No, jo se oli parahdus, voi yhden kerran!
Kello taisi olla vasta siinä puoli seitsemän tienoilla aamulla. Pienen
kaupungin kaduilla oli hiljaista, niillä ikään kuin aamurauha peilaili
itseään. Alkusyksyn aurinko oli ehtinyt parahiksi niin korkealle, että
sen säteet yrittivät tunkeutua rakennusten itäpuolisten ikkunoiden
verhojen lävitse. Se oli kuitenkin enimmäkseen turhaa vaivaa, sillä
herrasväen talojen ikkunat olivat peitetyt paksuilla uutimilla, joihin
aamuauringon ystävällinen tervehdys sammui. Vain jonkin matalan majan
ikkunasta säde pujahti sisälle iloisena ja leikkisänä, kareili hetken
nukkuvan piltin poskipäillä, ja siirtyi sitten katselemaan, missä
kunnossa hella oli. Voi voi, olihan siinä muistuttamista, sillä koskapa
köyhä näin arkisena aikana kerkiää jälkiänsä korjaamaan.
Kaduilla ei näkynyt muuta liikkujaa kuin yksinäinen ajuri, joka
aamujunalta kyydin saatuaan ja sen suoritettuaan lönkytteli käymäjalkaa
asemapaikalleen. Sekä miestä että hevosta elähdytti nähtävästi yhteinen
toivo päästä vielä hetkiseksi jatkamaan kesken jäänyttä aamu-untaan.
Hyvän tunnin saisi vielä pirsissä torkkua, ennen kuin tarvitsisi edes
ajatellakaan kyytiä. Kyllähän tämän kaupungin tavat tiedettiin. Ne
tunsivat sekä ajuri että hevonen monien vuosien kokemuksesta. Täällä he
molemmat olivat syntyneet ja kasvaneet sekä sittemmin yhteistä ammattia
harjoittaneet.
Muutamista piipuista nousta piiperteli savu tyyneen avaruuteen,
kohosi pienenä kohtisuorana pillinä, kuten kahvisavu ainakin. Se
lähti työmiesten, käsityöläisten ja hyvin vaatimattomien herrasväkien
asunnoista, joissa siis jo päivän elämä hiljakseen alkoi.
Ja silloin juuri se parahdus leikkasi tätä aamuhiljaista kaupunkia. Sen
kaiku vielä palasi jostakin, sitten oli tuokion tauko, kunnes yhtäkkiä
seurasi toinen parahdus, ja sen jälkeen suoraa huutoa kuin olisi henkeä
viety joltakin.
Erään talon ikkuna lennähti auki ja siitä pisti pörröinen naisen pää.
— Herra Jumala, mitä on tapahtunut? huudahti se pää hätääntyneenä. —
Kuka täällä parkuu?
Melkein samaan aikaan avautui kadun toisella puolella ikkuna, josta
niinikään näyttäytyi naisen pää, kapea, joukeamuotoinen. Sen pään
päällä oli tukka niin sileä kuin nuoltu, ja kasvojen johdolla olisi
ollut vaikeaa sanoa, ovatko ne miehen vai naisen, mutta ääni oli
pikemmin naisen:
— Voi, hyväinen aika, mikä huuto se tuo on?
Sitten avattiin yhä useampia ikkunoita. Kohta niitä oli auki koko
kadun mitan, kummaltakin puolelta. Tämä oli niin sanottua hienoston
kaupunginosaa, ja arvoisat rouvat olisivat epäilemättä lojuneet vielä
hyvin kauan vuoteillaan, ellei olisi sattunut mokomaa hirveätä kunnon
ihmisten rauhan häirintää.
Siinä nyt oli koolla hyvä joukko kaupungin hienojen rouvien
päitä, toisin sanoen melkein kaikkien niiden parempien perheiden
valtijattaret, jotka asuivat pienen kaupungin tällä laidalla. Siinä
riippuivat puolikyljistään kadulla pankinjohtajan, parin muun johtajan,
rahatoimikamarin kamreerin, lyseon rehtorin, hotellin omistajan,
kaupungin enimmän käytetyn asianajajan, vasta kauppaneuvokseksi
leivotun kauppiaan, pastorin ja kaupunginlääkärin ynnä nahkuri- ja
vaatturimestarien paremmat puolikkaat, joista kahta viimeksimainittua
ei oikeastaan luettu säätyläisiin, koska heitä ei vielä kertaakaan oltu
kutsuttu pormestarille, vaikka heidän miehensä olivat ostaneet talot
tältä herrasväen kadulta. — Toinen puoli säätyläisiä, niiden joukossa
pormestari ja raatimies, asui eräällä toisella hienoston kadulla
kaupungin vastakkaisessa laidassa.
— Onkohan jokin onnettomuus tapahtunut, ihanhan tuo on kuin pienen
lapsen huutoa, aloitti pankinjohtajan rouva mielipiteiden vaihdon. Hän
oli lihava ja hyväntahtoisen näköinen ihminen, vanhemmalla puolella
ikäänsä, mutta punakka ja kasvoilla terve ilme. Hän oli saanut paljon
lapsia, eikä hänen elämässään ollut tarvinnut juuri muuta tehdäkään.
Kahden muun johtajan rouvat olivat nousukkaita, eivätkä he osanneet
tällaiseen hienompaan keskusteluun sanoa muuta kuin: »Kyllä se on
sentään kauheata!»
Rahatoimikamarin kamreerin rouva oli ulkonäöltään kuin vauraan
osuusmeijerin meijerska, mutta hän valitti alituisesti vähäverisyyttä
ja koetti joka kevät tehdä miehelleen uskottavaksi, että hänen
täytyi välttämättä päästä kylpemään, mikä toive ei kuitenkaan vielä
toistaiseksi ollut toteutunut. Hän oli harjoittanut kasvoilleen
ylhäisen kärsivän ilmeen, jonka hän niille nytkin, varhaisesta hetkestä
huolimatta, oli ehtinyt järjestää. Hän huudahti mahdollisimman
vähäverisellä ja huonolla äänellä:
— Voi sentään, kuka kunnoton on tähän aikaan laskenut lapsensa
ulkosalle?
Lyseon rehtorin rouva oli vuosien kuluessa yrittänyt oppia mieheltään
pedagogista täsmällisyyttä. Hän käsitti ennen kaikkea rauhan
häiritsemisen sopimattomuuden ja sanoi kuivasti:
— Kun ei nyt enää yölläkään saa rauhaa...
Hotellin omistajan rouva oli vähällä sanoa: »Kieltäkää siltä tarjoilu»,
mutta huomasi sitten, ettei se sopinut, ja huusi:
— Kieltäkää sitä kiljumasta!
Muiden rouvien mielipiteistä ei enää voinut saada selkoa,
sillä keskustelu oli muodostunut ylen vilkkaaksi. Ainoastaan
kaupunginlääkärin rouva, jolla oli hellä sydän, juoksi miehensä
luokse, herätti hänet ja pyysi kiireesti pukeutumaan, sillä jossakin
lähiseudulla oli varmaan sattunut kauhea onnettomuus, jonka johdosta
tarvittiin lääkärin apua.
Kun keskustelu ikkunasta ikkunaan oli juuri vilkkaimmillaan, nilkutti
pieni lappalaiskoiran perukka esiin nurkan takaa kolmella jalalla ja
surkeasti ulvoen.
Mielipiteitten vaihto sai järkiperäisen suunnan vasta nyt, kun sen aihe
tuli näkyviin.
— Oi-joi, pentu rukka, mikä sille on tullut?
— Sitä on varmaankin purrut toinen koira jalkaan.
— Eikö kellään ole päällään, että menisi auttamaan?
— Kenenkähän se on?
— Kyllä on sydämmetöntä jättää tuolla tavalla koiransa ulos
revittäväksi.
— Voi, pienokaista! Pitäisi ihan suuret koirat pitää kiinni, etteivät
pääsisi pienempiään repimään.
— Vaikeata on niitä isoja koiria hallita, mutta ei saisi noin pientä
laskea omin nokkinsa ulos.
Tämän sanoi kaupunginlääkärin rouva, koska hänen miehellään oli suuri
ajokoira.
Sen jälkeen lausuttiin selvästi, yksimielisesti ja vakuuttavasti
paheksuminen kovasydämiselle pennun omistajalle, ja ihmeteltiin, kuka
se mahtoi olla, kun koiraa ei kukaan tuntenut. Yleisenä mielipiteenä
oli, ettei ainakaan sivistynyt ihminen laske tuollaista pientä
luontokappaletta yksinään ulos.
Tapahtuma olisi kenties jäänyt arvoitukseksi, tai ainakin olisi sen
pohdinta, täytynyt jättää johonkin toiseen tilaisuuteen, jollei kadulle
olisi ilmestynyt huutokaupanpitäjä, vahtimestari ja lihakauppias Alfons
Latvanen, joka oli menossa torille. Tämä Latvanen oli kaupungin kaikki
kaikessa, hän tunsi kaikki, ja kaikki tunsivat hänet.
Latvanen ja koira tapasivat toisensa juuri kulmauksessa. Edellämainittu
taputti reiteensä ja kutsui koiraa luokseen. Se vilkaisi Latvaseen ja
lähestyi sitten tuttavallisesti. Saatuaan keveän silityksen se unohti
kipunsa ja heilutti häntäänsä.
— Kenenkä koira se on? kuului monesta ikkunasta yht'aikaa.
— Tämä on pormestarin Jorri. Se tuotiin eilen huvilalta, jossa se on
ollut jo moniaan viikon.
Jokaisessa ikkunassa hymyiltiin leppeästi ja niistä alkoi sadella
ystävällisiä lauseita.
— Vai pormestarin? Kas, kun me ei tunnettu.
— Se on tietysti vasta kesällä otettu...
— Kyllä sen näkee, että se on paremmasta perheestä, kun on niin hyvin
hoidettu.
— Minkä takia isoja hurttia pidetään ulkona raatelemassa pieniä?
— Se on tietysti, raukka, päässyt huomaamatta ulos. Noita pentuja on
niin työlästä pitää silmällä.
— Aivan niin. Vaikka meidänkin Sakua vartioidaan, pääsee se sittenkin
joskus yksinään ulos.
— Latvanen on nyt niin hyvä ja vie sen heti pormestarille, etteivät
huolestu, ja sanoo samalla paljon terveisiä.
Aamullinen kohtaus oli selvitetty. Latvanen otti koiran syliinsä ja
lähti pormestarille päin. Ikkunat sulkeutuivat ja kadulle palasi
ainakin toistaiseksi entinen rauha.