Maan ylle on vuotanut suvinen sade kuin Herran siunaus.
Ja katso: kaikkialta kohahtaa kuin huokaus, joka uhoaa riemua ja
autuutta. Sillä ei läheskään jokainen huokaus lähde murheellisesta
sydämestä, vaan tietää se usein onnen täyttymystä ja elämän
yltäkylläisyyttä.
Missä on nyt se tomu, josta ihmisen sanotaan tulleen ja joksi hänen
pitäisi muuttuman? Nythän on olemassa vain suuri maa, joka ei edes
muista tuonneista martouttaan, vaan toteuttaa elämän pakottavaa lakia,
ja ikuinen luonto, joka raskaitten hankien allakaan tuskin on toipunut
siittämisen houreesta. Ja sen luonnon herra ja valtias on ihminen.
Ei siis olekaan tomua ja mitättömyyttä, vaan synnyttämisen iloa,
kasvamisen onnea ja täyttymyksen himoa.
Pääsiäisen lunastus, helluntain pyhänhengen vuodatus ja juhannuksen
uudestikastaminen lankeavat jokaisen osaksi. Kukaan ei jää niitä ilman
muuta kuin omasta pahasta tahdostaan.
* * * * *
Katso aurinkoa, joka on alkanut ratansa alhaalta, herättäen halua ja
toiveita, noussut yhä ylemmäksi luoden voimaa ja vakavuutta, kunnes se
on kiivennyt kaarroksensa korkeimmalle kohdalle ja täyttänyt työnsä,
minkä jälkeen se vasta uskaltaa ajatella aikaisempaa maillensa menoa.
Katso maata, joka on ojentanut utareensa jokaiselle elämän mehua
anovalle eikä ole hyljännyt yhtään syntymän lahjan saanutta!
Olisi väärin nimittää näitä ihmeellisiä avuja uhrautumiseksi ja
itsensä unhoittamiseksi, koska auringon ja maan tekoja on ohjannut
lainalaisuus, joka on paljon painavampi kuin uhrautuminen tai itsensä
unhoittaminen. Se, joka uhraa itsensä, ei aina auta toista, koska
uhrautuminenkin saattaa olla itsekästä, ja itsensä unhoittaminen voi
olla joskus suoranaista vääryyttä, koska silloin helposti unohtaa
myöskin oman tehtävänsä ja tarkoituksensa. Eikä niin ole ajatellut
se lainsäätäjä, joka on määrännyt elämän alkamisen, kehittymisen ja
täyteläiseksi tulemisen.
* * * * *
Katso: luonnonvoimat pyhittävät omia tarkoituksiaan ja tehtäviään,
mutta kuka uskaltaisi sanoa niitä itsekkäiksi ja tylyiksi? Ja juuri
omaa kohtaloaan täyttäessään ne palvelevat parhaiten toisiaan ja
—ihmistä, kaiken luonnon herraa ja valtiasta.
Näin syntyy yksilöllisestä elämän huoltamisen tahdosta yhteistahto,
joka on kaikkein korkein ja pätevin voima. Ja yhdestä sydämestä
laajenee yhteissydän, joka kykenee rakastamaan kaikkea ja kaikkia.
* * * * *
Nyt on maan ja auringon yhteiselämä kehittymässä kypsyyteensä: maa
pursuaa oman tarkoituksensa raivossa kiireellä hedelmäänsä, ja aurinko
syöksee korkeimmalta kaarrokseltaan koko tulensa sen sydämeen.
Tämä on nyt rakkauden täyttymystä, suuren ja rajattoman
yhteisrakkauden. Tämä on kasteenliitto, joka uudistuu jok'ainoa
ajast’aika juuri sen takia, että elämän tarkoituksen ja
yhteistuntemisen voima virkeänä pysyisi.
Tämä on ihmiselle, luonnon herralle, merkkinä ja muistutuksena hänen
oman, korkean tarkoituksensa pyhittämisestä, joka samalla on oikean
lähimmäisen rakkauden velvoittavin vaatimus.
Tämä on sydänsuvea ja sydänten suvea, jolloin jokainen silmä näkee
ja jokainen korva kuulee rakkaudenkäskyn, joka on suurin kaikista.
Se käsky on ollut alati kirjoitettuna itsensä elämän katekismukseen,
vaikka sitä harvat ovat taitaneet oikein lukea. Muutenhan he olisivat
ottaneet itselleen rakkauden uskon ja kasteen.
Mehän olemme kaikki Johannes Kastajoita, mutta meidän ei tarvitse
kulkea kamelinkarvaviitassa eikä mennä korpeen itseämme kiduttamaan,
sillä meitä varten on varattu elämisen riemu ja onni, jotka odottavat
valmiina kättemme ulottuvilla.
Ja jos me rakkaudella kätemme ojennamme, niin voimme saada sykimme koko
maailman.