Kuka olisi uskonut, että Möykyn kylän suutarista, Hiskias Optatus
Liehtosesta, kerran tulisi yhteiskunnan napa?
Niin, kuka olisi uskonut silloin, kun hän vielä istui reikäisellä
rummullaan ja ompeli kirotun huonosti vettä pitäviä lapikkaita
kyläkunnalle? Hän ei silloin ollut tavallista suutaria kummempi.
Olipahan vain sellainen laihan kalsakka mies, hiukan kuuru
hartioistaan, kuten suutarin on oltavakin, jotta kykenee
sopusuhtaisesti kaartumaan neuloksensa ylitse. Filosofi ja järkimies
tämä Liehtonen kyllä oli, kuten koko suutarien ammattikunta, mutta
eihän lähimainkaan kaikista filosofeista ja järkimiehistä tule
yhteiskunnan napoja. Eikä suutari Hiskias Optatus Liehtonen edes
hapotellut eduskuntaankaan.
Sen sijaan hänellä oli kirjallisia harrastuksia, sillä hän oli lukenut
moneen otteeseen Aleksis Kiven »Seitsemän veljestä» ja kertoili sen
perusteella rumpunsa ympärillä istuskeleville kyläläisille ihmeellisiä
juttuja. Tarinansa päätteeksi hänellä oli usein tapana sanoa:
— Sinä, Leksi, uneksit saapasnahkatornista ja kuolit sen juurelle
nälkään, mutta minä laitan, jos Herra elämän päiviä suo, sinulle vielä
patsaan valmiista saappaista.
Ja silloin hän katsoi pitkään ja vakuuttavasti seinällä olevaan Aleksis
Kiven hiukan pölyyttyneeseen kuvaan.
Sellaisia se suutari puheli, mutta kyläläiset niille puheille vain
naurahtelivat, sillä he olivat leikin tuntevaa väkeä. He eivät
tietäneet, että tässä oli tosi kysymyksessä ja että korkeampi voima,
itse kohtalo eli kaitselmus, oli ottanut suutari Liehtosen suurten
siipiensä suojaan.
Ja niin Liehtonen eräänä kauniina päivänä jätti koko Möykyn kylän
pienine leikkisine ihmisineen ja ylen vaatimattomine harrastuksineen.
Möykkyläiset silloin kovasti ihmettelivät, jotta mikähän siihen Hiski
Liehtoseen oikein meni, kun otapahan ja lähde tuntemattomille teille ja
suuren maailman hälinään, vaikka tässä omassa kylässäkin hyvin toimeen
tuli.
Mutta se korkeampi voima, kohtalo, oli vihjaissut suutari Hiskias
Optatus Liehtoselle, että kun sinä kerran olet oikea suutari koko
olemukseltasi, niin mene sinä siihen kaupunkiin, jota suutarien
kaupungiksi sanotaan ja jossa näppärälle ammattimiehelle aina on
tie auki taivasta myöten. Mitä tästä lapikasparien neulomisesta ja
puolipohjien paukuttamisesta kykymiehen työksi, voihan niitä kenkiä
lyödä kokoon rossissa, ja sittenpä on ihme, jollei sinun järjelläsi
maailmassa pärjää, kun siinä on pärjätty pienemmälläkin ja vielä tehty
rahaa kasaan. Sinussahan asuu luomisen henki, oikea henki, joka ei
ole täällä Möykyssäkään tavoitellut ikuisuutta lapikaspareihin, mikä
ei olekaan tämänkaltaisen luomisen tarkoitus. Sinä olet sielultasi ja
luonteeltasi tehtailija.
Hiski Liehtonen kuuli tämän kohtalon kutsun, lähti suutarien
valtakuntaan ja päätti tulla suureksi suutariksi.
Harvoin kohtalo sentään keikauttaa hyvänkään suosikkinsa oikopäätä
yhteiskunnan kukkuloille. Se ensin vähän tarkastelee miestä puolelta
ja toiselta, tarkastelee ja antaa sen hankkia kokemuksia, joita paitsi
ei maailman silmissä tulla miksikään. Kohtalo pani Hiski Liehtosenkin
alkamaan pienestä. Se suhahti suutarin korvaan:
— Etköhän sinä voisi käyttää apunasi tuota muijaasi, Anna-Kaisaa? Se on
kyllä hiukan heiveröisen näköinen, mutta jaksaisi se sinua pikku töissä
auttaa, ja kun ei teidän taloutennekaan ole tämän suurempi: kaksi
puoskaa ja nekin jo omin avuin tallustelevia... Eikä se Anna-Kaisa enää
enempää saakaan; se on jo siinä suhteessa tehnyt tekemisensä.
Tietysti Hiski Liehtonen otti neuvon onkeensa. Siinä on näet suutarin
työssäkin monenlaista pientä kaputusta ja naputusta, johon akkainen
ihminenkin pystyy. Niin suutari Liehtonen alkoi kapsutella eukkonsa
kanssa saapasta ja patiinaa, milloinhan mitäkin, ja kun kymmenenkin
paria kertyi, kiikutti hän ne eräälle kenkäkauppiaalle, jonka tavara
oli tunnetusti halvinta siinä kaupungissa. Pahat kielet kertoivat,
että se oli tunnetusti huonointakin, mutta vähänkös ne pahat kielet
pauhaavat, ja mitä se sitä paitsi Liehtoseen kuului kenenkään tavara.
Kauppias rupesi sanomaan Hiski Liehtosta mestariksi ja samalla
arvonimellä häntä kunnioitettiin asuintalossaanko.
Kun liikesuhteet näin oli saatu solmituksi ja vakinaiselle kannalle,
alkoi eukko käydä näillä kauppa-asioilla. Hänestä tuli niinmuodoin
mestari Liehtosen liikekumppali ja kauppamatkustaja.
Pian päästiin niin pitkälle, että Hiskias Optatus Liehtonen otti
itselleen miehisen apulaisen, toisenkin, osti käsikärrit, joilla
eukko-kauppamatkustaja kuljetti valmista tavaraa markkinoille, ja
maalautti huoneensa kulmaan kilven:
Kenkätehdas
_H.O. Liehtonen_.
Mutta sitten kohtalo taas kerran puheli mestarille:
— Tokko sinä olet huomannut, että tuo sinun Anna-Kaisasi ei ole oikein
terve? Usko pois, että sillä ei ole pitkiä aikoja elettävänä, koska
sitä kalvaa salainen tauti, jota nyt vielä ei lääkärikään löydä. Mutta
sillä on sellainen, ja se kuolee siihen. Tämä on tietysti sinulle
surullinen asia, sillä Anna-Kaisa on ollut hyvä elämäntoveri, mutta
minkäpä sille mahtaa. Se on tehnyt sinulle, tämä eukkosi, monta hyvää
palvelusta. Voisihan se vielä tehdä yhden kuolemallaankin. Panepahan
se henkivakuutukseen, niin saat piakkoisin liikepääomaa. Ja pane
tukevanpuoleisesta summasta!
Tehtailija H.O. Liehtosen sydäntä vähän nipisti, kun hän katseli
Anna-Kaisan tomeria liiketoimisia ja ajatteli, että vai jo siitäkin
aika jättää, mutta hän oli oppinut antamaan arvoa kohtalon
kehoituksille, ja niin vakuutti hän muijansa kolmestakymmenestä
tuhannesta markasta, mikä siihen aikaan oli hyvä summa näin
tehtailijankin puolisosta.
No, toteenhan se käin kohtalon sana. Lieneekö Liehtonen kolme kertaa
kerinnyt suorittaa vakuutusmaksun, kun eukko jo oli kyönänä. Se kuoli
kuumetautiin keväällä, siinä jäitten lähdön aikaan, ja saatettiin
kaipauksella hautaan, ollen kuolemasta ynnä maahanpanijaisista
sanomalehdessäkin tietää annettu yhteensä kolmen markan ilmoituksella.
Mutta selvää voittoa siitä eukosta tehtailija Liehtoselle jäi niin
suuri summa, että hän sillä sai tyhjän tontin ja sille oikean tehtaan.
Kansa, jolla ei ollut tietoa kohtalon ohjauksesta, ihmetteli tätä
onnellista sattumaa ja sanoi:
— Niin se toisia luonnistaa. Liehtonenkin teki tehtaan akkansa
nahkasta. Taitaa saada siitä vielä kenkiäkin monta paria.
Kansan sanantapa on joskus karkea, varsinkin jos se kadehtii toisen
onnea. Tästä alkaen ruvettiin mestari Liehtosta sanomaan aivan
yleisesti tehtailijaksi.
Sen jälkeen on tehtailija Liehtosen polku ollut kuin ruusuilla
kukitettua, kuten runoilija sanoisi, Ystävällinen kohtalo, jonka
neuvokkia H.O. Liehtonen aina on noudattanut, ei ole milloinkaan
antanut hänelle väärää osviittaa, kuten se, sen pahempi, usein antaa
muille.
Kun suuri naapurimaa, jonka helmoissa meidän maamme silloin vielä
epäitsenäisenä oleili, joutui suureen sotaan ja tarvitsi armeijaansa
varten paljon saappaita, tuli suuria tilauksia tehtailija Liehtosen
suoritettavaksi. Hän tuskin olisi uskaltanut mennä siihen kauppaan,
mutta kohtalo sanoi:
— Oletko sinä, Liehtonen, hassu? Pane sinä tarpeet tuntosi mukaan,
kyllä virkaryssä hinnan maksaa, kun muistat sitä voidella. Kaikkienhan
tässä täytyy elää.
Liehtonen muisti voidella, ja tämä saapaskauppa tuotti hänelle sodan
aikana miljoonia, ja lienee se isänmaan itsenäistyttyä laskettu
Liehtoselle kansalaisansioksikin, koska hän ehkä saappaillaan oli
auttanut Venäjän armeijan häviötä ja Suomen vapautumista sortajastaan.
Isänmaan vapauttaminen oli laajakantoinen tehtävä, jossa kansalaiset
voivat antaa apuaan monilla eri tavoilla.
Kiitollinen valtiovalta antoi tehtailija Liehtoselle hänen suurten
ansioittensa johdosta kauppaneuvoksen arvonimen.
Hän on nyt yleisesti arvossa pidetty, huomattu kansalainen,
yhteiskunnan napa, jonka ympäri pyörii koko maan taloudellisen
elämän ratas. Kunnian ja maineen sädekehä kimmeltää hänen otsallaan.
Hänen tontilleen on kohonnut hirmuinen tehdasrakennus, joka täysin
arvokkaasti edustaa valtakunnan teollisuutta. Se pieni, akan nahkasta
tehty paja on sentään saanut armon jäädä paikoilleen, sillä sitä
tarvitaan kehityksen valtavuuden mittapuuna sekä osoituksena ihmisneron
ja tarmon aikaansaannoksista. Se on järjestetty museoksi, johon on
koottu pari kaikkia muita tehtaan valmisteita, paitsi niitä saappaita,
jotka olivat avustaneet Suomen itsenäistymistä. Ne ovat taitaneet
sieltä unohtua, korvaamattomaksi historialliseksi menetykseksi.
Kauppaneuvos Liehtonen ei nyt enää kaipaa kohtalon neuvoa. Hän tulee
jo omillaan toimeen. Ehkä hän, ilman kohtalon osoitusta, pitää
vielä huolen siitäkin, että hänen Möykyn kylässä antamansa lupaus
saapaspatsaan pystyttämisestä puutteeseen kuolleelle runoilijalle tulee
aikanaan täytetyksi.