PENTTI: Kuka minä? — Jasoo, konstaapeli! Päivää! Konstaapeli painaa
puuta vaan. Tänne peremmälle. — Mari' hoi! — Konstaapeli painaa sitä
nappia!
(_Mari_ tulee oikealta.)
PENTTI: Mari tuo konstaapelille tähän lasin ja kupin. —
Virkamatkoiltako sitä?
MÄKÄRÄINEN: Onhan niitä ollut virkamatkojakin. Kaupungissa kävin
viimeksi tätä vallesmannia kyydissä. — Hönkä tyttö tämä Mari. Lihoo ja
pulskistuu.
MARI (on tullut takaisin kuppineen): Mikäs se on isossa talossa.
PENTTI: No, se oli sanottu niinkuin minun suustani! — Ei taitaisi tehdä
pahaa pieni lökäri.
MARI: Kiitti, kun annettiin. Vaikk' eihän se pieni suuren väärti ole.
PENTTI: Tästä juomalasista. — Minkäs teki?
MARI: Kun oli väärään kurkkuun mennä...
MÄKÄRÄINEN: Ei se ole ensi kertaa pappia kyydissä. — Hönkä tyttö!
PENTTI: Pönäkkä piika pönäkässä talossa. — Katkiaisi siltä ruununkin
kakku.
KESTI: Hihihi!
MÄKÄRÄINEN: Jokohan uskaltaisi? Taitaa olla monta Marillakin...
MARI: Ei ole kaunis, vaan ei ole kaupankaan.
(Menee oikealle. _Mäkäräinen_ on saanut lasinsa. Kaikki ryyppäävät.)
KÄRSÄMÄKI: Taitaa olla ylpeäluontoinen ihminen.
PENTTI: Se on vähän niinkuin minun malliani. — No, ruunun mies! Eikö
maistu?
MÄKÄRÄINEN: Maistuuhan se, miksei maistu, kaupunkikonjakkia. — Taitaa
olla esimiehen syntymäpäivä?
PENTTI: Sattui tässä kaukovieraita, niin piti vähän rintaa röyhistää. —
Ja onhan se päiväkin.
KÄRSÄMÄKI: Vaalipäivä.
KESTI: Me tässä olemme aikoneet äänestää Pentin herrainpäiville.
MÄKÄRÄINEN: Vai niin. Ne siellä ylämaassa kuuluvat tuumivan sitä
Härkösen maisteria.
PENTTI: Saakeli!
KESTI: Kyllä me se asia justeerataan. Vai miten, Kärsämäki?
KÄRSÄMÄKI: Akuraati asia.
PENTTI: Eikä siitä sen enempää. — Tyhjänäkö palasit vai oliko
kyydittäviä?
MÄKÄRÄINEN: Olihan se kyydittäväkin.
PENTTI: Hyväkin herra?
MÄKÄRÄINEN: Herrako tuo lie ollut! — Onhan se tämän puolen väkeä.
PENTTI: Minkä niminen?
MÄKÄRÄINEN: Ei tuolla taida poloisella olla paljon nimeä. — Rietu
Mäkiseksihän sitä ennen sanottiin.
PENTTI: Häh? Sekö se...
MÄKÄRÄINEN: Sepä se Korpelan murhamies.
PENTTI: Mitä? Eikö hän saanut elinkautista?
MÄKÄRÄINEN: Saipa sai, vaan kun se nyt on vapaaksi päästetty ja piti
laittaa kotipuoleensa, niin otin kärryilleni. — Eipähän se paljo
painanut.
KESTI: Taitaahan ne västingissä liiat lihat loheta.
MÄKÄRÄINEN: Kapeaksi on mies käynyt ja tuntuu minusta vähän kuin
nöyräpäiseltä. — Ei sen sanoista saa oikeata tolkkua.
PENTTI: Mihin jätit hänet?
MÄKÄRÄINEN: Tähänhän minä toin esimiehen luo.
PENTTI: Saksan saatana!
(_Pentti_ on noussut ylös ja kävelee kiivaasti edes takaisin lattialla.)
MÄKÄRÄINEN: Ajattelin, että esimies ehkä saattaisi neuvoa, mitä sille
olisi tehtävä, vaivaishoitoonko se on pantava vai mihin. Ja sitä
samaahan se sanoi vallesmannikin...
PENTTI: Minä annan pitkät perkeleet vallesmannille!
KESTI (kuiskaten): Konstaapeli ei taida tietääkään, että se on tämä
Rietu ollut ennenaikaan vähän niinkuin väleissä tämän Pentin emännän
kanssa.
MÄKÄRÄINEN: Yhyy!
PENTTI: En minä sentään rupea murhamiehiä kattoni alla holhomaan.
MÄKÄRÄINEN: Ka, viedään pois, vien mä hänet vaikka suoraan
vaivaishuoneelle.
PENTTI: Missä hän on?
MÄKÄRÄINEN: Tuolla on väen pirtissä. — Ei siitä ole pelkoa, että se
kenellekään pahaa tekee. Istuu ja itsekseen höpisee.
PENTTI: Oli, mitä oli. Piruko sinut pani hänet juuri meille tuomaan?
KESTI (kuiskaten): Siinä sen konstaapeli näkee. Ei olisi pitänyt tuoda.
MÄKÄRÄINEN (samoin): Ei olisi pitänyt. Mutta lempoko ne kaikki
viidentoista vuoden vanhat tyttöjutut muistaa?
KÄRSÄMÄKI: Se on arka arvostaan tämä Pentti.
KESTI: Ja vielä arempi eukostaan. — Se onkin koulunkäynyt ihminen.
(Vaitiolo. _Pentti_ seisoo ikkunan luona ja katselee ulos.)
KÄRSÄMÄKI: Hm.
KESTI: Niin vai, niin.