Pieni mökki, jonka ikkunasta tuli tuikkaa. Ikkunan ääressä näkyy _Äiti_
kehräämässä. Mökin edessä, joka on matalalla kummulla, muutamia suuria
puita. Niiden alla penkki, penkillä _Äidin Kuopus_ ja _Kultahelkka_.
Kummun alla aho, sen ympärillä sankka metsä. Kuutamo. — _Äiti_ laulaa:
_Äidin surut_.
Kolme yötä peräkkäin
suurta surun unta näin,
siitä asti murhe mulla
mielessä on tuiretulla.
Näin ma unta miekasta,
verisestä hiekasta.
Kiesus, kaitse äidin lasta
sotateille sortumasta!
Näin ma maljan kuohuvan
kuivaks saakka sakkahan.
Totta, Herra, hekkumasta
estät emon lempilasta!
Nyrkin vielä viimeks näin,
kohotetun taivoon päin.
Huudahdin ja heräsin ma,
hereilläkin vapisin ma.
Ethän, Luoja, milloinkaan
hänen salli horjahtaa
itse-uhmaan ylpeähän,
jumalaansa kieltämähän?
Mieli nöyrä hälle suo!
Tai jos tahtosi on tuo,
tapa ennen taisteloihin,
syökse synnin nautinnoihin!
Hurja, mitä huusinkaan?
Ethän kuullut kauheaa?
Tee kuin tahdot, Ristus, aina!
Lapseni on sulta laina.
ÄIDIN KUOPUS: Sydämeni käy aina niin surulliseksi, kun äiti laulaa.
KULTAHELKKA: Suru onkin suloisempaa kuin ilo. — Minäkin olen usein
surullinen, erittäinkin näin illoin.
ÄIDIN KUOPUS: Minä olen vain silloin surullinen, kun olen tehnyt
jotakin pahaa.
KULTAHELKKA: Mitä pahaa sinä olet nyt tehnyt?
ÄIDIN KUOPUS: En tiedä. — Usein voi ihminen tehdä pahaa ihan
tietämättään. Ja se paha on pahin kaikista, sillä sitä ei voi parantaa.
KULTAHELKKA: Hyi, kuinka sinä puhut! — Kaikki voidaan parantaa.
ÄIDIN KUOPUS: Eipäs. — Jos minä lyön rikki tuon ikkunan, et sinä sitä
ikinä voi entiselleen saattaa.
KULTAHELKKA: Mutta lasimestari voi tehdä uuden.
ÄIDIN KUOPUS: Ehkä. — Mutta kuka voi laittaa minulle uuden sydämen?
KULTAHELKKA: Jumala.
ÄIDIN KUOPUS: Sinä tarkoitat sitä taivaallista lasimestaria?
KULTAHELKKA: Hyi, kuinka sinä puhut! — Nyt sinä ihan varmaan pilkkaat
jumalaa.
ÄIDIN KUOPUS: Katsos, äitini antoi minulle kerran kultaisen sydämen
kuvan. Hän sanoi, että minun piti se visusti säilyttää. — Mutta nyt se
on rikki, näetkös!
KULTAHELKKA: Voi, voi, kuinka kaunis sydän! — Miten se tapahtui?
ÄIDIN KUOPUS: Se oli pudonnut lattialle ja minä polkasin sen päälle
vahingossa. — Sitä ei kukaan voi korjata. Onko ihme, jos olen
surullinen?
KULTAHELKKA: Minunkin äitini antoi minulle kultasydämen. — Sinä saat
sen. Tässä! — Älä ole enää pahoillasi!
ÄIDIN KUOPUS: Kuinka minä voin ottaa sinulta ainoasi?
KULTAHELKKA: Sinä annat minulle myös ainoasi.
ÄIDIN KUOPUS: Mutta minun on vain muruja. Enhän minä voi näitä
kenellekään tarjota.
KULTAHELKKA: Minä säilytän murut ja koetan liittää ne yhteen. — Kas,
noin! — Sinä ripustat tämän kaulaasi, mutta varokin, ettet sitä riko!
Sillä silloin ei minulla ole enää sinulle ehyttä antaa.
ÄIDIN KUOPUS: Hyvä, rakas, Kultahelkka! — Kuinka minä voin sinua kyllin
kiittää?
(Suutelee häntä. _Keijukaisten_ hunnut heilahtelevat puiden välistä.
_Äiti_ katsoo ikkunasta päätään nyykähyttäen. _Sukkamieli_ näkyy ahon
toisella laidalla taikasauvaansa nojautuneena.)
SUKKAMIELI (saavansa kohottaen):
Ihmislapset!
Mitä te mietitte turhaa?
Ei ole hyvää eikä pahaa.
Vaakalaudat
ei ole vapaita henkiä varten.
Kaunis-polkuinen,
kaino-poimuinen,
ohut-huntuinen
onnen on karkelo taivahan alla.
Tulkaa! Tulkaa!
Me odotamme.
Kohta me tanhumme aloitamme.
ÄIDIN KUOPUS (kuiskaten): Kuulitko?
KULTAHELKKA: Mitä?
ÄIDIN KUOPUS: Kuulin kumman laulun. Se soi korvissani kuin unetarten
soitto. — Kuka lauloi?
KULTAHELKKA: Miksi niin minuun tuijotat? Omat unesi laulaneet lienevät.
ÄIDIN KUOPUS: Suojele sitten minua minun uniltani! Ne tietävät
turmiota. Kultahelkka!
KULTAHELKKA: Mitä sanot? — Mitkä unet?
ÄIDIN KUOPUS: Nuo, nuo ... etkö näe? Ne tanssivat minun edessäni. Katso!
(_Keijukaisten_ hunnut vilahtelevat puiden lomissa.)
KULTAHELKKA: Sinun silmälautasi painuvat kiini. — Uneksitko sinä?
ÄIDIN KUOPUS: Minä olen niin väsynyt.
KULTAHELKKA: Nuku! Hiljaa tahdon minä sinun hapsiasi hivellä.
ÄIDIN KUOPUS: Sinä olet hyvä, Kultahelkka. — Ethän sinä koskaan jätä
minua?
KULTAHELKKA: En, en. — Nuku, nuku!
(_Äidin Kuopus_ nukkuu, pää _Kultahelkan_ polvella. _Keijukaiset_
karkeloivat. _Sukkamieli_ kohottaa jälleen sauvansa.)
_Keijukaisten laulu_.
Keinuvi muodot maailman,
notkuvi neitojen lanteet.
Heitä, etsivä henki, oi,
tuntosi turhat kanteet!
Laukee kaaret taivahan,
aukee vyöt ja vanteet.
Sydän särkynyt tänne tuo!
Saat sinä synnin anteet.
Helppo syyttömän hengittää,
koske ei jalka kukkaan.
Kuuhut kylvävi hopeitaan
hartioille ja tukkaan.
Viisas mielensä kammitsoi
kautokenkään ja sukkaan.
ÄIDIN KUOPUS (ponnahtaen): Kultahelkka! — Miksi jätit minut?
KULTAHELKKA: En ole jättänyt sinua. Istun vierelläsi.
ÄIDIN KUOPUS: Peninkulmien päässä olit. — Oi, minua!
KULTAHELKKA: Sinä olet sairas ja sinun hengityksesi polttaa kuin tuli.
— Menkäämme!
ÄIDIN KUOPUS: Minne?
KULTAHELKKA: Tupaan tietystikin. Äitikin varmaan odottaa meitä. —
Näetkö? Hän kutsuu.
(_Äiti_ viittaa ikkunasta. _Kultahelkka_ on noussut seisomaan.)
ÄIDIN KUOPUS (tarttuen häneen): Kasvinsiskoni kallis! — Kuka hän on?
KULTAHELKKA: Kasvinveljeni verevä! Onhan se äiti.
ÄIDIN KUOPUS: Taisi olla. — Hän näytti minusta vain niin oudolta. Ihan
kuin Tuonelassa käyneeltä.
KULTAHELKKA: Niin minunkin äitini näytti, kun hän lepäsi kuolleena
arkussaan. — Mutta hän oli kuitenkin minun oma äitini. (Peittää
kasvonsa esiliinallaan.)
ÄIDIN KUOPUS: Anna anteeksi, Kultahelkka! En muistanut, että äitisi oli
kuollut. — Mene tupaan, mene!
KULTAHELKKA: Entä sinä? Jäätkö sinä tänne?
ÄIDIN KUOPUS: Minä vielä illan ilmassa hetkisen henkeni polttoa
jäähdyttelen. — Mene!
KULTAHELKKA: Niinpä menenkin. Mutta älä viikkoa viivy! — Pian on aika
levolle käydä.
(Menee. _Äidin Kuopus_ katsoo hänen jälkeensä ja painaa sitten päänsä
nyyhkyttäen puun runkoon.)
ÄIDIN KUOPUS: Hän on hyvä. — Minä olen niin paha, niin paha!
SUKKAMIELI (lähestyen häntä): Hyvä, että lähetit hänet pois. — En olisi
voinut tulla, niin kauan kuin hän luonasi oli.
ÄIDIN KUOPUS: Kuka olet sinä?
SUKKAMIELI: Keijukaisten keveäjalkainen valtiatar, metsän ja kuutamon
kuningatar, ja kaikkien kastehelmien, joita maassa ja puun-oksilla
päilyy. — Nämä ovat minun hovineitojani.
(_Keijukaiset_ tulevat puiden lomista ja niijaavat koreasti.)
ÄIDIN KUOPUS: Mitä tahdot minusta?
SUKKAMIELI: Tahdon viedä sinut linnaani kirjavaisen kiven sisässä,
keskellä mesimarjaista ahoa. — Ei paista sinne päivä, ei kuu, vuodet
kuluvat kuin varjo eikä mittaa minuutteja muu kuin tuokio halusi
syntymisestä sen täyttymiseen. — Tahdotko tulla minun kerallani?
ÄIDIN KUOPUS: Sinä olet kuningatar, minä vain köyhä mökin poika. —
Kuinka voisin minä seurata sinua?
SUKKAMIELI: Ole sinä minun kuninkaani, niin olet sinä minua ylhäisempi!
— Tuletko?
ÄIDIN KUOPUS: Tulen. — Mutta ensin täytyy minun jättää hyvästit äidille
ja Kultahelkalle.
SUKKAMIELI: Turhaa huolta! Voithan palata päivänkoitossa takaisin, jos
ei linnani miellytä sinua. — Ketään en väkivallalla pidätä.
ÄIDIN KUOPUS: Mutta he odottavat minua.
SUKKAMIELI: He luulevat sinun lähteneen käyskentelemään lämpöisessä
yössä. — Tule!
(_Äidin Kuopus_ empii epätietoisena. _Äiti_ asettaa kynttilän ikkunaan.)
ÄIDIN KUOPUS: Näetkö, hän asettaa kynttilän ikkunaan!
SUKKAMIELI: Näetkö, että myöskin minun silmäni ovat kaksi kynttilää?
ÄIDIN KUOPUS: Kultahelkka kutsuu minua.
(Kuuluu selvään _Kultahelkan_ ääni: "Tule! Mihinkä jäit?")
SUKKAMIELI: Ja minä suutelen sinua. — Kumpaa tahdot sinä kuulla?
(Suutelee häntä.)
ÄIDIN KUOPUS: Sinua tahdon minä seurata, kuutamon kalpea kuningatar! —
Menkäämme!
SUKKAMIELI: Neitoni! Laulaen ja tanssien näyttäkää minulle tietä
metsien hopeaisten halki! (Kohottaa sauvansa. _Keijukaiset_ laulavat:)
_Sukkamielen sauva_.
Puiden takaa puiden taaksi
metsän linnat liukuu.
Sukkamielen sauvan pääss'
on hopeainen tiuku.
Kun se tiuku helisee,
niin hämy maille lankee,
riutuu rinta ihmisten
ja miel' on ahdas, ankee.
Puiden takaa puiden taaksi
metsän linnat liukuu.
Sukkamielen sauvan päässä
kultainen on tiuku.
Kun se tiuku helisee,
niin herää hengen härmä,
kuudan maita kulkevi
ja säihkyy unen särmä.
Puiden takaa puiden taaksi
metsän linnat liukuu.
Sukkamielen sauvan pääss'
on timanttinen tiuku.
Kun se tiuku helisee,
on mieli miekan alla,
astuu ilmi aurinko
ja maailmass' on halla.
(Vierivät pois vieden _Sukkamielen_ ja _Äidin Kuopuksen_ kerallaan.)
Esirippu.