Pieni mökki. _Kultahelkka_, vanhana ja harmaahapsisena, kehrää ikkunan
ääressä. Kissa pankolla. — Ulkona myrsky.
_Kultahelkan laulu_.
On poissa kultainen sydämein.
Oi, joudu, joudu jo povehein!
Siell' on niin tyhjää ja ilta lankee.
Mun mielein onpi niin ahdas, ankee.
Ah, kuss' on kultainen sydämein?
On kukat kuollehet poskiein,
mut voi en astua alle mullan
ma ennen kuin löydän sydänkullan.
Ah, saavu, kultainen sydämein!
En paha liene ma pienellein.
En soimaa, en minä moiti sua,
kun lupaat vaan, että muistat mua.
Miks viivyt, kultainen sydämein?
Yö joutuu, joudu jo povehein!
Tai makaat ehkä jo maankin alla?
Mut myrsky ulvovi ulkoisalla.
(Koputusta ovelle.)
KULTAHELKKA (kuulostaen): Koputettiinko? Tuuli se vaan lienee ollut.
— Korvani jo vanhuuttaan valehtelevat. — Lienee jo aika illallista
ajatella.
(Siirtää rukkinsa ja asettaa pöydälle palasen leipää ja pankolta
vellikupin. — Koputetaan jälleen.)
ÄIDIN KUOPUS (ulkoa): Hoi! Avatkaa! Jumalan tähden.
KULTAHELKKA (menee ovelle): Ei se sittenkään ollut tuuli. — Kuka
onneton on jumalan ilmassa näin myöhään metsätiellä?
ÄIDIN KUOPUS (ulkoa): Avaa! — Onneton olenkin.
(_Kultahelkka_ avaa oven. _Äidin Kuopus_ hoippuu sisälle vanhana,
valkohapsisena, sauva kädessään. Vaipuu väsyneenä lavitsalle.)
KULTAHELKKA: Näen, että sinun on vilu ja nälkä. — Viritän sinulle
valkean liedelleni. Sillä aikaa voit haukata, mitä talo tarjoaa. Paljon
se ei ole.
ÄIDIN KUOPUS: Kiitos. — Nummella autiolla kuljin, kaukaa tulen
tuikkavan näin. — Sitä kohden kävin.
KULTAHELKKA: Olisit ehkä herraskartanon löytänyt, jos olisit tiet
tuntenut. Mutta voithan olla yötä tässäkin. — Kas noin! Nyt lieteni
korkealla leimuaa! Istu ja lämmittele!
ÄIDIN KUOPUS (hätäisesti): Ei, ei, minun täytyy taas matkaan! — Aina
vaeltaa, ei koskaan pysähtyä, ei yöpyä minnekään, eteenpäin, aina
eteenpäin, lakkaamatta, yöt päivät.
KULTAHELKKA: Mistä tulet?
ÄIDIN KUOPUS: Kaukaa tulen, vielä kauemmaksi menen, en saa levähtää,
ennenkuin olen löytänyt etsimäni. — Pois!
KULTAHELKKA: Tässä myrskyssä?
ÄIDIN KUOPUS: Kovemmat myrskyt olen rinnassani kokenut. — Tuuli ja
rakeet ovat hyväily minun kasvoilleni.
KULTAHELKKA: Varmaan on tärkeäkin matkasi määrä, koska et säiky säätä,
jota puutkin korvessa kavahtavat? — Mitä etsit?
ÄIDIN KUOPUS: Etsin itseäni, omaa kultaista sydäntäni. — Minulla ei ole
enää hetkeäkään kadotettavaa.
KULTAHELKKA: Minne kuljet?
ÄIDIN KUOPUS: Kuljen kukkivalle aholle, suurten puiden siimekseen,
jossa pirtti pienoinen kohoaa. Haen neittä punaposkea, jolle kerran
annoin kultaisen sydämeni.
KULTAHELKKA: Varmaan häneltä myös sydämen vastalahjaksi sait? Sitäkö
hänelle takaisin tuomaan ehätät?
ÄIDIN KUOPUS: Hänen sydämensä maailman turulle tuhlasin, ei minulla ole
mitään hänelle takaisin tuotavaa. — Omani nähdä tahtoisin ennen kuin
kuolen.
KULTAHELKKA: Kuinka? Sydämen tuhlasit neien nuoren? — Oh, minä
ymmärrän! Vaihdoit sen kultaan ja kalliisiin kiviin, joita nyt neitosi
kaulalle ripustamaan käyt?
ÄIDIN KUOPUS: Tyhjänä tulen hänen eteensä, ei muuta kädessäni kuin tämä
sauva, jonka pyhän kaupungin viidakosta taitoin. — Impeni nähdä tahdon,
nuoruuteni neien, jolle kerran sydämeni murut annoin. Hän lupasi ne
lujaksi liittää.
KULTAHELKKA: Hän sinut karkoittaa takaisin yöhön ja myrskyyn, vaivainen
vanhus, joka omien mielihaaveittesi houruna hoiput. — Kuinka voisi hän
ottaa ystävällisesti vastaan sinut, joka olet hänelle niin paljon pahaa
tehnyt?
ÄIDIN KUOPUS: Oi, sinä et tunne Kultahelkkaa! — Hän on kirkas ja
kaunis, lempeä ja hyvä. Hän on ottava minut avosylin vastaan, kun häntä
kuolevaisena lähestyn.
KULTAHELKKA: Kadutko siis?
ÄIDIN KUOPUS: En tiedä, mitä katumus on. Eihän tehtyä voi
tekemättömäksi ajatella. — Mutta minä tunnen murheen, myös tuskan minä
tunnen kourukynnen. Voisin siitä laulaa laulun sinulle, siten kiittää
ystävyydestäsi.
KULTAHELKKA: Mikä laulu se on?