Toukok. 22 p.
Mietin toisinaan, olisinko ehkä nyt onnellisempi, jos olisin asunut
yliskamarissa, "kun olin vuotta yksi kolmatta", jos olisin käynyt
köyhyyden koulua, jos minulla olisi ollut "hurja tyttö, reimat ystävät
ja laulumieli" ja jos iloisena olisin kiivennyt asuntooni viidenteen
kerrokseen. Olen elänyt vaatimattomasti, se on totta; mutta ei minun
koskaan ole tarvinnut tuumia, mistä saisin seuraavan ateriani, ja aina
olen nauttinut sitä mukavuutta, joka kuuluu ylempien luokkien
etuoikeuksiin; eikä mikään Lisette koskaan ole asettanut shaaliaan
rullauutimeksi ikkunani eteen. Toisinaan melkein toivon, että hän olisi
sen tehnyt. En koskaan ole uneksinut kunniasta, rakkaudesta, huveista,
hullutuksista tai tuhonnut onneani yhdessä silmänräpäyksessä, kuten
kuolemattomassa laulussa kerrotaan laulajan tehneen. Usein minulla on
ollut niin ikävä, että hetket ovat tuntuneet minusta ihmiselämän
pituisilta.
Ja nyt, kun olen neljäkymmentä vuotta vanha, on asiaa liian myöhäistä
korjata. Hyviä ystäviä minulla, Jumalan kiitos, ei ole -- heidän
sietämätön sydämellisyytensä tekisi minut hulluksi. Mitä taas "hurjaan
tyttöön" tulee, käy hän aivan yksinkertaisesti yli kuvittelukykyni.
"Mitä sinä ajattelet?" Judith kysyi.
"Minä ajattelin, millaiseksi elämäni olisi muodostunut, jos olisin
noudattanut periaatetta, että 'kun kaksikymmentä on vuotta vain, on
ullakolla hyvä asustaa'", vastasin totuudenmukaisesti, sillä ylläolevat
mietteet olivat juuri pyörineet päässäni.
Judith nauroi.
"_Sinäkö_ ullakkohuoneessa! Mutta eihän sinulla ole mitään
temperamenttia!"
Ei kai minulla sellaista ole. Sitä minä en milloinkaan ennen ole
ajatellut.
"Se on erotus meidän välillämme", hän lisäsi seuraavassa
silmänräpäyksessä. "Minulla on temperamenttia, mutta sinulla ei."
"Toivon, että sinulla on paljon iloa siitä."
"Se on vielä tuhat kertaa ikävämpi ominaisuus kuin omatunto. Se on
elämän kirous."
"Miksi sitten olet niin ylpeä siitä?"
"Sitä sinä et ymmärtäisi jos sanoisinkin sen sinulle", Judith vastasi.
Minä nousin paikaltani ja menin ikkunan luo ja katselin miettiväisenä
sadetta, joka piiskasi pientä ikävää katua. Judith asuu Tottenham
Mansionissa, lähellä Tottenham Court Roadia. Ensimmäisessä kerroksessa
on ravintola, ja kevätiltoina saattaa istua avonaisen ikkunan ääressä
ja hengittää keuhkoihinsa terveellisiä olut- ja viinihöyryjä ja
kuunnella kuljeksivien soittajien ihania säveliä. Kun uudet
varallisuussuhteeni tekivät minulle mahdolliseksi antaa hänen muuttaa
mukavampaan huoneustoon, hänellä oli kaikki Lontoon monet huoneustot
valittavinaan. Miksi hän välttämättä tahtoi vuokrata tämän inhottavan
asumuksen, sitä en koskaan ole voinut ymmärtää. Huoneusto ei suinkaan
ole erikoisen huokea; se seikka, että alakerrassa on ravintola, näyttää
korottavan vuokraa. Hän selitti, että hän piti portinläpän muodosta ja
kylpyhuoneen hanojen mallista. Minulla on hämärä käsitys siitä, että
tällä kaikella on jotakin tekemistä temperamentin kanssa.
"Näyttää siltä, että aina sataa, kun meillä on aikomus lähteä
huvimatkalle. Tämä on neljäs kerta pääsiäisen jälkeen", minä huomautin.
Olimme suunnitelleet pientä huvimatkaa maalle, mutta koska satoi
taivaan täydeltä, jäimme kotiin.
"Ehkä hyvä Jumala sillä tavalla tahtoo ilmaista tyytymättömyyttään
meitä kohtaan", sanoi Judith.
"Miksi hän olisi tyytymätön meihin?" kysyin minä.
Judith kohautti olkapäitään ja samassa vilunväristys puistatti hänen
ruumistaan.
"Hyi, miten minua palelee!"
"Rakas lapsi", minä huudahdin, "minkä ihmeen vuoksi sinä et lämmitä
huonetta?"
"Kun viimeksi lämmitin, väitit sinä, että täällä oli tukahduttavan
kuuma."
"Mutta silloinhan oli loistava auringonpaiste, sinä epäjohdonmukainen
pikku ihminen", minä huudahdin ja etsin taskuistani tulitikkulaatikkoa.
Raapaisin tulta. Minun täytyi laskeutua polvilleni sytyttääkseni tulen
uuniin. Hän ojensi kätensä -- hänellä on kauniit valkeat kädet ja ohuet
sormet -- ja kosketti hiljaa päätäni.
"Kauanko olemme tunteneet toisemme?" hän kysyi.
"Kahdeksan vuotta suunnilleen."
"Ja kuinka kauan tuttavuutemme on jatkuva?"
"Niin kauan kuin tahdot", sanoin minä, ajatukset sytyttämishommissa.
Judith veti pois kätensä. Minä olin yhä polvillani, kunnes tuli syttyi
leimuamaan.
"Tämä uuninristikko on erinomainen", sanoin iloisesti ja vedin esille
mukavan nojatuolin.
"Erinomainen", vastasi hän kylmästi.
Seurasi pitkä hiljaisuus. Minun mielestäni se on melkein hauskinta,
mitä elämä tarjoo. Eikö kerrota, että Tennyson ja Carlyle
viettivät miellyttävimmät iltansa istuen vastakkain uunin ääressä
läpitunkemattoman äänettömyyden ja tupakansavun ympäröimänä?
Tarjosin Judithille paperossin. Hän pudisti päätään. Minä sytytin
omani, nojauduin taaksepäin tuoliini ja katselin sivultapäin hänen
kasvojaan. Useimmat ihmiset pitäisivät häntä rumana. Minä en oikein voi
päästä selville siitä, onko hän sitä vai eikö. Hän on vaaleaverinen --
voisi sanoa väritön, se on, hänellä on hyvin vaalea tukka (hyvin runsas
-- se on yksi hänen sulojaan), harmaan kalpea iho ja tummansiniset
silmät. Hänen kasvonsa ovat laihat, hiukan riutuneen näköiset; niistä
näkyy, että hän on kärsinyt -- taaskin temperamenttia! Kuu hän nyt
istui siinä ja tuijotti tuleen, oli hänellä suupielet alaspäin
vedettyinä. Hänen vartalonsa on solakka ja notkea. Hänellä on kauniit
jalat. Toinen jalka pisti esiin hameen alta, ja siinä viippui kenkä.
Viimein tämä kenkä putosi maahan. Minä tiesin, että sen piti pudota.
Hän on hyvin ihastunut, kun hänellä on niin vähän ainesta kuin suinkin
kengissään -- suunnilleen tuuman verran nahkaa (otaksun sen olevan
nahkaa) varpaasta laskien. Nostin lattialta tämän turhanpäiväisen
kapineen ja pujotin sen takaisin sukanterälle.
"Oletko tekevä noin myös kahdeksan vuoden kuluttua?" Judith kysyi.
"Lapsi kulta, luultavasti, niinkuin olen tehnyt kahdeksantuhatta kertaa
viimeksi kuluneiden kahdeksan vuoden aikana", vastasin minä nauraen.
"Minä olen tottumuksen orja."
"Sinä voit ehkä mennä naimisiin, Marcus."
"Herra varjelkoon sellaisesta!" minä huudahdin.
"Jonkun kauniin, nuoren tytön kanssa."
"Minä inhoan kauniita, nuoria tyttöjä. Yhtä hyvin voisin keskustella
kapalolapsen kanssa, jota työnnetään lastenvaunuissa."
"Ei ole sanottu, että miehet menevät naimisiin niiden naisten kanssa,
joiden kanssa heistä on hauska keskustella", Judith sanoi.
Minä sytytin uuden paperossin. "Luulen, että naittamishulluus on
villinnyt koko naissukupuolen", huudahdin hiukan kiivastuneena.
"Toissapäivänä Jessica täti kiusasi minua. -- Ikäänkuin se häntä
liikuttaisi!"
Judith nauroi ja nimitti minua tyhmeliiniksi.
"Miksi?" minä kysyin.
"Siksi, ettei sinussa ole temperamenttia."
Se oli tyhmästi sanottu; se ei ollut mikään vastaus. Sen minä sanoinkin
hänelle. Hän vastasi, että hän oli minua paljon vanhempi ja tiesi
enemmän. Minä huomautin, että hän oli paljon nuorempi.
"Montako sydämentykytystä sinulla on ollut elämässäsi -- oikeita
rajuja, hillittömiä sydämentykytyksiä -- ikuisuuksia yhden tunnin
rajojen sisäpuolella?"
"Tuon sinä olet lukenut jostakin Blaken teoksesta", minä mutisin.
"Sen tiedän. Vastaa kysymykseeni!"
"Se on tyhmä kysymys."
"Eikä ole. Kun vastedes näet kapalolapsen, jota työnnetään
lastenvaunuissa, niin paljasta kunnioittaen pääsi!"
Pelkään, etten yleensä osaa suoriutua sanasodassa.
"Ja kun vastedes otat palvelukseesi keittäjättären, Judith hyvä", minä
sanoin, "niin kysy neuvoa joltakin mieheltä!"
Hän punastui. Minä pyysin tuhat kertaa anteeksi. Hänen loukatut
tunteensa vaativat varovaista käsittelyä. Asia oli hiukan omituinen.
Hän ei ollut epäröinyt hyökätessään luonteeni sisimpien heikkouksien
kimppuun, mutta kun minä sitten kostin moittimalla aivan ulkonaisia
seikkoja, hän syvästi loukkaantui ja sai minut tuntemaan itseni
kurjaksi konnaksi. Luulen tosiaankin, että jos Lisette olisi asettanut
tuon rullauutimen ikkunani eteen, niin olisin oppinut tuntemaan naisten
luonteen hiukan paremmin. Mutta Judith on ainoa nainen, jonka koko
elämäni aikana olen läheisesti tuntenut, ja kuitenkin ihmettelen
toisinaan, opinko hänet koskaan tuntemaan. Sen sanoin hänelle kerran.
Hän vastasi: "Jos sinä rakastaisit minua, niin tuntisit minut."
Luultavasti hän oli oikeassa. Suoraan sanoen -- minä en rakasta
Judithia. Minä olen tottunut häneen. Hän on hieno nainen sormenpäitään
myöten. Hän on sivistynyt ja tuntee oikein älykästä harrastusta
renesanssia kohtaan. Itse asiassa hän osaa arvostella venezialaista
maalauskoulua hienommin kuin minä itsekin. Hän on kaikin tavoin
miellyttävä ja huvittava. Ja jos tungen syvemmälle, ihmisvaiston
juuriin saakka, huomaan, että hän minun elämässäni -- kohtalo on niin
määrännyt -- edustaa tuota ikuisesti naisellista, jota mies tarvitsee
täydennyksekseen, jotta hänen elämänsä olisi normaalielämää. Mutta mitä
siihen tulee, että tuo ikuisesti naisellinen vetäisi minut puoleensa --
ei. Se ei voisi houkutella minua pois minun omasta piiristäni. Minä en
koskaan voisi tehdä mitään hulluutta jonkun naisen vuoksi.
En ymmärrä Judithia. Se ei paljoa merkitse. On olemassa niin monta
seikkaa, joita minä en ymmärrä; niinpä en ymmärrä sellaisen älykkään
ilveilijän henkistä kantaa, joka kohdistaa elämänsä koko tarmon nenälle
asetetun sauvan tasapainossa pitämiseen. Mutta minä tiedän, että Judith
ymmärtää minut, ja siinäpä tuttavuutemme viehätys onkin. Hän mittailee
ystävyydentunteeni syvyyttä suorastaan naurettavan tarkasti. Hän on
todella verraton nainen. On monta, jotka tahtovat pitää rauhallista
mieltymystä polttavana intohimona. Judithissa ei ole mitään
teatterimaisuutta.
Tänään hän kuitenkin tuntui olevan hiukan kärttyisä ja hermostunut. Hän
keskeytti miellyttävän hiljaisuuden, joka oli seurannut minulle
myönnettyä anteeksiantoa, huutamalla minua äkkiä nimeltä.
"No?" sanoin minä kysyvästi.
"Minä tahtoisin kertoa sinulle jotakin. Ole hyvä, lupaa minulle, ettet
suutu!"
"Hyvä Judith", sanoin minä, "suuri keisarillinen kaimani, jonka
mietelmät aina ovat suoneet minulle sanomatonta lohdutusta, sanoo näin:
'_Jos jotkut ulkonaiset seikat harmittavat sinua, niin huomaa, ettei
itse asia sinua suututa, vaan sinun käsityksesi siitä, ja tästä voit
heti vapautua, jos tahdot_!' Lupaan siis vapautua kaikista niistä
käsityksistä, jotka harmilliset tiedonantosi voivat minussa herättää,
enkä suuttua."
"Ei kukaan ole sanonut niin typeriä asioita kuin Marcus Aurelius",
sanoi Judith suuttuneena.
Minä nauroin. Oli hyvin hauskaa istua tässä tulen edessä, joka
iloisella tavallaan pani vastalauseen pimeän ulkomaailman synkkyyttä
vastaan, ja hiukan kiusata Judithia.
"Sen minä ymmärrän", minä sanoin. "Mies käyttää hyväkseen filosofian
tarjoamaa lohdutusta; nainen turvautuu uskonnon lohdutukseen."
"Minä en voi tehdä kumpaakaan", vastasi hän ja muutti asentoaan,
tarmokkaasti vetäen hameensa suoraksi. "Jos voisin, niin en tahtoisi
matkustaa tieheni."
"Matkustaa tiehesi?" minä toistin.
"Niin. Et saa suuttua minuun. Minulla ei ole mitään keittäjätärtä --."
"Ei, sen kyllä saattoi huomata aamiaisesta, jonka tarjosit, rakas
ystävä."
Alkohoolia rakastava keittäjätär oli nimittäin edellisenä iltana saanut
pätkiä tiehensä kimpsuineen, kampsuineen, niin pian kuin hän oli
selvinnyt sen verran, että saattoi pysytellä pystyssä.
"Ja sentähden sopisi matka niin hyvin", jatkoi Judith kiinnittämättä
mitään huomiota kohteliaisuuteeni -- ja siinä hän teki aivan oikein;
tuskin olin lausunut sen, kun tulin ajatelleeksi, että hän
luultavasti itse oli käynyt häiritsemässä Tottenham Court Roadin
ruokatavarakauppiaiden sunnuntailepoa hankkiakseen minulle ruokaa.
"Minä voin ilman muuta sulkea huoneuston. En koskaan ole onnellinen
lontoolaisen sesongin alussa. Tiedän, että olen tyhmä", jatkoi hän
kiireisesti. "Jos voisin sietää kauheaa Marcus Aureliustasi, olisin
kyllä järkevämpi -- vuoden muina aikoina en välitä koko asiasta, mutta
sesongin aikana kaikki ihmiset ovat kaupungissa -- sellaiset ihmiset,
jotka ennen tunsin ja joiden kanssa seurustelin; minä tulen heitä
vastaan kaduilla, ja he välttelevät minua ja se -- loukkaa minua -- ja
siksi tahdon matkustaa pois jonnekin, missä saan olla yksin. Kun väsyn
yksinäisyyteen, tulen takaisin."
Omituisen sulavin liikkein, kuten hänen oli tapana, hän laskeutui
polvilleen viereeni ja tarttui käteeni.
"Ole armelias, Marcus, sano, että ymmärrät minua!"
Minä sanoin: "Olen koko iltapäivän käyttäytynyt inhottavan itsekkäästi,
Judith. Enhän aavistanutkaan. Tietysti ymmärrän."
"Ellet sinä sitä tekisi, olisivat meidän asiamme mahdottomalla
kannalla."
"Ole rauhallinen", sanoin hiljaa ja suutelin hänen kättään.
Minä astuin hänen elämäänsä, kun hän katsoi sen olevan ohitse -- hän
oli silloin kaksikymmentäkahdeksan vuotta vanha -- ja kärsivällisesti
tyytyi elämään haudattuna pieneen roomalaiseen täyshoitolaan. Kuinka
kauan tätä kärsivällisyyttä olisi kestänyt, sitä en voi sanoa. Jos
olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset, mitä silloin olisi tapahtunut?
sellainen kysymys on kaikista kysymyksistä turhin. Se mikä todella
tapahtui oli, että me molemmat tuuliajolla olevat ihmisraukat jouduimme
yhteen ja sitten jatkoimme yhdessäoloa, siitä yksinkertaisesta syystä,
ettei ollut mitään voimia meitä erottamassa. Hän ei enää välittänyt
hitustakaan yhteiskunnan hyväksymisestä; hyvän maineensa hän jo aikoja
sitten oli katsonut olleeksi ja menneeksi; ja minä, joka olin yksin ja
ilman ystäviä harmaassa maailmassa, miksi minä olisin hylännyt ainoan
ystävällisen käden, joka minulle tarjottiin? Niinkuin iltapäivällä
sanoin hänelle: Minkätähden hyvä Jumala ei meitä hyväksyisi? Sen
kohteliaisuuden olen valmis suomaan hänelle, että luulen häntä
jalomieliseksi Jumalaksi.
Kun minusta yhtäkkiä tuli rikas, huomautti Judith: "Minä olen iloinen,
etten ole vapaa. Jos olisin vapaa, tahtoisit sinä mennä naimisiin minun
kanssani, ja siitä seuraisi vain onnettomuutta."
Miten viisaasti ja järkevästi tuo rakas pieni olento asioita punnitsee!
Kuka olisi pakottanut minua tarjoamaan hänelle avioliittoa -- mutta jos
hän olisi suostunut tarjoukseeni, olisi koko juttu vain johtanut
kurjuuteen.
Avioliitossa on kaksi puolta. Toiselta puolen se voi olla
yhteiskunnallinen sopimus, jonka mukaan toinen asianosainen saa tukea
ja turvaa, elatuksen, yhteiskunnallisen aseman ja kaikenlaista muuta,
toinen taas toisenlaisia etuja. Tai sitten avioliitto voi olla kahden
olennon ainoa mahdollinen olemusmuoto, joiden intohimoinen keskinäinen
rakkaus vaatii, että molempien elämät täydellisesti sulavat yhteen
yhdeksi yhteiseksi elämäksi. No -- niin pitkälle minä en koskaan ole
joutunut, ja koska minulta puuttuu temperamenttia (Jumalan kiitos) en
luultavasti koskaan joudukaan. Sitä myrskytuulta, jota sellainen
edellyttää, minä pelkään yhtä suuresti kuin lontoolaista sesonkia tai
kuohuavaa merta. Luin kerran saksalaisella hautausmaalla seuraavan
hautakirjoituksen: "Minä herään, oi Kristus, kun Sinä kutsut minua;
mutta anna minun nukkua kotvasen aikaa, sillä minä olen hyvin väsynyt!"
Minusta tuntuu, että minun itseni ja tuon kuolleen miehen välillä olisi
voinut syntyä harras ystävyys. Hän rakasti niinkuin minäkin viileää
hiljaista siimestä, mutta ei saanut nauttia sitä täällä maan päällä.
Minä en ehkä koskaan saavuta kaihoamaani rauhaa, mutta missään
tapauksessa ei mikään nainen saa mullistaa koko elämääni. Mitä nyt taas
sellaiseen avioliittoon tulee, joka on yhteiskunnallinen sopimus, niin
en pyydä parempaa emännöitsijää kuin Antoinette, ja koska
päivällispöytäni ääressä ei koskaan ole vieraita, ei siinä myöskään
tarvita emäntää; enkä minä tunne mitään erityistä halua kartuttaa
ihmiskuntaa. _"Jos lasten hankkiminen maailmaan olisi pelkkä järjen
toimitus", sanoo Schopenhauer, "tokkohan ihmiskunta kauankaan eläisi?
Eiköhän ihminen pikemmin tuntisi niin paljon myötätuntoa tulevaa
sukupolvea kohtaan, että hän säästäisi siltä olemassaolon taakan? Tai
ettei hän ainakaan ottaisi vastuulleen sitä, että kylmäverisesti
laskisi tämän taakan sen hartioille."_ Jos sovinnaisavioliiton kautta
hankkisin lapsia maailmaan, laskisin kylmäverisesti elämäntaakan heidän
hartioilleen. Olen samaa mieltä kuin Schopenhauer.
Ja miten hirveästi sellainen avioliitto kahlehtisi vapauttani!
Lähimmässä läheisyydessäni -- sekä ruumiillisesti että henkisesti --
minulla sadankahdeksankymmenenkuuden tunnin aikana viikossa (ja
jokainen tunti olisi täynnä pakollista velvollisuuksienvaihtoa ja
kaikenlaisia uhrauksia) pitäisi olla olento, joka ei olisi ajatusteni
tosi veli eikä unelmieni sisar -- ei, ei koskaan! Ei koskaan
maailmassa!
Judith on verraton nainen, mutta hän ei ole minun ajatusteni veli eikä
minun unelmieni sisar; enkä minä hänen.
Mutta se toveruus, jonka hän minulle tarjoaa, on minulle kuin ruoka ja
juoma, ja minun ystävyyteni taas tyydyttää jotakin hänen luonteensa
tarvetta. Ja näin suhteemme tuottaa meille kumpaisellekin hyötyä.
Avioliitto -- jos se yleensä olisi mahdollinen -- toisi mukanaan vain
onnettomuutta. Miellyttävää, vapaata, kaikilta myrskyiltä säästyvää
suhdettamme pidämme molemmatkin ihanteellisena.
Minkähän vuoksi hän luuli, että hänen ehdotuksensa matkustaa pois
joksikin aikaa suututtaisi minua.
Siihen ajatukseen sisältyy, että minulla olisi jonkinlainen oikeus
kieltää häntä lähtemästä, ja sellainen käsitys ei minua miellytä.
Kaikista inhottavista tavoista, millä mies voi kohdella naista, on
turkkilaisen pashan tapa inhottavin. Mutta naiset uskovat harvoin, että
miehet pitävät sitä niin vastenmielisenä.
Minä suutelin Judithin valkoista kättä ja pyysin häntä luottamaan
ymmärrykseeni. Silloin hän itki hiukkasen.
"Enhän minä tee elämäsi tietä hankalammaksi, Judith?" minä kuiskasin.
Hän hillitsi itkunsa, ja hänen silmänsä loistivat ihmeellisesti.
"Sinä? Sinä et muuta tee kuin tasottelet sitä."
"Aivan kuin höyryjyrä", sanoin minä.
Hän nauroi, hypähti seisomaan ja veti minut mukanaan keittiöön teetä
laittamaan. Minä avustin siten, että sytytin kaasukeittiön, jonka
päällä oli kastrulli, missä ei ollut vettä. Sitten sysäsin keittiön
pöytää ja katselin sydän kurkussa, miten Judith leikkasi ohuita
leipäviipaleita naisten tavalliseen kömpelöön tapaan. Kerran, kun
kiiltävä terä oli vaarallisen likellä hänen kättään, pidätin
kauhuissani henkeäni.
"Mies ei koskaan menettelisi tuolla tavalla!" huudahdin nuhdellen.
"Tee se sitten omalla tavallasi, ole hyvä", sanoi hän tyynesti ja
ojensi minulle leivän sekä veitsen.
Minä tein sen omalla tavallani ja leikkasin haavan sormeeni.
"Hemmetin veitsi!" minä huudahdin. "Mutta niin se joka tapauksessa on
tehtävä."
Judith ei sanonut mitään, sitoi vain haavani ja alkoi jälleen leikata
leipää. Mutta hänen hymynsä oli kiusoittelevaa.
"Ja koko tällä ajalla", sanoin puoli tuntia myöhemmin, "et ole
maininnut, minne aiot lähteä."
"Parisiin. Aion mennä tervehtimään Delphine Carrèrea."
"Minä olin kuulevinani, että tahdoit olla yksin."
Olen tavannut Delphine Carrèren -- kunnon nainen, jos kukaan, ja
maailman uskollisin sielu, ainoa Judithin entisistä ystävättäristä,
joka ei hitustakaan ole välittänyt siitä, että Judith on menettänyt
hyvän maineensa (kuka tiesi, eikö rakas, kultasydäminen Delphine ehkä
ole saman kohtalon alainen!), mutta ei päähäni juuri ole pälkähtänyt,
että Delphinen koti olisi oikea paikka sille, joka haki luostarimaista
yksinäisyyttä ja rauhaa. Mutta Judith selitti asian.
"Delphine maalaa aamusta iltaan ja huvittelee illasta aamuun. Minä en
mitenkään voi häiritä häntä hänen atelierissaan, hänenhän täytyy olla
hyvin ankarassa työssä -- enkä taas millään muotoa aio ottaa osaa hänen
huveihinsa. Siten saan olla yöt päivät rauhassa ja kenenkään
häiritsemättä."
En sanonut mitään, mutta olen kuitenkin jokseenkin varma, että Judith,
koska hän on Judith, on ottava osaa iloisen Parisin huvituksiin. Hän
puhuu aivan teeskentelemättä, suoraluontoisempaa naista ei ole olemassa
maan päällä -- mutta hän pettää itsensä. Hänen mietiskeleväinen ja
yksinäisyyttä janoava minänsä istui tällä hetkellä tuolin käsipuulla ja
poltti paperossia nauttien silminnähtävästi niistä antimista, joita
tämä maailma tarjoo. Sininen savu, joka kiemurteli hänen vaaleassa
tukassaan, muistutti -- sanoin sen hänelle tyytyväisen miehen veltosti
mietiskeleväiseen tapaan -- suitsutusta, joka kohoaa pyhimyksen
sädekehän läpi. Hän kysyi muka levottomana, eivätkö henkilöt
kykenisi mahdollisesti vuotamaan kuiviin veren mukana, jota tuli
haavottuneesta sormestani. Ei, minä olen vakuutettu siitä, että se
rauhallinen yksinäisyys, jonka Delphinen koti tarjoo, on onnellisin
itsensäpettäminen, minkä alaiseksi Judith milloinkaan on antautunut.
Olen iloinen, tavattoman iloinen. Hänen temperamenttinsa vaatii
huvittelua ja iloa, eikä Lontoo sitä hänelle suo.
"Ja milloin sinä matkustat?"
"Huomenna."
"Huomenna?"
"Miksei? Minä sähkötin Delphinelle tänä aamuna. Minun täytyi mennä ulos
ostamaan ruokaa aamiaiseksi (otaksumiseni oli siis oikea) ja silloin
ajattelin, että oli parasta mennä raitiovaunulla Charing Crossiin
lähettämään sähkösanoma."
"Mutta milloin aiot laittaa matkalaukkusi kuntoon?"
"Sen tein eilen illalla. Panin maata kello neljä tänä aamuna. Päätin
matkustaa vasta sen jälkeen, kuin sinä olit mennyt", hän lisäsi
arvaten, mikä seuraava kysymykseni olisi ollut.
Parasta on, ettemme ole naimisissa. Tuollaiset äkilliset päätökset
saattaisivat elämäni kokonaan oikealta tolaltaan. Minun henkinen
ryhtini olisi samanlainen kuin automobiilin tiellä seisovan kanan. Kun
matkustan ulkomaille, tahdon ruveta ajattelemaan sitä ainakin pari
viikkoa aikaisemmin. Täytyy sovittaa mielensä uusiin olosuhteisiin,
tehdä suunnitelmia, miettiä iloja, jotka odottavat, totuttaa
ajatuksensa siihen salaperäisyyteen, joka ympäröi kaikkea tuntematonta.
Sellainen ihminen, joka muutamana kauniina aamuna herää huoneistossaan
Lontoossa, raapii päätään ja sanoo: "Mitä minä tänään tekisin?
Hemmetissä! Minä matkustan Timbuktuun!" on minun mielestäni
selittämätön, käsittämätön olento. Häneltä puuttuu esteettinen tajunta.
En uskaltanut sanoa Judithille, että häneltä puuttui esteettistä
tajuntaa. Aivan yhtä hyvin olisin voinut syyttää häntä hopealusikoiden
varastamisesta. Sanoin, että olin kaipaava häntä (kuten epäilemättä
olenkin tekevä) ja lupasin kirjoittaa hänelle kerran viikossa.
"Ja sinulla", minä sanoin, "on varmaankin hyvää aikaa kirjoittaa
minulle: Yksinäisen ja mietteisiin vaipuneen sielun tarina -- mutta
menkäämme nyt jonnekin päivällistä syömään."