Sama näyttämö. _Pentti_ seisoo yksin keskellä lattiaa, lakki päässä,
kädet housuntaskuissa.
PENTTI (yksin): Jumala kaikkivaltias! Jos sinä olet olemassa, niin
näytä nyt itsesi minulle! Jos minun lapseni pitää kuolla sentähden,
että minusta tulee valtiopäivämies, niin annan minä palttua
valtiopäiville. Jos se taas kuolee tuon murhan takia, minkä tein
viisitoista vuotta sitten, niin ota pois kaikki, mitä sain sen kautta,
talo, koti, kontu, vaimo ja yhteiskunnallinen kunnia! Minä voin vielä
kerran alkaa alusta! Eikä sinun myöskään tarvitse sen enempi auttaa
minua; koetetaan tulla toimeen omin voimin.
Jumala, jota hyväksi sanotaan. Anna nyt joku merkki minulle! Sillä
minä en voi uskoa muuta kuin mitä näen ja mitä itse olen omassa
sydämessäni kokenut. Katso, minä en voi katua niinkuin muut. Minä en
voi käydä allapäin, en itkeä, en rukouksia hymistä. Tämä on ainoa kerta
elämässäni, kun puhun sinulle, enkä nytkään tiedä, kenen kanssa puhun.
Mutta minä voin tehdä työtä, yöt päivät, aamusta iltaan, lakkaamatta,
levähtämättä. Ellei se riitä sinulle, niin ota sitten kaikki ja heitä
helvettiin!
Älä tee minua sairaaksi! Älä koeta minun kanssani samoja konsteja kuin
kuulut muiden kanssa käyttävän! Sillä silloin minä hirtän itseni.
Taikka kovennan itseni niin kovaksi ja kirkkaaksi, että sinun salamasi
kilpistyvät minusta niinkuin rauta teräksestä.
Tehdään suora kontrahti! Sano, mitä ehtoja asetat! Minä olen
ilmoittanut omani. Mutta jos sinä vaadit liikoja minulta, niin teen
minä kontrahdin sen toisen kanssa, jonka hyvin tiedät, jos kerran
olet olemassa, ja joka on olemassa, jos sinäkin olet. (Ottaa lakin
päästään.) Tee nyt, mitä tahdot minulle! Nyt tiedät, kuka minä olen,
ja siksi voin minä myös pääni sinulle paljastaa. Minä en tee sitä
sokeasta kunnioituksesta sinua, tuntematonta, kohtaan, vaan siksi että
kunnioitan omaa itseäni enkä tahdo palvella jumalaa, joka olisi minua
alhaisempi. Ja ellei sinua ole olemassa, niin teen minä sinut nyt, oman
kuvani mukaan, raa'an, kovakouraisen, säälimättömän, mutta lapsiaan
rakastavan jumalan, juuri sellaisen, jota Pentti Pääkkönen tällä
hetkellä tarvitsee.
Anna nyt merkki siitä, että elät! — Amen.
LYYLI (juoksee oikealta): Pentti! Pentti!
PENTTI: Mitä?
LYYLI: Kuume laskeutuu.
PENTTI: Ohoh! — Käykö se niin nopeasti?
LYYLI: Käänne on tapahtunut. Lääkäri sanoo, että vaara on nyt ohitse.
PENTTI: Missä hän on?
LYYLI: Hän ennätti jo lähteä. — Pentti, hän on pelastettu.
PENTTI: Hm. Oletko nyt aivan varma siitä, ettet erehdy?
LYYLI: Olen, olen. — Jumalalle olkoon kiitos.
PENTTI: Merkillinen juttu. — Mutta eihän ole mitään jumalaa.
LYYLI: Älä nyt suutu, hyvä Pentti! — En minä sillä mitään pahaa
tarkoittanut.
PENTTI: En minä suutukaan. — Lääkäri oli siis jo tuominnut lapsen
kuolemaan?
LYYLI: Oli. — Et usko kuinka hirveältä se tuntui.
PENTTI: Minä uskon. — Mutta mene nyt jälleen lapsen luo!
LYYLI: Minä menen. — Pentti, etkö sinäkin tahdo tulla häntä katsomaan?
PENTTI: Minä tulen.
LYYLI: Herra jumala, kuinka minä nyt olen iloinen!
(Menee oikealle. _Pentti_ seisoo hetken aikaa mietteissään.)
PENTTI (yksin): Hm. — Siis olet sinä olemassa. Sinä pelastat
lapsen, kun pyydän sitä sinulta. — Nyt en minä varmaan pääse
valtiopäivämieheksi. — Olkoon! Se oli välikirja, ei valittamista. —
Merkillinen jumala sinä olet. Minä tein sinut sekunti sitten ja nyt
toimit sinä jo niinkuin olisit ikäsi näitä asioita hoitanut. — Kunnon
jumala! Niin olisin minäkin tehnyt sinun sijassasi. — Siis saan minä
nyt sanoa hyvästit herrainpäiville. — Oli menneeksi!
(_Kesti_ ja _Kärsämäki_ tulevat perältä.)
KESTI: Pentti.
KÄRSÄMÄKI: Kävihän se.
PENTTI: Mitenkäs kävi?
KESTI: Me voitimme.
KÄRSÄMÄKI: Kyllä se nuori Härkönen nyt saa nuolla näppiään.
PENTTI: Mitäh?
KESTI: Yksimielisesti.
KÄRSÄMÄKI: Olihan siinä aluksi vähän riitaa, vaan kun tämä Kesti
sydäntyi puhumaan...
KESTI: Ei siinä olisi auttanut, vaikka olisi taivaan vallat vastaköyttä
vetäneet. — Me voitimme!
PENTTI: Älkää valehdelko!
KÄRSÄMÄKI: Kah, kun ei usko.
KESTI: Ala nyt vain laittautua herrainpäiville! — Vai katumoiksiko
käypi?
KÄRSÄMÄKI: Myöhäistä sitä nyt on katua. — Se paukahti!
PENTTI: Perkele!
KESTI: Nyt sinusta tuli valtiopäivämies.
KÄRSÄMÄKI: Ei siinä ole katumistakaan. — Hyvä palkka.
KESTI: Ei meillä eikä sinulla. — Mutta näyttääpä siltä kuin Pentti
todenperään meinaisi jänistää?
KÄRSÄMÄKI: Antaapa se ajattelemista.
PENTTI: Minusta siis tuli edusmies?
KESTI: Tuli, tuli.
PENTTI: Nyt juuri?
KÄRSÄMÄKI: Kah, kussa ikää kunnan tuvalta kerkesimme. — Ei ollut aikaa
jäädä edes pastoria puhuttelemaan, vaikka näkyi sekin siitä sivu
astelevan.
PENTTI: Nyt tulee kummat!
KESTI: Ei se usko vieläkään.
KÄRSÄMÄKI: Kun ei usko, niin puskekoon! — Tottapahan saa tietää
aikanaan.
KESTI: Eiköhän edes ryyppyä tarjoa?
KÄRSÄMÄKI: Mitä tehnee! — Taisi ruveta housut lotajamaan.
PENTTI: Nyt en minä ymmärrä.
KÄRSÄMÄKI: Kah, ei tässä päiväksi seisomaan. — Mitä meinannee koko
Pentti!
KESTI: Ei tässä pidot parane.
PENTTI: Älkäähän menkö miehet! — Käykäähän saliin, tänne oikealle. —
Eihän teillä mitä kiirettä.
KESTI: Eihän meillä kiirettäkään.
PENTTI: Käykäähän sisälle miehet! Pitäähän meidän muistaa tätä päivää.
— Se on nyt parannut se meidän lapsi.
KÄRSÄMÄKI: Vai parani? — Poikako sinulla on vai tyttö?
PENTTI: Niin, niin, enhän minä ole tainnut kertoakaan. — Poika,
perkele, isänsä poika, josta tehdään herra! — Käykää sisälle miehet!
— Eukko hoi, tuleppas ottamaan vieraita vastaan! (Lykkää _Kestin_
ja _Kärsämäen_ oikealle. Palajaa takaisin ja pysähtyy jälleen
keskilattialle.) Ne valehtelevat, saatanat! — Taikka ei sinua
sittenkään ole olemassa.
PASTORI (tulee perältä): Herra valtiopäivämies!
PENTTI: Herra pastori! — Sepä hauskaa.
PASTORI: Kuulin juuri kunnantuvalla ... en malttanut olla pistäytymättä
onnittelemaan.
PENTTI: Pastori on hyvä ja painaa puuta. — Lieneekö tuossa
onnittelemista?
PASTORI: Ohhoh! — Kävelinpä tavallista kiireemmin. — Niin, niin, minä
ymmärrän edusmiehen epäilykset. — Talo jää nyt vähäksi aikaa.
PENTTI: Ei sillä ja sen vuoksi. — Kyllä tämä talo aina vähän aikaa
ilman isäntääkin kestää.
PASTORI: Pitäis kestää, hehheh, pitäis kestää. — Ei siis muuta kuin
kättä päälle! — Onneksi olkoon, isänmaa ennen kaikkea.
PENTTI: Amen.
PASTORI: Toisesta toiseen: onko herra edusmies lukenut viime
sanomalehdet?
PENTTI: Enpä ole tässä vielä ehtinyt. — Seisooko siinä jotakin?
PASTORI: Pistin tässä taskuuni yhden numeron, näytin sitä ukoille
tuolla maantielläkin. — Edusmies on hyvä ja katsoo tätä paikkaa.
PENTTI: Vai niin.
PASTORI: Näyttää siltä kuin rupeisi valkenemaan.
PENTTI: Siltä näyttää. — Lieneekö tuohon nyt luottamista?
PASTORI: Alku on hyvä.
PENTTI: Lopussa kiitos seisoo. — Niin, niin.
PASTORI: Mutta merkit ovat hyvät.
PENTTI: Jokohan tästä alkaisi uusi elämä?
PASTORI: Suomi on surrut jumalan mielen mukaan. — Nyt Herra ottaa pois
koettelemuksensa.
PENTTI: Niinkö pastori ajattelee?
PASTORI: Niin tulee uskovaisen ajatella. — Kansat tekevät syntiä
ja saavat rangaistuksensa. Mutta jos kansa ei paadu pahassa, vaan
nöyristää sydämensä ja mielensä kaikkivaltiaan istuimen edessä, antaa
Herra jälleen laupeutensa loistaa —
PENTTI: Niin pahoille kuin vanhurskaille?
PASTORI: Hm, tuota niin, se loistaa kaikille, kun se loistaa. — Mutta
mitä herra edusmies sillä tarkoittaa?
PENTTI: Ilman minä vaan.
PASTORI: Jaa, jaa. Tutkimattomat ovat Herran tiet.
(Vaitiolo.)
PENTTI: Kuulkaas, herra pastori!
PASTORI: No niin?
PENTTI: Uskotteko te jumalaan?
PASTORI: Sepä kysymys!
PENTTI: Älkää pahastuko! Tiedänhän minä sen tosin, mutta minun tekisi
mieleni kuulla se nyt teidän omasta suustanne. Uskotteko te?
PASTORI: Uskon.
PENTTI: Kaikesta sydämestänne?
PASTORI: Kaikesta sielustani ja mielestäni.
PENTTI: Perkele! — Anteeksi, herra pastori, minä näen, että vasikat
ovat jälleen päässeet ryytimaahan.
PASTORI: Ai, ai. — Näkyypä siellä jo olevan ajajakin. — Lanttujako
herra edusmies on kylvänyt tuohon vai...
PENTTI: Lanttuja. — Tuota noin: minä olisin vielä kysynyt siitä samasta.
PASTORI: Mistä?
PENTTI: Jumalasta. — Ellei herra pastori pahastune...
PASTORI: En millään muotoa. — Herra edusmies tekee oikein astuessaan
maan ja kansan luottamustoimeen niin vakavilla ajatuksilla.
PENTTI: Taitaa ehkä tuntua lapselliselta. — Mutta minä olen todellakin
ajatellut näitä asioita hiukan viime aikoina.
PASTORI: Jaa, jaa, nämä ajat panevat monen miehen arvelemaan.
PENTTI: Uskooko herra pastori, että joku kansa, taikka ihminen, voi
saada syntinsä anteeksi noin vaan, ilman muuta?
PASTORI: Ilman katumusta?
PENTTI: Niin.
PASTORI: Ei milloinkaan. — Jaa, tietysti, ei jumalalle mikään ole
mahdotonta. Hän voi kaikkihyvyydessään tehdä ihmeitäkin. Mutta ei se
ainakaan ole tavallista, mikäli minä ymmärrän.
PENTTI: Vai niin. — Ei siitä tule hullua hurskaammaksi.
PASTORI: Sanoiko herra edusmies jotakin?
PENTTI: Ilman vaan itsekseni. — Omituinen juttu!
PASTORI: Mikä?
PENTTI: Voinhan minä sen sanoakin: minulle tapahtui tänään jotakin
kummallista. — Minun lapseni sairasti ja...
PASTORI: Niin, minä olen kuullut. Eihän liene suru tapahtunut?
PENTTI: Hän paranee. — Mutta tulin tässä äsken ikäänkuin muistaneeksi
jumalaa ... rukoilleeksi, miksi häntä sanoisin ... vaikka ei se tainnut
minun rukoukseni niin mallin mukaan olla...
PASTORI: Jumala katsoo sydämeen.
PENTTI: Tulin ikäänkuin asettaneeksi toistensa yhteyteen nämä kaksi
asiaa: lapsen ja tuon edusmiesvaalin. — Hahhah, sellaista voi mieleen
juolahtaa! — Pyysin, että lapsi paranisi, vaikkakin sillä ehdolla, että
minusta ei tulisi edusmiestä.
PASTORI: Hm.
PENTTI: Nyt sain minä molemmat: sekä lapsen että edusmies-arvon. — Mitä
herra pastori siitä arvelee?
PASTORI: Arvelen, että Herra on kaikkiviisaudessaan tahtonut
erityisellä tavalla palkita —
PENTTI: Palkita?
PASTORI: Palkita herra esimiestä. Jostakin hyvästä työstä esimerkiksi.
PENTTI: Perkele! — Tuota noin...
PASTORI: Vasikatko ne taas —?
PENTTI: Vasikat. — Mutta eikö Herra joskus voisi koota tulisia hiiliä
jonkun pään päälle? Mitä?
PASTORI: Hiiliä? Hehheh, ne eivät taida kuulua juuri hänen
valtakuntaansa.
PENTTI: Herra pastori siis arvelee, että se toinen —?
PASTORI: Kaikki on jumalan kädessä. — Usein on onni ihmiselle juuri
korkein koettelemus. — Jaa, jaa.
(_Pastori_ istuu keinutuolissa. _Pentti_ ikkunan ääressä katselee ulos.
Vaitiolo.)
LYYLI (oikealta): Pitääkö niille antaa ruokaa? — Kah, herra pastori!
Terve tulemaan.
PASTORI: Hyvää päivää. — Kuulin tässä juuri, että Herra on valmistanut
teille suuren ilon. — Lapsi paranee.
LYYLI: Taitaahan se nyt parata tällä kertaa.
PASTORI: Raskasta se on ollut nähdä syrjäisestäkin, mitä sitten äidin
sydämelle. — Jaa, jaa. — Herra koettelee meitä kaikkia.
LYYLI: Onhan sitä ollut suruakin.
PASTORI: Nyt saan minä sentään onnitella teitä edusmiehen puolisoksi. —
Varmaan te matkustatte mukana pääkaupunkiin?
LYYLI: Mitä Pentti arvellee? — Onhan siitä ollut vähän leikkipuhetta.
PASTORI: Toisakseen tulette te nyt olemaan enemmän erossa miehestänne
kuin ennen: maa ja kansa vaatii omansa.
LYYLI: Niin se lienee.
(Vaitiolo.)
PENTTI: Kuuleppas Lyyli!
LYYLI: Mitä?
PENTTI: Minä arvelin tässä sitä Rietu Mäkisen asiata. — Pastori tietää,
sen Korpelaisten murhaajan, joka nyt on päästetty vapaaksi.
PASTORI: Minä kuulin siitä.
PENTTI: Niin, mitä sinä sanoisit, Lyyli, jos me sen nyt ottaisimme
meille —?
LYYLI: Meille?
PENTTI: Älä säikähdä! — Kun se poloinen ei taida enää juuri muutenkaan
voida leipäänsä ansaita. — Ainahan sille joku nurkka löytyisi. — Mitä
pastori ajattelee?
PASTORI: Epäilemättä olisi se jumalalle otollinen työ.
PENTTI: Siinä kuulet, Lyyli. — Älä nyt ymmärrä väärin minua! — Se vain
juolahti minun mieleeni tässä.
LYYLI: Pentti, kuinka sinä olet hyvä.
PENTTI: Perk —! — Tuota noin, siis päätetty: hän jää meille. — Oliko
sinulla jotakin muuta asiaa?
LYYLI: Tulin vaan kysymään, tarjotaanko niille ruokaa, niille vieraille.
PENTTI: Tietysti. — Ehkäpä herra pastorikin tekee meille sen kunnian...
PASTORI: Jaa, ei taida sopia. — Odottavat sielläkin kotona.
PENTTI: Mitäs tyhjää! Kyllähän ne nyt tämän yhden kerran.
LYYLI: Pastori jää nyt vaan.
PENTTI: Eikähän sitä nyt aina tulla valtiopäivämieheksikään. Onhan tämä
niinkuin juhlapäivä.
PASTORI: Onpa niinkin, hehheh. Ehkäpä minä nyt sitten jään.
MARI (juoksee ulkoa): Herra siunaa!
PENTTI: Mikä on?
LYYLI: Mitenkä sillä lailla juokset?
MARI: Herra pastori ei nyt tykkää pahaa. — Mutta kyllä se on niin
kauheata!
LYYLI: Mikä?
PENTTI: Etkö sinä saa sanaa suustasi? Noh!
PASTORI: Onko jotakin tapahtunut?
MARI: Kun minä menin kanoja katsomaan ... voi, voi, voi, siunatkoon
sitä...
PENTTI: Kananpää! — Olisit siunannut itsesi ulkona. — Mikä hätänä?
MARI: Pastori ei nyt vain pahaa tykkää. — Mutta kun se hullu mies...
PENTTI: Rietu?
MARI: ... on hirttänyt itsensä! — Voi, voi, voi.
LYYLI: Hyvä jumala?
PENTTI: Hirttänyt?
MARI: Mitä minä jo sanoin konstaapelille, että älkää jättäkö tuota
mielenvikaista irralleen. Se kun kuuluu olleen vielä murhamies! — Voi,
voi, voi! — Ja nyt tällä lailla itsensä lopetti.
PENTTI: Helvetti! — Anteeksi, herra pastori.
MARI: No, kyllä se nyt ihan vissiin sinne joutuu. — Minä huusin
renki-Jussille, että "tuletko Jussi katsomaan!" — Niin vihlaisi pahasti
sydänalaa. — Ruumis oli jo ihan tönkkö. — Ja henki pois! Voi, voi, voi!
LYYLI: Ei taida olla toivoa enää virkoamisestakaan?
MARI: Eihän siitä miten, kuolleesta raadosta. — No, tämä oli tapaus!
PENTTI: Mene nyt!
MARI: Eipä sitä olisi vielä eilen uskonut. — Vaan se koira ulvahtelikin
viime yönä niin kummasti...
PENTTI: Mars, matkaan!
MARI: Mennään, mennään. — Onpa tässä nyt ihmettä! — Sekö se oli se
Mäkisen Rietu?
PENTTI: Se. — Ja nyt: tuossa on viisi hirttä poikki.
MARI: Ka, ka, kyllähän minä tässä vähemmälläkin kiireellä kerkiän. —
Voi, voi! Kun on ruumis talossa. (Menee oikealle. Vaitiolo.)
PASTORI: Kauhea tapaus!
LYYLI: On se hirveätä. — Murhata ensin muut ja sitten itsensä!
PASTORI: On täytynyt olla kova sydän sillä ihmisellä. — Jaa, jaa.
LYYLI: Ettei edes vankilassa heltynyt, vaikka sai istua viisitoista
vuotta. — Hyi, oikein puistattaa!
PASTORI: Viisitoista pitkää vuotta. — Ei ole aina apua niistä
vankiloistakaan. — Ja nyt juuri, kun hän olisi saanut teillä ikuisen
leivän...
LYYLI: Hän lienee, raukka, ollut mielenhämmingissä. — Sinä puhuttelit
häntä, Pentti?
PENTTI: Minäkö?
LYYLI: Niin. — Miltä hän tuntui sinusta? Oliko hän katunut?
PENTTI: Oli.
PASTORI: Siis hän oli mielen häiriössä.
LYYLI: Taisi olla onni onnettomalle.
PASTORI: Herra on laupias ja aivan hyvä. — Mutta tutkimattomat ovat
hänen tiensä.
PENTTI: Amen.
LYYLI: Kenties herra pastori nyt tahtoo käydä tänne toiselle puolen? —
Meillä olisi siellä ruoka valmis...
PASTORI: Kiitoksia. Käydäänpä vaan, heh, heh, valtiopäivämiesaterialle.
(_Lyyli_ ja _Pastori_ menevät oikealle. _Pentti_ jää ikkunasta ulos
tuijottamaan.)
PENTTI: Hm. Maailma käy päivä päivältä yhä merkillisemmäksi.
Esirippu.