_Loihtu_.
Eessä yö, hämy takana, pilvi
päällä pään, rutarapakko alla,
mies mennyt muruiksi,
jalka lyöty polvilumpioon.
Nuorna näin, miten majakat sammui.
Miesnä tein tulen merellä yössä,
kun virrat vihisi, purret
kaikki kiiti valkamiin.
Tuska, et mua muserra.
Tunnen syntys: on emos ikävä,
siitti sun päivä pimeä, koska
ystävittä yksin jäin.
Suljen suun, puren ikenet kiini,
teljet teen, sydänkamarit salpaan.
Pois etkö pakene? — "Lankee
maahan marras Luojan yön!"
Tahko käy, suru jyrise, jyskä
Ukko, lyö teräs jumalan! — Kirpoo
piin kirjokipunat, syttyy
järjen jäiset kynttilät.
KULTAHELKKA: Se ei ollut mikään kaunis laulu.
ÄIDIN KUOPUS: Se on sellainen kuin minun elämäni on ollut. — Hyvästi!
KULTAHELKKA: Varro vähän! — Sanoit neitisi nimen olevan Kultahelkka.
Kuinka sinua itseäsi kutsutaan?
ÄIDIN KUOPUS: Monet ovat nimeni niinkuin kohtaloni. — Kotona kutsuttiin
minua Äidin Kuopukseksi. Tuolla ulkona maailmassa oli nimeni kerran
ritari Sotijalo, jonka maine vieläkin maita kaiuttaa. Viimeksi ovat
minua sanoneet Pyhän Haudan pelastajaksi. — En ole mitätön mies,
kuten näytän. Sotaa käynyt olen, sotajoukkoja johdattanut, kuninkaita
palvellut, saraseeneja kukistanut. Ihastuva on impeni, ailahtava, kun
käyn hänelle kohtaloitani kertomaan.
KULTAHELKKA: Ihastuva äänestä, jota et itse tunne! Ailahtava maineesta,
jonka muut ovat sinulle antaneet! — Mitä olet sinä itse?
ÄIDIN KUOPUS: Sen juuri nähdä tahtoisin ennen kuolemaani. — En muista
sitä enää tarkoin ja se onkin suruni suurin. — Hän muistaa.
KULTAHELKKA: Kuinka hän sinua muistaisi? Olethan sinäkin niin kauan
hänet unohtanut?
ÄIDIN KUOPUS: En ole unohtanut häntä, muistan hänet, kultakiharaisen!
Kuin eilispäivän muistan hänet! — Hän tietää, kuka olen.
KULTAHELKKA: Sinäkin olet voinut muuksi muuttua. — Kuinka hän enää
tietäisi sitä?
ÄIDIN KUOPUS: Onhan hänellä minun sydämeni.
KULTAHELKKA: Mutta jos hän on sen kadottanut?
ÄIDIN KUOPUS: Silloin ei sitä tiedä kukaan ja minä olen haihtuva
jäljettömiin kuin kaste kedolla. — Mutta ei, ei! Hän muistaa minua,
hän on kyllä säilyttänyt sydämeni. Sinä vaan suotta pelottelet minua.
— Kuka olet sinä, joka minulle ensin ruoan ja lämpimän annat ja sitten
kiusaat minua sanoilla kylmemmillä kuin tuuli ja rakeet? — En tahdo
kauemmin viipyä majassasi. Pois!
(Tarttuu sauvaansa ja aikoo mennä. _Kultahelkka_ pidättää häntä.)
KULTAHELKKA: Äidin Kuopus! — Etkö tunne minua.
ÄIDIN KUOPUS (hämmästyen): Äänesi tuntuu minusta tutulta. Mutta minä
olen vanha ja silmäteräni ovat tylsyneet. — Kuka olet?
KULTAHELKKA: Sinä kutsuit ennen minua Kultahelkaksesi.
ÄIDIN KUOPUS (päätään pudistaen): Mahdotonta. Miksi pilkkaat minua? —
Hän oli punaposkinen ja nuori, sinä vanha ja ryppyinen. Kukkiva aho oli
sen töllin edessä, missä mielitiettyni kasvoi. Tämän edessä on autio,
kohiseva nummi. — Korkeintaan voisit sinä olla minun äitini, mutta
hänkin on jo ammoin kuollut ja kuopattu.
KULTAHELKKA: Mieron veräjille, niin. — Sinä et tunne minua. Ehkä tunnet
oman sydämeni.
(Menee ja ottaa hyllyltä pienen lippaan. Ojentaa sen _Äidin
Kuopukselle_.)
ÄIDIN KUOPUS: Olisiko mahdollista?
KULTAHELKKA: Niin kauan kuin nuori olin, kannoin sitä aina kaulallani.
Nyt on se sinua lippaassa kauan odottanut. — Etkö tunne rasiaa? Itse
sen lapsena kerran vuolit minulle.
ÄIDIN KUOPUS: Minä tunnen kirjokuvat. — Sinä olisit siis Kultahelkka?
KULTAHELKKA: Niin. — Minä olen nyt vanha.
ÄIDIN KUOPUS: Hirmuisen vanha. — Mutta ei se mitään. Me voimme vieläkin
tulla onnellisiksi. — Minä olen nuori, minä.
KULTAHELKKA: Luuletko? (Ottaa peilin piirongilta ja pitää sitä hänen
edessään.)
ÄIDIN KUOPUS: Hm. Se on aivan toinen mies. — Kuka olen minä?
KULTAHELKKA: Sen näet tuosta lippaasta. — Miksi et ennemmin tullut?
ÄIDIN KUOPUS: Minulla oli aina mielestäni niin paljon tärkeämpää
toimitettavaa. — Varsinkin sitten kuin olin miekkani pyhän asian
puolesta kohottanut.
KULTAHELKKA: Ja missä on nyt miekkasi?
ÄIDIN KUOPUS: Meren pohjassa, sata syltä syvässä, jonne sen kerran
eräänä tuskien yönä pudotin. — Silloin muistin sinut.
KULTAHELKKA: Minä olen muistanut sinua aina. Olen vain odottanut, että
tulisit sydäntäsi takaisin vaatimaan. — Nyt se on sinulla.
ÄIDIN KUOPUS: Mutta ... ehkä sinunkin tekisi mieli nähdä ... sydäntäsi?
KULTAHELKKA: Sanoithan hukanneesi sen. — Mitäpä minä sillä enää
tekisinkään?
ÄIDIN KUOPUS: Sinä et siis kaipaa itseäsi?
KULTAHELKKA: En. Muistan itseni parhaiten, kun muistan sinut. —
Tuskinpa minulla on muuta itseä koskaan ollutkaan.
ÄIDIN KUOPUS: Oli, oli, kultainen sydän! Minä muistan sen niin hyvin.
— Mutta omaani minä en muista. Olen välistä epäillyt, että sitä ei ole
koskaan ollutkaan.
KULTAHELKKA: Avaa siis lipas ja katso, kuka olet! — Nyt ei sinun
tarvitse epäillä enää.
(_Äidin Kuopus_ avaa hiljaa lippaan. _Kultahelkka_ näyttää tulta
hänelle. Vaitiolo. Tuuli vinkuu ja vonkuu.)
ÄIDIN KUOPUS (päätään nyykähyttäen): Se oli sittenkin puhdasta kultaa.
Esirippu.