Kunhan vain tietäisitte sieluni tuskan ja kaiken kärsimyksen,
minkä teidän hirveä kohtelunne on minulle tuottanut, niin varmaan
säälisitte minua ja suostuisitte päästämään minut vapauteen. Mitä
olen tehnyt, että minun täytyy olla julmuutenne _ainoana_
esineenä? Minulla ei voi olla mitään toivoa, mitään elämänhalua
jäljellä, koska en sen jälkeen, mitä on tapahtunut, voi
vähimmässäkään määrässä luottaa teidän juhlallisiin
vakuutuksiinne. On mahdotonta sovelluttaa niitä siihen
kunnottomaan menettelyyn, johon olette ryhtynyt.
Ainoastaan teidän lupauksenne, ettette käy minua tapaamassa täällä
surkuteltavassa vankeudessani, voi tuottaa minulle edes pienoisen
toivon pilkkeen.
Älkää, rukoilen teitä, ajako ahdistettua Pamela-parkaa karille,
joka voi koitua hänelle sekä sielun että ruumiin turmioksi! Te
ette tiedä, arvoisa herra, kuinka hirvittävän paljon minä mieleni
ja järkeni heikkoudesta huolimatta _uskallan_, milloin
hyveellisyyteni on vaarassa. Ja, oi, kiirehtikää vapauttamistani,
jottei halpaa tyttö-raukkaa, joka ei ole teidänlaisenne
herrasmiehen huomion arvoinen, saatettaisi ylhäisen aseman leluksi
pelkästään sillä perusteella, että hän on kykenemätön
itsepuolustukseen tai vailla ystävää, joka hankkisi hänelle
oikeutta.
Olen, hyvä herra, osittain kuuliaisuudesta eli lausuakseni
tottelevaisuuteni teitä kohtaan, mutta, sen tunnustan, vielä
enemmän siksi, että keventäisin ahdistukseen joutuneiden
vanhempaini mieltä -- joiden köyhyyden luulisi suojelevan heitä
tämänlaatuiselta väkivaltaisuudelta samoin kuin heidän
tytär-poloistaankin -- melkein sananmukaisesti jäljentänyt teidän
minulle esittämänne luonnoksen rouva Jervisille kyhättäväksi
kirjeeksi: tekemäni muutokset (sillä en voinut niitä kokonaan
välttää) ovat sellaisia, että vaikka ne hiukan ilmaisevatkin
huolestumistani, ne kuitenkin varmasti vastaavat tarkoitusta,
minkä suvaitsitte tätä kirjettä ehdottaessanne sanoa teillä
olevan.
Jumalan tähden, hyvä herra, säälikää halpaa asemaani sekä nykyistä
suurta kurjuuttani; ja _sallikaa_ minun yhtyä muiden
palkollistenne kanssa siunaamaan sitä hyvyyttä, minkä olette
ulottanut jokaiselle, paitsi kurjalle, murheelliselle, sydämeltään
murtuneelle
_PAMELALLE_.
Laadittuani tämän kirjeen sekä isäntäni ohjeen mukaan kyhäämäni
ajattelin, että näyttäisi luottamukselliselta rouva Jewkesia kohtaan,
jos antaisin hänen lukea ne. Niinpä näytinkin ne hänelle ja samalla
kertaa myös isäntäni minulle lähettämän kirjeen. Arvelen nimittäin,
että hänen minua kohtaan ilmaisemansa arvonanto tuottaisi minulle
ansiokkuutta henkilön silmissä, joka tunnusti palvelevansa häntä
kaikessa, hyvässä tai pahassa; vaikka minulla olikin niin vähän syytä
siitä ylpeillä. En erehtynyt; se vaikuttikin häneen hiukan; hän on
nyt mairittelevan kohtelias ja ylistelee minua ylitsevuotavasti:
mutta siitä on sitä vähemmän syytä välittää, koska hän yhtä
paljon ylistää onnettomuuteni aiheuttajaa ja hänen _kunniallisia_
aikeitansa, kuten niitä nimittää. Sillä minä näen hänen kykenevän
uskomaan, niinkuin pelkään isäntänikin uskovan, että kaikki hänen
häijyn tahtonsa nouteet ovat jotakin kunniallista, vaikka siitä
koituisikin viattoman turma. Suokoon Jumala, että huomaisin asian
olevan toisin! Silti toivon, aikokoon katala aatelisherra mitä
tahansa, että vihdoinkin pääsen kuulemasta emännöitsijän julkeata,
häpeämätöntä puheenlaatua, kun hän isäntäni kirjeestä päättelee tämän
aikomuksien olevan kunniallisia.
OLEN NYT PÄÄSSYT MAANANTAIHIN, VANKEUTENI JA KURJUUTENI VIIDENTEEN
PÄIVÄÄN.
Toivoin saavani tilaisuuden tavata Johnia ja hiukan jutella
hänen kanssaan kahden kesken ennen hänen lähtöänsä; mutta se oli
mahdotonta. Mies-paran ääretön suru sai rouva Jewkesin siihen
luuloon, että hän rakasti minua; ja sen vuoksi hän tänä aamuna toi
minulle Johnilta sanan, että tämä teki lähtöä. Halusin että hän
tulisi ylös _omaan_ komerooni, joksi sitä nimitin; mutta rouva tuli
mukana. Kunnon mies, jollaisena häntä pidin, oli hyvästi jättäessään
kovin huolissaan, kuten ennenkin. Annoin hänelle kaksi kirjettä;
toinen niistä, rouva Jervisille tarkoitettu, oli suljettuna isäntäni
kirjeen sisään: mutta rouva Jewkes tahtoi nähdä minun sulkevan ne
sinetillä, jotten pistäisi niihin mitään muuta. Ihmeekseni näin
miehen poismennessään pudottavan paperipalan ihan portaitten päähän,
ja minä otin sen rouva Jewkesin huomaamatta ylös; mutta kummastuin
tuhat kertaa enemmän, kun sopukkaani palattuani avasin sen ja luin
seuraavaa: