Sallittakoon minun kirjoittaa valittaakseni kurjaa kohtaloani,
vaikkei minulla olekaan mitään toiveita, että kyhäykseni on teille
toimitettavissa. Minulla ei ole nyt muuta tehtävää kuin kirjoittaa,
itkeä ja rukoilla! Mutta mitä voinkaan toivoa, kun näyn joutuneen
häijyn, Jumalan ja ihmisten lakien rikkojan mielivallan uhriksi?
-- "Mutta laupias taivas, suo minulle anteeksi äkkipikaisuuteni ja
masentumukseni! Oi, älä salli minun tehdä syntiä sinua vastaan;
sillä sinä parhaiten tiedät, mitä palvelijasi tarvitsee! Ja koska
et salli poloisia luotujasi kiusattaa yli voimiensa, minä alistun
sinun suojelevaan tahtoosi!" Kuitenkin toivon, näyttäköönpä asemani
kuinka valottomalta tahansa, että -- koska nämä koettelemukset eivät
ole tulleet osakseni omasta alotteestani eivätkä johdu pöyhkeästä
itserakkaudesta tai turhamaisuudesta -- minä kykenen ne voittamaan ja
Jumalan nähdessä hyväksi tulen niistä pelastetuksi.
Näin minä rukoilen puutteellisesti, mieltäni järkyttävän pelon ja
kaameiden aavistusten ahdistuksessa. Oi, yhtykää rukouksiini, rakkaat
vanhempani! Mutta, ah! kuinka voitte tietää, kuinka voin ilmaista
teille tytärparkanne kauhean tilan! Onneton Pamela voi joutua
tärviölle (mistä Jumala varjelkoon ja pikemmin riistäköön minulta
hengen!) ennen kuin saatte tietää hänen kovaa kohtaloansa!
Voi noiden herrasmiehiksi itseänsä nimittävien ääretöntä häijyyttä
ja vehkeileväisyyttä! Tuosta nimestään huolimatta he kääntävät
nurin kaitselmuksen suunnitelmat, saatuaan siltä runsaita keinoja
hyviintöihin, ja siten saattavat itsensä ikuiseen turmioon sekä
poloisen, vainotun viattomuuden tärviölle!
Nyt kerron teille, mitä minulle on tapahtunut; mutta kuinka te sitten
voitte kirjeeni saada? Täällä ei ole ketään rehellistä Johnia niitä
teille kuljettamassa! Ja sitäpaitsi vartioidaan joka askeltani,
ja niin tapahtunee edeskinpäin, kunnes kova kohtaloni kypsyttänee
hänen ilkeät aivoituksensa minun tuhokseni. Tahdon kuitenkin joka
päivä kirjoitella kurjasta tilastani, ja kenties ilmestyy joku keino
lähettääkseni surullisen kuvaukseni teille. Mutta, ah, saatuanne
tietää kohtaloni, mitäpä se tieto muuta kuin pahentaa kärsimyksenne!
Sillä mitä voivat köyhät ja kurjat rikkaita ja mahtavia vastaan,
milloin nämä ovat päättäneet heitä sortaa?
No niin, mutta minun täytyy kirjoittaa vielä edelleen asioista, joita
olin toivonut muutaman hetken päästä saavani teille suullisesti
kertoa, samalla kun uskoin saavani vastaanottaa teidän kiitolliset
siunauksenne palatessani kotiin näistä monista vaikeuksista.
Alotan kertomukseni siitä, mihin päättyi viimeinen teille kyhäämäni
kirje, johon olin liittänyt vaivaiset säkeeni, ja jatkan aina
tilaisuuden mukaan, vaikka, kuten jo sanoin, en tiedä millä tavoin
sanani teidät saavuttaisivat.
Tuli kauvan odotetttu torstai-aamu, jolloin minun oli määrä
lähteä matkalle. Olin jo edellisenä iltana sanonut hyvästi
palvelustovereilleni: murheelliset jäähyväiset ne olivat meille
kaikille; sillä mies- yhtähyvin kuin naispalvelijatkin itkivät
erotessaan minusta; ja _omasta_ puolestani olin aivan upota kyyneliin
nähdessäni heidän liikuttavan sydämellisyytensä ja arvonantonsa.
Kaikki he tahtoivat antaa minulle pikku lahjoja rakkautensa merkiksi;
mutta minä en huolinut mitään alemmilta palvelijoilta. Herra Longman
kuitenkin vaati minua vastaanottamaan usean kyynärän Hollannin
palttinaa, hopeisen nuuskarasian ja kultasormuksen, jota hän pyysi
minun pitämään muistona häneltä. Hän itki minun tähteni, mutta sanoi:
"Varmasti Jumala siunaa niin kunnollista neitoa; ja vaikka palaat
köyhän isäsi luo ja hänen halpaan asemaansa, kyllä kaitselmus sinut
löytää. Muista niin sanoneeni; ja _kerran_, vaikka minä en sitä
päivää nähne, sinä saat palkkasi."
Minä vastasin: "Oi, paras herra Longman, te teette minut liian
rikkaaksi ja ylpeäksi, mutta minun täytyy nyt tällä haavaa
sentään kerjätä, sillä usein minä haluaisin kirjoitella" (vähänpä
aavistin, että se näin pian tulisi ainoaksi työkseni) "ja pyydän
teitä hankkimaan minulle hiukan paperia. Heti kotiin päästyäni
tahdon lähettää teille kirjeen kiittääkseni teitä kaikkia minulle
osoittamastanne ystävällisyydestä, ja kirjoittaa myös hyvälle rouva
Jervisille."
Tämä oli onnellinen ajatus; sillä muutoin minulla ei olisi ollut
mitään paperia käytettävissäni, ellen olisi pyytänyt ja saanut sitä
tylyluontoiselta emännältäni, kuten häntä voinen nimittää. Mutta nyt
minä voin kirjoittaa mieleni kevennykseksi, vaikken saakaan sitä
teille lähtemään, ja kirjoittaa mitä tahdon, sillä hän ei tiedä,
kuinka hyvin varustettu minä olen. Kunnon herra Longman antoi minulle
nimittäin viidettäkymmentä arkkia paperia, tusinan kyniä ja pienen
pullollisen mustetta, minkä viimemainitun pistin paperiin kietaistuna
taskuuni, samaten kuin hiukan lakkaa ja muutamia suulakkoja.
"Herra Longman", sanoin minä, "olette minut oivallisesti varustanut;
miten voin teidät palkita?" Hän vastasi: "Suutelolla, kaunis
tyttöseni", ja minä annoin sen kernaasti, sillä hän on hyvä vanha
mies.
Rachel ja Hanna itkivät haikeasti sanoessani heille hyvästi; Jane,
joka välistä oli ollut hiukan äreä ja Cicelykin nyyhkyttivät
surkeasti ja lupasivat rukoilla puolestani; mutta Jane-rukka
epäilemättä _sen_ unohtaa, sillä harvoin hän rukoilee omastakaan
puolestaan, sen pahempi! Puutarhuri Arthur, kuski Robin ja myös pieni
Lincolnshiren Robin, jonka oli määrä tulla minua kyyditsemään, olivat
hyvin herttaisia. Heillä oli kyyneleet silmissä, ja sillä hetkellä
näytti minusta perin ystävälliseltä, että Lincolnshiren Robinkin
oli liikutettu, vaikka hän tunsi minua vain vähän. Mutta myöhemmin
havaitsin, että hänellä kyllä oli syytä, sillä hän oli jo saanut
ohjeensa ja tiesi että hänen oli oltava välikappaleena saattamassa
minua ansaan.
Kolme muuta miespalvelijaamme, Harry, Isaac ja Benjamin, sekä
tallirengit ja apumiehet olivat myös kovin suruissaan; ja poloinen
pieni Tommy, keittiöpoika, oli murheen murtamana.
He olivat kaikki kerääntyneet yhteen illalla, odottaen aamulla
saavansa muuta hommaa; kaikki halusivat puristaa kättäni. Minä
suutelin tyttöjä ja rukoilin Jumalaa heitä kaikkia siunaamaan;
ja kiitin heitä kaikkia minulle osoittamastaan rakkaudesta ja
ystävällisyydestä. Minun täytyi jättää heidät pikemmin kuin halusin,
koska en voinut sitä kestää: en tosiaan voinut. Harry (en olisi sitä
aavistanut, sillä hän on hiukan huimapää, niin sanovat) itki aika
paljon. Rehellinen John-parka ei ollut silloin vielä palannut teidän
luotanne. Mutta mitä isännöitsijään, herra Jonathaniin tulee, niin
hän ei edes voinut viipyä muiden seurassa. Olin aikonut kertoa teille
tästä paljonkin, mutta on muita, pahempia seikkoja kiinnittämässä
ajatuksiani.
Rouva Jervis, kunnon rouva Jervis nyyhkytti rajusti myöhään yöhön, ja
minä tein parhaani häntä lohduttaakseni; hän vaati minua lupaamaan,
että jos isäntäni matkustaisi Lontooseen parlamentin istuntoihin tai
Lincolnshireen, minä saapuisin viikoksi hänen luokseen. Olisi hän
antanut minulle rahaakin, mutta minä kieltäydyin siitä.
Valkeni sitten aamu, ja minä ihmettelin, kun kunnon Johnia ei
näkynyt, sillä minä halusin jättää hänelle jäähyväiset ja kiittää
häntä kaikesta auliista avuliaisuudestaan minua ja teitä kohtaan.
Mutta luullakseni isäntäni oli lähettänyt hänet jonnekin etäämmälle,
joten hän ei ehtinyt palata. Pyysin siis sanomaan hänelle terveiseni.
Kun rouva Jervis suru sydämessä ilmoitti minulle, että vaunut olivat
valmiina ja neljä hevosta valjastettuna eteen, olin vaipua maahan,
vaikka niin kaipasinkin kotiin teidän luoksenne.
Herra oli ylikerrassa eikä halunnut ollenkaan minua nähdä. Olin
siitä ylipäätään iloinen; mutta hän tiesi, tuo vilpillinen mies,
etten ollut hänelle saavuttamattomissa! -- Oi varjele minua, taivas,
hänen vallastaan ja häijyydeltään! Palvelijain ei sallittu tulla
kanssani askeltakaan, kuten teille jo varemmin kirjoitin; sillä hän
seisoi ikkunassa katsellen minun lähtöäni. Ja ulko-ovelle vievässä
käytävässä seisoivat he kaikin hänen näkemättänsä kahdessa rivissä
eivätkä voineet sanoa muuta kuin toivottaa: "Jumala siunatkoon
sinua!" ja "Jumala siunatkoon sinua!" kummaltakin puolelta. Mutta
Harry kantoi vaunuihin oman myttyni, kolmannen myttyni, kuten minun
oli tapana sitä nimittää, sekä hiukan luumukakkua ja minua varten
edellisenä iltana valmistettua hienoa ruokaleipää, vähän makeisia ja
kuusi pulloa kanariviiniä, jotka rouva Jervis tahtoi minun ottamaan
mukaani vasussa, ilahduttaaksemme mieltämme, kun tulisimme yhteen,
sanoi hän. Suutelin jälleen kaikkia tyttöjä; mutta herra Jonathan ja
herra Longman eivät olleet saapuvilla; sitte tipsutin portaita alas
vaunujen luo rouva Jervisin itkiessä mitä haikeimmin.
Ajopelien luo päästyäni kohotin silmäni ja näin isäntäni seisomassa
ikkunan luona aamupuvussaan. Niiasin hänelle kolmasti hyvin syvään
ja rukoilin hänen puolestaan ylösnostetuin käsin, sillä puhua minä
en voinut, en mitenkään siihen kyennyt. Ja hän kumarsi minulle, ja
minä tulin hyvin iloiseksi tästä huomaavaisuudesta. Niin astuin
vaunuihin. Olin pakahtumaisillani murheeseen; ja kunnes Robin alkoi
ajaa saatoin vain huiskuttaa heille kyynelistä kosteata nenäliinaani.
Vihdoin karautimme aika vauhtia, Jehun tavoin, niinkuin sanotaan,
ulos kartanolta, ja pian huomasinkin, että minulla oli syytä vielä
suurempaan ja syvempään ahdistukseen.
-- No, -- ajattelin, -- tätä menoa pääsen pian rakkaan isän ja äidin
luo. -- Siihen asti, kun arvelin kulkeneeni puoli matkaa, ajattelin
jälkeen jääneitä hyviä ystäviäni; ja kun Robin pysähtyessään hevosia
syöttämään mainitsi minulle, että olinkin melkein puolitaipaleessa,
tuumin että oli jo aika kuivata kyyneleet ja ajatella niitä, joiden
luokse olin tulossa. Sitten aloin miettiä millainen kohtaukseni
teidän kanssanne olisi; kuinka iloisiksi tulisitte nähdessänne
minut kaikkien vaarojeni jälkeen turvassa ja viattomana luonanne.
Näin aloin viihdytellä itseäni ja koetin karkoittaa synkät aatokset
mielestäni, vaikka ne tuon tuostakin palasivat; sillä olisinhan
kiittämätön, jollen rakastaisi heitä, kun hekin minua rakastavat.
Lähtö tapahtui luullakseni kahdeksan tienoissa aamulla. Kun
kello kahden vaiheilla ajoimme erään pienen kylän läpi ja sen
tapulikellosta näin ajan, ihmettelin että seutu näytti minusta vain
yhä oudommalta. -- Ohoh! -- ajattelin, -- onpa varsin omituista, että
tällä kummalla vauhdilla kulkien viivymme näin kauvan taipaleella,
jota ei ole paljoa päälle kahdenkymmenen penikulman! Mutta kyllähän
Robin tien tuntee, -- rauhoittelin sitten mieltäni.
Vihdoin hän pysähdytti ja katsahti ympärilleen ikäänkuin epävarmana
suunnasta. Minä sanoin: "Herra Robert, olette varmaan ajanut
harhaan!" -- "Sitä pelkään", vastasi hän; "mutta paljoakaan emme
ole voineet tolalta poiketa; kysynpä ensimäiseltä henkilöltä, jonka
tapaan." -- "Tehkäähän niin", kehoitin minä; ja hän antoi hevosilleen
heinätukon; ja minä tarjosin hänelle kakkua ja kaksi lasia
kanariviiniä. Viivyimme siinä kaikkiaan puolen tunnin ajan. Sitte hän
ajoi taas hyvin vinhasti eteenpäin.
Minulla oli niin paljon ajattelemista vaaroista, jotka nyt varmasti
luulin välttäneeni, ja jättämistäni rakkaista ystävistä, niinkuin
niistäkin parhaimmista ystävistäni, joiden luo olin matkalla, ja
monista kerrottavistani asioista, etten paljoa kiinnittänyt huomiota
tiehen, kunnes havahduin mietiskelystä nähdessäni auringon olevan
menemässä mailleen ja miehen yhä ajavan hikoilevia ja vaahtoisia
hevosiansa. Silloin jo äkkiä hätäännyinkin ja huusin hänelle. Hän
sanoi, että hänellä oli hirveän huono onni, kun oli eksynyt useita
penikulmia tieltä; mutta vakuutti nyt olevansa selvillä, niin että
päätyisimme perille ennen kuin oli aivan pimeä. -- Tällöin aloin
sydämessäni hiukan aavistella jotakin, ja olin kovin väsyksissä;
sillä minä en ollut sanottavasti nukkunut moneen yöhön. Vihdoin
virkoin: "Kuulkaahan, herra Robert, tuolla edessämme on kaupunki;
mikä sen nimi on? Jos olemme niin paljon ajaneet harhaan, olisi
parasta pysähtyä sinne, sillä yö saapuu väleen."
-- Herra minua varjelkoon, ajattelin; -- nyt minua ehkä uhkaavat
uudet vaarat _kyytimiehen_ puolelta, kun olen välttänyt _isäntäni
hätyyttelyn_; -- enhän voinut aavistaa jälkimäisen halpamaista juonta.
Robin sanoi: "Olemme tuossa tuokiossa perillä; tölli sijaitsee vain
penikulman matkan päässä edessämme olevan kaupungin sivulla." --
"No", vastasin, "olenhan saattanut erehtyä, kun on jo pitkä aika
siitä kun olin täälläpäin: mutta seutu ei täällä suinkaan näytä
sellaiselta kuin muistelen".
Hän oli olevinaan kovasti suutuksissaan itselleen harhaanajostaan
ja pysähdytti vihdoin erääseen maalaistaloon noin kahden penikulman
päässä kauppalasta, jonka läpi olimme ajaneet; oli jo melkein pimeä,
ja hän astui vaunuista virkkaen: "Meidän täytyy tähän yöpyä; olen
aivan uuvuksissa."
-- Isä taivahinen, -- ajattelin minä, -- ole armollinen
Pamela-rukalle! Vielä lisää koetuksia! Mitä minulle lähinnä tapahtuu?
Maanviljelijän vaimo, palvelijatar ja tytär tulivat ulos; vaimo
sanoi: "Mikä teidät tänne päin tuo näin iltamyöhällä, herra
Robert? Ja vielä nuoren neidin kanssa?" -- Silloin aloin säikähtyä
suunniltani; ja yhdistäen mielessäni kaikki seikat ja asianhaarat
hyrähdin itkuun ja sanoin: "Jumala suokoon minulle kärsivällisyyttä!
Olen varmaan hukassa! -- Kuulkaa, hyvä emäntä", sanoin minä,
"tunnetteko maajunkkari B:tä Bedfordshirestä?"
Katala kyytimies olisi estänyt häntä vastaamasta minulle; mutta
yksinkertainen tytär tokaisi väliin: "Emmekö tuntisi hänen
arvoisuuttansa! Kyllä tietysti; isänihän on hänen alustalaisensa."
"Ah", huudahdin minä, "sitten olen hukassa, ihan hukassa! Voi kurjaa
heittiötä, -- mitä olen teille tehnyt", valitin kyyditsijälle, "että
näin menettelitte minun kanssani? Jumalattoman herran viheliäinen
kätyri!"
"Totisesti", vastasi mies, "minua surettaa että tämä homma
annettiin toimekseni; en vaan voinut sitä välttää. Mutta viihtykää
nyt kumminkin parhaanne mukaan; täällä on hyvin ystävällistä,
kunniallista väkeä; ja vakuutan teille, että olette täällä turvassa."
"Sallikaa minun lähteä", sanoin, "niin kävelen takaisin kaupunkiin,
jonka läpi ajoimme, niin myöhä kuin onkin: sillä tähän taloon minä en
astu sisälle".
Talonpojan vaimo sanoi: "Teitä kohdellaan täällä oikein hyvin,
uskokaa minua, nuori neiti, ja saatte mukavamman yösijan kuin missään
tuolla kauppalassa."
"En välitä mukavuuksista", epäsin minä, "minut on petetty ja olen
hukassa! _Oman_ tyttärenne tähden säälikää minua. Antakaa minun
tietää, onko isäntänne, kuten häntä nimitätte, täällä?"
"Ei, vakuutan teille, ei ole", vastasi vaimo.
Ja sitten tuli maanviljelijä, hyvänlaatuinen mies, vakava ja
säveäkäytöksinen. Hän puhui sillä tavoin, että hiukan rauhoituin;
ja kun näin, ettei muutakaan neuvoa ollut, menin sisälle. Vaimo vei
minut heti ylikerran parhaaseen suojaan ja sanoi minulle, että se
oli minun niin kauvan kuin siellä viivyin ja ettei kukaan tulisi
lähelleni, paitsi milloin kutsuin. Heittäydyin huoneessa olevalle
vuoteelle väsyneenä ja melkein kuoliaaksi säikähtyneenä ja antauduin
ankarimman surun valtaan, mitä koskaan olen tuntenut.
Tytär tuli luokseni ja sanoi, että herra Robert oli jättänyt hänelle
kirjeen minulle annettavaksi; ja siinä se nyt oli. Kohottausin ja
näin osoitteessa häijyn ilkimyksen, isäntäni, käsialan ja sinetin.
Tämä oli hiukan parempaa kuin että hän itse olisi ollut saapuvilla;
vaikka, jos hän olisi ollut, hänen olisi täytynyt tulla ilmojen
kautta, -- moisella kyydillä oli minua kiidätetty.
Kunnon vaimo (sillä minä aloin nähdä asiat hiukan paremmassa
valossa enkä huomannut heissä mitään vilppiä, vaan pikemminkin luin
murhetta heidän kasvoillaan oman hätäni johdosta) tarjosi minulle
lasillisen jotakin sydämenvahviketta, minkä otin vastaan, koska olin
voipumaisillani. Sitten istahdin hetkiseksi tuolille, vaikka perin
heikkona. He toivat minulle kaksi kynttilää, sytyttivät risuvalkean
takkaan ja lupasivat heti tulla katsomaan, jos kutsuisin. Sitte he
jättivät minut miettimään surkeata tilaani ja lukemaan kirjettä,
mihin en kuitenkaan heti kyennyt. Hiukan toivuttuani avasin sen ja
luin seuraavat sanat: