Mies.
Nainen.
Ystävä.
Paikka: huvila meren rannalla. Aika: nykyinen.
Näyttämö esittää kapeata parveketta, joka jatkuu kummallekin taholle
kulisseihin. Näkyy ainoastaan takaseinän kyynäränkorkuinen hirsikerta,
josta ylöspäin vankoista hongista veistetyt pylväät. Takaseinän
keskikohdalla suora kaiteen muotoinen pieni ulkoparveke, porrasta
ylempänä alanäyttämöä. Puiset lavitsat kiertävät koko takaseinää ja
ulkoparveketta. Taustana meri.
_Mies_ istuu ulkoparvekkeella, pää kyynärpään varassa ja katsoo
vierelle. _Ystävä_ seisoo hiukan taenapana oikealla. Meri heleä ja
kirkas. Iltapäivä-valaistus.
YSTÄVÄ: Kaunis kahden muistella mennehiä.
MIES: Ihanin sen, joka elää itsekseen.
YSTÄVÄ: Monet kohtalot on antanut elämä meille.
MIES: Olemme yhdessä monta kovaa kokeneet.
YSTÄVÄ: Mutta myöskin monta hetkeä hilpeää.
MIES: Niitä ihminen mieluimmin muisteleekin.
(Vaitiolo.)
YSTÄVÄ: Menneet ovat iloiset poika-ajat.
MIES: Myös miehiltä hapset ohimoilla harmenneet.
YSTÄVÄ: Astuu ankarana eteemme elämän vakavuus.
MIES: Kiveä kovempana myös tuonen totisuus.
(Vaitiolo. _Mies_ nousee ja ojentaa kätensä ääneti ystävälleen.
Etenee sitten alanäyttämön portaan kohdalle. _Ystävä_ seuraa
häntä, jääden taemmaksi.)
YSTÄVÄ: Vuorta viettävää polku alaspäin poimuttelee.
MIES: Polun päässä tupa harmaja haamoittaa.
YSTÄVÄ: Päivä painuu tuvan tuolle puolen.
MIES: Lankee ilta ijäinen ikkunalle.
YSTÄVÄ: Alla akkunan kuusi kohisee.
MIES: Mies yksinäinen kuusta kuuntelee.
YSTÄVÄ: Painaa polviin kyynärpäänsä.
MIES: Käsin kaksin kulmaluita puristaa.
YSTÄVÄ: Tuntee autioksi elämänsä.
MIES: Työnsä, toimintansa turhaakin turhemmaksi.
YSTÄVÄ: Turhan tautta hän on pyrkinyt, tavoitellut.
MIES: Turhan tautta rientänyt rikoksiin.
YSTÄVÄ: Nyt syyt sydäntä kiertelevät.
MIES: Ahdistuksesta povi paatunut pakahtuu.
YSTÄVÄ: Eikä lakkaa kuusi korkea kohisemasta.
MIES: Eikä ole hänellä yhtään ystävää.
(Vaitiolo.)
YSTÄVÄ: Se oli kuolon kuorolaulu.
MIES: Elämän valkamasta virsi viritetty.
(Molemmat jäävät totisina eteensä tuijottamaan.
_Nainen_ tulee vasemmalta, vitkaan ja väsyneesti.
Vaitiolo.)
NAINEN: Mitä haastelitte keskenänne?
MIES: Sanoja haihtuvia.
NAINEN: Miksi nyt vaikenitte?
YSTÄVÄ: Muinaisia muistelimme.
NAINEN: Kerran kasvoitte kaunihisti?
MIES: Toisin silloin punersi pilvi.
NAINEN: Ennen ylenitte ystävinä?
YSTÄVÄ: Toisin silloin sinersi meri.
NAINEN: Elämä erotti teidät?
MIES: Kohotti kuohut korkeat välillemme.
NAINEN: Nyt olette kuitenkin yhtyneet?
YSTÄVÄ: Hetki kiitävä, kultahinen!
NAINEN: Käyvät tiet kahtahanne?
MIES: Kahtahanne myös työt ja ajatukset.
NAINEN: Ei ymmärrä ystävä ystäväänsä?
YSTÄVÄ: Tuskin enää tunnemme toisiamme.
NAINEN: Niin käy kaikkien kuolevaisten.
MIES: Niin vaatii vaskinen välttämättömyys.
(_Mies_ ylänäyttämöllä kääntyy jälleen merta katsomaan. _Ystävä_
tulee alanäyttämölle oikealle. Molemmat ovat syvästi liikutettuja.
_Nainen_ on istunut vasemmalle. Pitkä vaitiolo.)
YSTÄVÄ (ottaen askeleen eteenpäin): Pelkään, että aika kiiruhtaa.
NAINEN: Oletko kytketty ajan akseliin?
YSTÄVÄ: Kuulen korskuvan ajan hevosien.
NAINEN: Aiotko kilpaella ajan orhien kanssa?
YSTÄVÄ: Aion istua ajan valjakkoon.
NAINEN: Etkö vieri siinä, kussa kulkenetkin?
YSTÄVÄ: Tunnen istuvani tien ohessa.
NAINEN: Etkö tunne kukkasia kaitsevasi?
YSTÄVÄ: Valtamaantiellä vaunut jyrisevät.
NAINEN: Anna niiden ajaa ohitsesi!
YSTÄVÄ: Hetket hiekkana päälle helisevät.
NAINEN: Tieltä poikkea, löydät metsäpolun.
YSTÄVÄ: Minne piilen mieleni levottomuutta.
NAINEN: Suotta syytät siis ajan rientämistä.
(Vaitiolo.)
YSTÄVÄ: Myönnän: on syy kiireen itsessäni.
NAINEN: Mikä murhe mieltäsi kiiruhtaa?
YSTÄVÄ: Entä noutaisi ilo nopsajalka?
NAINEN: Harvoin kuolevaista riemu riennättää.
(_Nainen_ on noussut. _Mies_ tuijottaa yhä edelleen merelle.
Lyhyt vaitiolo.)
MIES (kääntymättä): Ilojansa ihmislapsi ajaa.
NAINEN: Siksi huolet häntä heittelevät.
YSTÄVÄ: Murtaa, sortaa kaikki kahleet tieltään.
NAINEN: Siksi häntä raastavat raivottaret.
MIES: Tavoittaa hän taivaan vempeleitä.
NAINEN: Korpilouhikkoihin kompastuu.
YSTÄVÄ: Nousee, rientää, joutuu, juoksee, ähkyy.
NAINEN: Putoo maahan niinkuin mykkä kivi.
MIES (kääntyen): Tuo on elon arpa.
NAINEN: Niin on säännyt sallima ihmis-osan.
(Vaitiolo. _Mies_ tulee alanäyttämölle ja pysähtyy sen
keskikohdalle. _Ystävä_ astuu askeleen eteenpäin ja ojentaa
kätensä hänelle.)
YSTÄVÄ: Kuitenkin on minun nyt lähdettävä.
MIES: Etkö ole täällä onnellinen?
YSTÄVÄ: Halajan hurmausta suurimpaa.
MIES: Käyt kohti korkeampaa kärsimystä.
YSTÄVÄ: Ilo on surulla ostettava.
MIES: Mitä aiot uhrata onnellesi?
YSTÄVÄ: Kaikki uhraan.
(Vaitiolo.)
MIES (terävästi): Et vähää anna.
YSTÄVÄ: Ei riitä vähempi.
MIES: Onko niin rikas riemusi?
YSTÄVÄ: On niin suuri surunikin.
MIES (päätään nyykähyttäen): Silloin on se kuolema.
YSTÄVÄ: On tie tuonen tietä ankarampi.
MIES. Koston kova polku siis?
YSTÄVÄ: Aion elää edestä suuren ajatuksen.
(Katsovat toisiinsa. _Mies_ kääntyy ja menee hitaasti vasemmalle.
_Nainen_ on kohonnut ulkoparvekkeelle ja seuraa jännitettynä
keskustelua.)
NAINEN: Tahdot taistella järkkymättä?
YSTÄVÄ: Tahdon kaikki tieltäni musertaa.
NAINEN: Entä itse kaadut kalpeana?
YSTÄVÄ: Seisoo vakaumukseni vaskipatsas.
(Vaitiolo.)
NAINEN (helähtävällä äänellä): On korkea kunniasi.
YSTÄVÄ: Mutta on se myös muiden murheella ostettava.
NAINEN: Muutko uhraat iloksi itsellesi?
YSTÄVÄ: Koska on kunniani kunnia tuhansien.
NAINEN: Entä eivät hullut huoli siitä?
YSTÄVÄ: Silloin saavat he sen vasten tahtoaan.
NAINEN: Mitä aiot antaa heille?
YSTÄVÄ: Kuvan miehestä, joka ei tinkinyt milloinkaan.
(Vaitiolo. _Ystävä_ seisoo oikealla etualalla, käsivarret ristissä
rinnan yli, suu ylpeässä hymyssä. _Nainen_ tulee hänen eteensä ja
katsoo häntä rukoilevasti silmiin.)
NAINEN: Eikö isää sinulla harmajaa?
YSTÄVÄ: Manan maantietä taatto hoippukoon!
NAINEN: Eikö äitiä sinulla itkevää?
YSTÄVÄ: Kuolon lankoja äiti kehrätköön!
NAINEN: Eikö veljeä sinulla verevää?
YSTÄVÄ: Surman veräjille veikko vieriköön!
NAINEN: Eikö siskoa sinulla siveää?
YSTÄVÄ: Kalman sulhoja sisko kaulatkoon!
NAINEN: Entä, onko sinulla vaimo valio?
YSTÄVÄ (tuskallisesti): Lie lempeälle tupa tuonelassa.
(Vaitiolo. _Nainen_ katsoo häneen, horjahtaa taapäin ja päästää
huudon, pitkän ja terävän kuin väkipuukko. _Mies_ rientää esiin
vasemmalta.)
MIES: Miksi kirkaiset kamalasti?