Tahdon vielä jatkaa kirjoitustani, koska ehkä mielelläni luen sitä
teidän luoksenne tultuani, nähdäkseni mitkä vaarat olen kyennyt
välttämään; vaikka tuonkin kirjeen itse mukanani.
Kerroin teille päätöksestäni -- onnellisesta päätöksestäni,
jollaisena minulla on syytä sitä pitää; ja juuri silloin isäntäni
palasi hyvin ystävällisen näköisenä ja virkkoi: "En epäilekään,
Pamela, että minun mielikseni viivyt vielä nämä kaksi viikkoa."
En tiennyt, miten asettaa sanani kielloksi häntä kuitenkaan
raivostuttamatta.
"Mutta", sanoin minä, "antakaa anteeksi, hyvä herra, poloiselle
hätääntyneelle palvelijattarellenne, -- tiedän etten voi hyveellisenä
pysyen ansaita teiltä minkäänlaista suosiota, ja minä pyydän, että
sallitte minun mennä köyhän isäni luo".
"Kah", päivitteli hän, "sinä olet suurin hupsu mitä olen koskaan
tavannut. Sanonhan sinulle, että tapaan isäsi; minä lähetän huomenna
noutamaan hänet matkavaunuillani tänne, jos niin tahdot. Ja minä
annan hänen tietää, mitä aion tehdä _hänen_ ja _sinun_ hyväksesi."
"Mitä, hyvä herra, saattaisi se olla? Teidän arvoisuutenne voi
ylhäisessä asemassanne helposti tehdä _hänet_ onnelliseksi, ja ehkä
_te_ voitte tavalla tai toisella käyttää häntä hyödyksennekin. Mutta
mikä hinta on minun suoritettava kaikesta tästä?"
"Sinä tulet niin onnelliseksi kuin saatat toivoa", sanoi hän, "sen
sinulle vakuutan: kas tässä, tahdon antaa sinulle tämän kukkaron,
jossa on viisikymmentä guineaa, ja sen summan suoritan isällesi joka
vuosi ja hankin hänelle mieleistään hommaa ansaitakseen _sen_ ja
_enemmänkin_: Pamela, hänen ei milloinkaan tarvitse kärsiä puutetta,
siitä saat olla varma. Olisin antanut sinulle enemmänkin hänelle
vietäväksi, ellen olisi peljännyt sinun epäilevän siinä jotakin
juonta minun puoleltani."
"Oi, hyvä herra", virkoin minä, "ottakaa takaisin kultarahanne; minä
en koske ainoaankaan niistä, eikä isänikään, siitä olen varma, ennen
kuin hän tietää mitä niiden edestä on tehtävä, ja eritoten, miten
_minun_ käy".
"No sitten, Pamela", sanoi hän, "otaksukaamme, että hankin sinulle
puolisoksi rehellisen miehen, jolla on arvossapidettävä toimi ja joka
tekee sinusta eliniäksesi vallasnaisen!"
"Minä en huoli puolisosta, herra", vastasin; sillä nyt aloin nähdä
hänen kaiken mustuutensa; mutta kun olin niin suuresti hänen
vallassaan, päätin hiukkasen teeskennellä.
"Mutta", sanoi hän, "sinä olet niin kaunis, että menet minne tahansa,
et koskaan voi säästyä joidenkuiden meidän sukupuoleemme kuuluvien
ahdistelulta; ja mielestäni en kunnollisesti täytä kuolevan äitini
tahtoa, joka jätti sinut minun huostaani, ellen hanki sinulle
aviomiestä puolustamaan kunniaasi ja viattomuuttasi; ja oikein
kunnollinen puoliso minulla onkin sinulle katsottuna."
-- Oi, musta, petollinen olio! -- ajattelin minä, -- millainen
väline sinä oletkaan paholaisen käsissä hänen tärvelläkseen tämän
vilpittömän sydämen! -- Mutta kuitenkin vielä teeskentelin; sillä
minä pelkäsin sekä häntä että paikkaa, missä olin. "Mutta ketä
sitten, hyvä herra, olette minulle ajatellut?" -- "No", sanoi hän,
"nuorta herra Williamsia, kappalaistani Lincolnshiressä; hän tekee
sinut onnelliseksi".
"Tietääkö hän", kysyin, "mitään teidän arvoisuutenne aikomuksista?"
-- "Ei, tyttöseni", vastasi hän ja suuteli minua (aivan vastoin
tahtoani; sillä hänen henkäyksensäkin oli minulle myrkkyä), "mutta
hänen riippuvaisuutensa minun suosiostani sekä sinun kauneutesi ja
ansiokkuutesi saavat hänet riemuitsemaan hänelle osoittamastani
ystävyydestä".
"No sitten, armollinen herra", sanoin minä, "on vielä aikaa tätä
asiaa tuumia, eikä se voi estää minua lähtemästä isäni luo; sillä
mitäpä kahden viikon täällä viipyminen tässä merkitsisi? Teidän
arvoisuutenne huolenpito ja ystävällisyys voivat ulottua minuun
siellä yhtä hyvin kuin täälläkin; ja herra Williams ja koko maailma
saa tietää, etten häpeä isäni köyhyyttä."
Hän aikoi suudella minua jälleen, mutta minä sanoin: "Jos minun
on puolisokseni ajateltava herra Williamsia tai ketä tahansa,
pyydän _teitä_ välttämään liikoja vapauksia minuun nähden; se
ei suinkaan ole kaunista." -- "Niin", puhui hän, "mutta jää nyt
sentään seuraaviksi kahdeksi viikoksi, ja sillä ajalla minä kutsutan
Williamsin ja isäsi tänne. Sillä minä tahdon, että asia ratkaistaan
omassa talossani: ja kun olen sen saanut sille tolalle, niin te
voitte yhdessä päättää kuinka itse tahdotte. Sillävälin saat ottaa
ja lähettää nämä viisikymmentä kultarahaa isällesi suosiollisuuteni
vakuudeksi, ja minä teen teistä kaikista onnellisia."
"Herra", sanoin minä, "pyydän ainakin kaksi tuntia tämän asian
harkitsemiseen". -- "Minun on lähdettävä tunnin päästä", vastasi hän;
"ja haluan että kirjoittaisit isällesi ehdotuksestani; John saa sitte
vartavasten lähteä sitä viemään, ja hän ottaa myös tämän kukkaron
sille vanhalle kunnon miehelle annettavaksi, jos siihen suostut".
-- "Hyvä herra", sanoin minä, "ilmoitan siis päätökseni teille
tunnin kuluttua". -- "Tee niin", kehoitti hän, suuteli minua vielä
toistamiseen ja laski menemään.
Oi, kuinka riemuitsin, että olin päässyt hänen kynsistään! -- Sitte
kirjoitin teille tämän, jotta voisitte nähdä, miten asiat ovat; sillä
minä olen päättänyt tulla pois, jos mahdollista. Kurja, jumalaton,
petollinen herrasmies, mikä hän onkin!
Tässä oli minulle, Pamela-rukallenne, ansa asetettu! Vapisen sitä
ajatellessani! Millaisen näytelmän tässä olikaan häijyys suunnitellut
koko elämäni varrelle! Mustasieluinen heittiö, kuinka minä häntä
vihaan! -- Sillä ensiksi, kuten kirjoittamastani näette, hän tahtoi
saattaa minut uskomaan muuta; ja tuo herra Williams luullakseni
juolahti hänen mieleensä sen jälkeen kun oli lähtenyt ulos
yksityishuoneestaan ehtiäkseen miettiä miten minut paremmin pettäisi:
mutta verho oli nyt liian ohut ja helposti läpi nähtävissä.
Menin huoneeseeni ja ensi työkseni kirjoitin hänelle; sillä minä
ajattelin, että olisi parasta olla häntä jälleen tapaamatta, mikäli
se oli mahdollista; ja jäljennettyäni kirjoitukseni pistin hänen
arkihuoneensa oven alle näin kuuluvan kyhäykseni: