luovuttaisi
heille mitä minulla oli. He penkoivat taskuni ja ottivat
nuuskarasiani, sinettisormukseni, puolen guinean kultarahan,
hiukan hopeaa ja puolen pennyn kolikoita sekä nenäliinani ja pari
kolme taskuissani olevaa kirjettä. Kaikeksi onneksi oli
Pamela-neidon antama kirje povessani, joten se säilyi; mutta ne
mukiloivat pääni ja kasvoni ja kiroillen, ettei minulla ollut
enempää rahaa, keikauttivat minut patoon ja huusivat: 'Viru
siellä, pappi, huomiseen asti!' Sääreni ja polveni kolhiintuivat
pudotessani erästä pölkkyä vasten; ja olin vähällä tukehtua veteen
ja liejuun. En voi liikkua ulkosalla päivään, pariin: sillä minä
olen hirvittävän näköinen! Hattuni ja peruukkini täytyi minun
jättää jälkeeni ja kävellä puolen penikulman matka ilman niitä:
mutta ne löydettiin nyt aamulla ja tuotiin minulle nuuskarasiani
keralla, joka roistoilta varmaan oli pudonnut. Kauhtanani on
pahoin revitty, samoin liperinikin. Peljästyin kovin; sillä näillä
seuduin ei ole vuosikausiin kuultu ryöstöistä. Rosvoja etsitään
tarmokkaasti. -- Nöyrät tervehdykseni kelpo Pamela-neidolle; jos
_hän_ säälii vastoinkäymisiäni, toivun sitä pikemmin ja kykenen
käymään häntä tervehtimässä ja häntä palvelemaan. Tämä ei estänyt
minua kyhäämästä kirjettä, vaikka se oli hyvin vaivaloista, kuten
tämänkin kirjoittaminen (se mies ei tosiaan osaa pitää mitään
salassa!) ja lähettämästä sitä hevosmiehellä tänä aamuna. Olen,
hyvä rouva Jewkes, _kiitollisin ja nöyrin palvelijanne_.
Jumalan kiitos, ettei käynyt pahemmin! Ja huomaan etten ole
vilustunut, vaikka olin likomärkä kiireestä kantapäähän.
Säikähdykseni kaiketi esti minut vilustumasta; sillä useaan
tuntiin en ollut oma itseni, enkä tiedä kuinka kotiin pääsin.
Kirjoitan tänä iltana kiitoskirjeen, jos jaksan, jalomieliselle
suojelijalleni hänen arvaamattomasta hyvyydestään minua kohtaan.
Kunpa voisin sanoa kaikki, mitä toivon, hänen auliutensa
_paremmasta osasta_, verrattomasta Pamela-neidosta.
Häijy hylky remahti nauruun lukiessaan tätä kirjettä, niin että
hänen lihavat kylkensä hytkähtelivät, ja sanoi: "Minkähänlaiselta
pastori-parka näyttikään, kun hän niin riemastuneena erottuaan
sievästä morsiamestaan sitte löysi itsensä padon juurelta!
Ja minkänäköinen hän lie ollutkin revityssä liperissään ja
kauhtanassaan, hatutta ja tekotukatta, kotiin päästyään! Kylläpä",
lisäsi hän, "mies-poloinen oli koreassa siivossa!" Minä sanoin
että oli kovin raakamaista nauraa sellaiselle pahoinpitelylle;
mutta hän vastasi nauravansa koska herra Williams oli pelastunut;
muutoin hän olisi ollut suruissaan. Sanoi olevansa iloinen syvästä
osanotostani... Se muka näytti _lupaavalta_.
Minä en hänen päätelmästänsä piitannut; mutta kun olen tottunut
epäluulon aiheisiin, en voi olla sanomatta, etten tästä asiasta
pidä; ja hänen kirjeittensä ryöstö minua enimmin peloittaa. Kuinka
onnellista, etteivät saaneet käsiinsä minun kääröäni! En tiedä, mitä
asiasta ajatella; mutta miksi antaisin jokaisen tapauksen häiritä
rauhaani? Niin kuitenkin aina _käy_, täällä viipyessäni.
Rouva Jewkes hoputtaa minua kovin lähtemään kanssaan vaunuissa herra
Williamsia tervehtimään. Hän on niin puuhakas edistämään meidän
välistämme asiaa, että hänen viekkauteensa ja oveluuteensa katsoen en
tiedä mitä siitä ajattelen. Olen ehdottomasti kieltäytynyt väittäen,
että jollen halua rohkaista hänen kosintaansa, minun ei tulisi lähteä
mukaan. Ja hän on nyt mennyt ilman minua.
Tunnen merkillistä kiusausta paeta täältä hänen poissaollessaan --
kaikista näistä hyvistä enteistä huolimatta. On surullista, kun ei
ole ketään, jolta kysyisi neuvoa: -- en tiedä mitä tehdä. Mutta voi
minua! Minulla ei ole rahaa ostaakseni kenenkään suosiollisuutta
taikka maksaakseni välttämättömistä tarpeista tai asunnosta.
Lähdenkin nyt puutarhaan ja teen päätökseni myöhemmin. --
Olen ollut puutarhassa ja takaveräjällä, ja siellä minä seisoin
sydän kurkussa. En voinut huomata että minua vartioitiin; se kyllä
näyttää hyvältä. Mutta jos jotakin taas menisi vinoon, en ikänä
antaisi itselleni anteeksi, etten käyttänyt tätä tilaisuutta. No,
menen jälleen alas, nähdäkseni onko kaikki selvää ja miltä tuntuu
takaveräjällä laidunmaan puolella. --
Epäilemättäkin tämä talo on loihdittu; ja minä luulen että Lucifer on
lahjottu niinkuin kaikki muutkin minun ympärilläni ja on hahmoittunut
tuoksi ilkeäksi yrmysonniksi minua vartioidakseen! Sillä minä olen
jälleen käynyt alhaalla veräjän luona, rohkeninpa sen avatakin ja
kävelin nuolenkantaman verran laidunmaalle; mutta siinä seisoi kauhea
sonni tuijottaen minuun hehkuvilla lautassilmillään, niinkuin minusta
tuntui. Käännyin siis ja astuin sisälle veräjästä, jotta se ei
karkaisi päälleni. Kukaan ei minua kuitenkaan nähnyt. Luuletteko että
on sellaisia olentoja kuin noitia ja henkiä? Jos niitä on, niin uskon
sydämessäni, että rouva Jewkes on saanut tämän sonnin puolelleen.
Mutta mitä voin tehdä rahattomana ja ystävittä? Voi sitä häijyä
naista, kun minut niin puijasi! Kaikki, miehet, naiset ja eläimet,
on luullakseni liittoutunut Pamela-rukkaanne vastaan! -- Sitäpaitsi
en tunne tiestä askeleenkaan mittaa enkä tiedä kuinka pitkältä on
johonkin taloon tai mökkiin, enkä myöskään saisinko suojaa, jos
johonkin taloon päätyisin. Ja kun vielä rosvotkin ovat liikkeellä,
voin joutua yhtä suureen vaaraan kun nyt tahtoisin karttaa,
jopa paljoa suurempaan, jos nämä lupaavat enteet osoittautuvat
toteutuviksi. Eikä suinkaan isäntäni voi olla mieleltään niin musta,
että ne pettäisivät! -- Mitä voin tehdä? Minulla on hyvä halu yrittää
sitä vielä kerran; mutta silloin voivat ajaa minua takaa ja saada
minut kiinni. Se olisi minulle entistä pahempaa; tämä ilkeä nainen
löisi minua, riistäisi kenkäni ja telkeisi minut kammiooni.
Mutta oli miten oli, jos isäntäni tarkoittaa _hyvää_, hän ei voi
vihoitella pelkoni vuoksi, vaikka pujahtaisinkin tieheni; eikä
kukaan voi minua moittia. Teidän luonanne ollen, kun kaikki pelkoni
on ohi, voidaan minut helpommin kuin täällä saada miettimään hänen
ehdotustaan herra Williamsiin nähden. Kuten hänen kirjeestään olette
lukeneet, sanoo hän jättävänsä asian vapaaehtoisen valintani varaan.
Miksi siis pakoa pelkäisin? Taidanpa jälleen mennä veräjälle! Mutta
sydäntäni vapisuttavat kuitenkin pahat aavistukset paon vaikeuksista
ja koska olen niin köyhä ja ystävittä! -- Oi, hyvä Jumala! viattomien
suojelija! johda minun tekojani!
Minulla on juuri tällä hetkellä kummallinen vakaumus, että
minun tulisi yrittää täältä pois ja jättää pakoni menestyminen
kaitselmuksen huomaan. Menen siis vielä katsomaan -- edes nähdäkseni,
onko se sonni vielä siellä.
Voi, voi! Voi tätä kohtaloa! Minulla ei ole rohkeutta edes mennä,
enkä myöskään voi jäämistä ajatella. Mutta minun täytyy tehdä
päätökseni. Puutarhuri oli viime kerralla näkyvissä; siksi oli minun
tultava jälleen ylös. Mutta koetan lähettää hänet tieltäni, jos voin.
Jos nimittäin en koskaan enää saisi toista sellaista tilaisuutta,
niin katuisin ikäni kaiken. Vielä kerran tahdon uskaltaa. Johtakoon
Jumala askeleitani, tehköön polkuni sileäksi ja tasoittakoon
pelastukseni tien.
Niin, täällä olen taas, takaisin tulleena, hupsun tavoin
säikähtyneenä kaikista suunnitelmistani. Voi, kuinka kauhealta kaikki
minusta näyttää. Olin edennyt kaksi vertaa niin loitos kuin ennen
olin käynyt takaveräjän tuolle puolen: katsahdin ja luulin näkeväni
sonnin minun ja portin välillä, toisen sonnin tullessa minua kohti
edestä päin. No, ajattelin, tässä on varmaan kaksinkertaista taikaa!
Nyt on isäntäni henki toisessa sonnissa ja rouva Jewkesin toisessa:
jo olen tosiaan hukassa! "Auttakaa, auttakaa!" huusin kuin hullu,
juosten takaisin veräjää kohti kuin lentämällä. Saatuani kiinni
portista rohkaistuin vilkaisemaan taakseni, nähdäkseni lähestyivätkö
otaksutut sonnit, ja silloin huomasin että siellä olikin vain kaksi
etäällä toisistaan kiertelevää lehmää, ja ne olivat pelokkaassa
mielessäni aiheuttaneet kaiken tämän hätäännyksen. Mutta kun
kaikki on minulle niin peloittavaa, huomaan etten kykene pakoani
ajattelemaan; sillä minä säikähtyisin samoin ensimäistä outoa
vastaantulijaa. Olen varma, että säikky saattaa ihmisen useampiin
vaaroihin kuin mistä sen aiheuttama varovaisuus pelastaa.
Lukitsin sitten portinoven, pistin avaimen taskuuni ja olin surkean
neuvottomuuden tilassa. Nan tuli kysymään mikä oli hätänä, kun
niin usein juoksin portaita ylös ja alas! Jumala antakoon minulle
anteeksi, mutta ilkeä valhe kielelläni minä virkoin: "Vaikka rouva
Jewkes on joskus hiukan ankara minulle, en kuitenkaan tiedä mitä
ilman häntä tekisin; astun ylös ja menen alas puutarhaan kävelemään,
ja kun ei hän ole pateillani, tiedän tuskin mihin ryhtyä." -- "Niin",
vastasi se typerys, "hänestä on aika hyvää seuraa, mamseli; eipä
ihme, että häntä kaipaatte".
Täällä siis olen taas, ja kaiketi tänne jään; sillä minulla ei ole
rohkeutta pyrkiä minnekään muualle. Oi, miksi hupakkoja neito-parkoja
koetellaan tällaisissa vaaroissa, kun heillä on näin vähän rohkeutta
niitä vastaan kamppaillakseen? Tahdon näin ollen toivoa parasta,
mutten kuitenkaan voi olla huomaamatta, kuinka kamalasti kaikki
kääntyy minua vastaan. Niinpä ne ryöväritkin, vaikken niiden käsiin
joutunutkaan, säikähdyttivät minut siinä määrin ja lisäsivät pelkoani
niin pahasti kuin jos olisivat hyökänneet kimppuuni. Ja sitte se
sonni; se on tosiaan peloittanut minut yhtä paljon kuin jos olisi
puskenut minua eikä keittäjätärtä. Nämä kaksi seikkaa yhdessä
tekevätkin minusta oikean pelkurin. Mutta oma hupsuuteni oli pahinta
kaikesta, koska siten menetin rahani; sillä jos minulla _ne_ olisi,
luulen että olisin kuitenkin uhmannut sekä sonnia että rosvoja.