Syistä, jotka myöhemmin tahdon selvitellä, istun täällä Veronassa ja
kirjoitan ihmeellisten seikkailujeni tarinaa. Aion täydentää lyhyet
päiväkirjamuistiinpanoni, jotka ovat pöydällä edessäni, ja alotan
onnellisesta toukokuun iltapäivästä kuusi kuukautta sitten.
Toukok. 20 p.
Lontoossa. Tänään on vankeudesta vapautumiseni seitsemäs vuosipäivä.
Jokaisena tulevanakin vuonna olen äärettömästä kiitollisuudesta
huoahtaen merkitsevä sen päivän päiväkirjaani. Seitsemän pitkän
siunatun vuoden aikana olen ollut vapaana Jones Juniorin ja Euklideksen
ensimmäisen kirjan alentavasta vaikutuksesta. On olemassa ihmisiä,
jotka pitävät uudenaikaista englantilaista poikaa mielenkiintoisena ja
vanhoja egyptiläisiä huvittavina. Mutta sellaiset ovat syntyneet
koulumestareiksi ja koulunopettajiksi, aivan kuin runoilijat _nascuntur
non fiunt_ [syntyvät (runoilijoiksi), eivät tule (sellaisiksi)]. Miksi
minä olen syntynyt, sitä ei järkeni jaksa käsittää. En missään
tapauksessa koulumestariksi -- eivätkä pitkät opetusvuotenikaan voineet
tehdä minusta sellaista. Ne tekivät minusta vain tahdottoman koneen,
jota minä itse pelkäsin, jota opettajatoverini pitivät pilkkansa
esineenä ja jolle pojat toisinaan osottivat hyväntahtoista
suvaitsevaisuutta.
Seitsemän vuotta sitten tuli asianajajan kirje. Posti saapui
tavallisesti juuri ennen tunnin alkua. Minä aukasin kirjeen
luokkahuoneessa ja vaivuin kauhun jäätämänä istumaan pöytäni ääreen.
Tiedonanto, että kaikki sukulaiseni olivat joutuneet tapaturman
uhreiksi teki minuun suorastaan lamauttavan vaikutuksen. Aavemaisista
kasvoistani luokka kai ymmärsi, että jotakin oli tapahtunut -- kaikki
kolmekymmentä poikaa istui hiiskahtamatta ja odotti, että alkaisin
tunnin. Muistaakseni he odottivat koko tunnin ajan. Kun se oli lopussa,
menin käytävää pitkin huoneeseeni. Kuulin, miten eräs pojistani, joka
juosta livisti edessäni, huusi toverilleen:
"Hän on varmaankin saanut potkut!"
Samassa hän kääntyi ja huomasi minut. Hän lensi kalkkunanpunaiseksi.
Minä nauroin ääneen. _Olin todella saanut eron_, vaikka en siten, kuin
hän luuli. Minun ei koskaan enää tarvitsisi opettaa häntä ratkaisemaan
toisen asteen yhtälöitä. Minä saisin ainaiseksi kääntää selkäni näille
vihatuille muureille ja näille vielä inhoittavimmille leikkikentille.
Eikä minun tarvitsisi lähteä vankilastani -- kuten pari kertaa
aikaisemmin olin tehnyt -- vain jatkaakseni jossakin muualla
orjanelämääni. Minä olin vapaa. Saatoin mennä ulos auringonpaisteeseen
ja katsella kanssaihmisiäni silmiin vapaana siitä kiusallisesta,
turmelevasta kyvyttömyydentunteesta, joka siihen asti oli vaivannut
minua. Olin vapaa. Vasta nuo pojan huutamat sanat saivat minut
ymmärtämään sen. Olin niin hermostunut, että hampaani kalisivat.
Onneksi oli seuraava tunti vapaa. Käytin suurimman osan siitä
tasapainoni jälleen saavuttamiseen. Kun olin saavuttanut sen, menin
johtajan luo. Hän oli pieni, pyöreä herra, jolla oli pallonmuotoinen
vartalo, pallonmuotoiset kasvot ja isot pyöreät kultasankaiset
silmälasit. Hän muistutti erästä kuviota Euklideen kolmannesta
kirjasta. Mutta hänen silmänsä kimaltelivat kuin lasipalaset
auringossa.
"No, Ordeyne?" hän kysyi ja nosti katseensa kirjeistään.
"Minä olen tullut pyytämään eroani", minä sanoin. "Tahtoisin kernaasti
jättää virkani nyt heti."
"No no, no no, niin pahasti kai eivät asiat kuitenkaan ole", hän sanoi
ystävällisesti.
Minä tuijotin häneen hetken ajan kuin mielipuoli.
"Minä tiedän, että teille on sattunut jokunen luokka, joka tuottaa
teille hankaluuksia", hän jatkoi.
Silloin minä säpsähdin. Hänen olettamuksensa loukkasi minua syvästi.
"Ei nyt ole kysymys kykenemättömyydestäni", minä keskeytin.
"Mistä sitten on kysymys?"
"Isoisäni, kaksi setää, kaksi serkkua ja eräs palvelija hukkuivat pari
päivää sitten Välimereen", vastasin minä tyynesti.
Sittemmin olen ymmärtänyt, miten kyynillisesti annoin hänelle tämän
tiedon. Esimieheltäni jäi suu auki.
"Otan vilpittömästi osaa suruunne", hän vihdoin sanoi.
"Kiitos!" sanoin minä.
"Kauhea tapaturma. Eipä ihme, että olette suunniltanne. Kamalaa! Kuusi
ihmishenkeä! Kolme sukupolvea!"
"Niin juuri", minä sanoin. "Kolme sukupolvea minun perhettäni kuin
lakaistu pois maailmasta. Siten minä nyt olen suvun päämies."
Samassa johtajan rouva hyökkäsi huoneeseen aamulehti kädessä. Minut
nähdessään hän syöksyi luokseni.
"Oletteko saanut mitään surullisia tietoja?"
"Olen. Puhutaanko siitä sanomalehdessä?"
"Minä tulin juuri näyttääkseni sen miehelleni. Nimi on harvinainen.
Ajattelin, ehkä he olivat teidän sukulaisianne."
Minä nyökäytin päätäni myöntymisen merkiksi. Johtaja luki artikkelin,
jota hänen vaimonsa osotti; sitten hän katsahti minuun.
"Minulla ei ollut aavistustakaan --" hän sanoi. "Mutta nyt -- nyt te
olette Sir Marcus Ordeyne!"
"Se kuuluu tavattoman typerältä, eikö totta?" sanoin minä hymyillen.
"Mutta kyllä kai se nyt on nimeni!"
Tällainen oli vapautumiseni vankeudesta. Kauhea tapaturma teki minuun
syvän vaikutuksen, mutta olisi pelkkää teeskentelyä, jos väittäisin,
että tunsin henkilökohtaista surua. En ollut tuntenut ainoatakaan
näistä kuolleista -- ja luulen totisesti, että palvelija oli heistä
paras. Isoisäni ja setäni eivät olleet olleet tietävinäänkään, että
minua oli olemassa. Ei kukaan ollut ojentanut auttavaa kättä köyhälle
äiti raukalleni, kun hän jäi leskeksi.
Ordeynein perhe ei näytä olleen erikoisen rakastettava. Millainen minun
isäni -- nuorin poika -- oli, siitä minulla ei ole aavistustakaan,
koska hän kuoli minun ollessani kahden vuoden vanha, mutta äitini, joka
oli ankara puritaani, puhui hänestä suunnilleen samalla tavalla kuin
hän, äiti, olisi puhunut profeetta Joelista, jos olisi tuntenut hänet
mieskohtaisesti.
Seitsemän vuotta olen nyt ollut vapaa mies.
Koska sydämessäni olin tyytyväinen koko maailmaan, menin tänään
iltapäivällä tervehtimään Jessica tätiä, rouva Ordeyneä, joka ei ole
vihastunut minuun, siksi että minä nyt olen sillä paikalla, jossa hänen
miehensä ja hänen poikansa oikeastaan pitäisi olla. Hän on päinvastoin
ehdottanut, että hän ottaisi minut ottopojakseen, opastaisi minua ja
näyttäisi minulle, mitkä minun velvollisuuteni perheen päämiehenä ovat.
Jos en suostu rupeamaan ottopojaksi, jos en huoli opastuksesta ja jos
laiminlyön velvollisuuteni, ei se riipu siitä, että häneltä puuttuisi
hyvää tahtoa. Hän on hyvin säilynyt viisikymmentäviisivuotias nainen ja
on alkanut värjätä tukkaansa. Toivon, että voisin pitää hänestä. Mutta
sitä en voi. Nyt hän kehrää. Tunnen, että hän jonakin kauniina päivänä
vielä raapii. Nyt hän hymyili minulle sangen armollisesti.
"Hyvä Marcus! Vihdoinkin! Etkä tiennyt, että minä olen ollut
kaupungissa pääsiäisestä saakka?"
"En", sanoin minä. "Pelkään, etten ole tiennyt sitä." Ja se oli totta.
"Miksi ette ole ilmottanut sitä minulle?"
"Minä olisin pyytänyt sinua syömään päivällistä kanssamme, mutta
sinähän et koskaan tahdo tulla. Eikä taas päähäni pälkähtänytkään
lähettää sinulle kutsumakortteja iltakutsuihimme. Se olisi
postimerkkien tuhlailemista."
"Te olisitte voinut kirjottaa minulle pienen kirjeen, joka ei olisi
sisältänyt mitään erikoista", ehdotin minä.
"Jotta sinä olisit voinut sanoa: Mitä ihminen tarkottaa tyhmillä
kirjeillään? Minä tiedän millaiset te miehet olette!" Hän hymyili
viekkaan näköisenä.
Niin minä juuri olisin sanonutkin. Koska en ole mikään kekseliäs
valehtelija, saatoin vain hymyillä raukeasti. Minä en koskaan ole
hyvillä mielin Jessica tädin seurassa. Hänen kutsuistaan minä en
välitä. Minä en kuulu hänen hienoon maailmaansa, ja jos minulla
olisikin halua -- siitä minut jumalat muuten varjelkoot -- niin eivät
tuloni kuitenkaan sallisi minun esiintyä niin ylellisesti kuin siellä
vaaditaan. Lisätäkseen perheen "vähentynyttä" rikkautta setäni
erityisten yritysten perustajana kokosi suunnattoman rikkauden, jota
vastoin minä, joka olen perinyt arvonimen, olen täysin tyytyväinen
vähentyneeseen rikkauteen. Tädillä ja minulla on tuskin ainoatakaan
yhteistä ajatusta tai mielipidettä. Itse asiassa minä varmaankin
kiusaan häntä tavattomasti. Sen hän kuitenkin peittää säteilevän
hymyilyn alle ja koettaa saada minut uskomaan, että minun seurani
tuottaa hänelle sanomatonta iloa. Ihmettelen, mistä syystä. --
Aina hän tahtoo opastaa ja neuvoa minua ja esiintyä suojelijanani.
Siitä en pidä. Neljänkymmenenvuotias mies ei tarvitse typeränlaisen,
vanhanpuoleisen naisen neuvoja. Minä luulen, että muutamat naiset ovat
varmasti vakuutettuja siitä, että jo yksistään heidän sukupuolensa
edellyttää heissä kaikenlaisia neronlahjoja. Tänään täti ehdotti, että
minun pitäisi mennä naimisiin. Minä kysyin, minkävuoksi? Se näyttää
olevan joka miehen velvollisuus.
"Miltä näkökannalta?" minä kysyin. "Siksikö vain, että hänen kauttaan
ihmiskunta lisääntyisi, tai siksikö, että joku hyödytön nuori nainen
saisi elatuksensa? Mitä edelliseen tapaukseen tulee, on minun
mielestäni jo aivan liian paljon ihmisiä maailmassa; ja jos taas
ajattelen jälkimmäistä, pelkään, etten ole tarpeeksi epäitsekäs."
"Miten _lystikäs_ sinä olet!" sanoi tätini ja nauroi.
Omasta mielestäni en ollut ollenkaan lystikäs.
"Mutta puhuaksemme vakavasti", hän lisäsi, "sinun _täytyy_ mennä
naimisiin."
Tuo hänen alituinen alleviivailunsa on kiusallista. "Tiedätkö, että jos
et saa mitään poikaa, katoaa arvonimesi sinun mukanasi?"
"Ja jos se katoaisikin", minä huudahdin, "kuka maailmassa välittää
siitä hitustakaan?"
Minä alan väsyä arvonimeen. Alussa se tuotti minulle huvia. Nyt näyttää
siltä, kuin olisi se pantu taivaan kanslian rekistereihin ja asetettu
jumalallisten käskysanojen turviin. Äskettäinkin muuan tuntematon pappi
pyysi minua panemaan toimeen myyjäiset kirkollisia tarkoituksia varten
ja esiintyi aivan kuin olisi hän saanut ohjesääntönsä suoraan
Kaikkivaltiaalta.
"Mutta -- _kaikki ihmiset_ välittäisivät siitä", huudahti täti
närkästyneenä. "Se olisi _kamalaa_. Sinulla on velvollisuuksia sekä
jälkeläisiäsi että esi-isiäsi kohtaan. Mene naimisiin saadaksesi
_rahoja_."
Minä hymyilin ja pudistin päätäni. En luule, että täti on mielissään,
kun hymyilen ja pudistan päätäni -- näin, että hänen silmänsä
välähtivät. "_Ei_, täti hyvä, sitä en tee! Minusta se ei ollenkaan
olisi hauskaa. Raha, se on jotakin kovaa, kylmää ja särmikästä! Hyi!"
Täti nauroi taas.
"Mitä sinä sitten tahdot?"
"En mitään. Mutta jos minulla välttämättä pitää olla jotakin -- olkoon
se sitten lihaa ja verta!"
"Sinä ihmissyöjä!" sanoi täti.
Me nauroimme molemmat.
"Mutta sinä voit saada sekä lihaa ja verta että rahoja, jos vain
tahdot", intti hän, mutta samassa molemmat serkkuni, Dora ja Gwendolen,
astuivat sisään saliin ja keskeyttivät keskustelun. He ovat molemmat
reippaita, punaposkisia tyttöjä, iältään hiukan yli kahdenkymmenen. He
ratsastavat ja ampuvat ja pyöräilevät ja pelaavat golf-peliä ja
tanssivat, ja vanhempi kirjoittaa pieniä kertomuksia sanomalehtiin.
Koska minä en tee mitään sentapaista, olen vakuutettu siitä, että
heillä on hyvin alhainen käsitys minusta. Kun he ojentavat minulle
kupillisen teetä, odotan melkein, että he taputtaisivat minua päälaelle
ja sanoisivat: "Kiltti poika!" Minä olen pitkä, laiha, likinäköinen,
minä kävelen selkä kumarassa, minulla on terävät, kapeat kasvot,
koukkunenä. En ole ollenkaan niin rivakka kuin hauskat, nuoret
pörssimiehet, joiden kanssa he seurustelevat. He herättävät minussa
melkein pelkoa. Sitäpaitsi heidän on onnistunut koota suunnaton varasto
aivan vääriä tietoja kaikesta, mitä on auringon alla, ja niitä he
rakeina lennättävät korviini. Se panee pääni pyörälle ja tekee kaiken
keskustelun mahdottomaksi.
Koska en ollut nähnyt Doraa siitä asti, kun hän palasi Roomasta, missä
hän oli viettänyt kevään, minä epäröiden kysyin, mitä hän piti siitä.
Ja ennenkuin arvasinkaan, sain sulatettavakseni Pietarinkirkkoa
koskevan esitelmän. Hän kertoi minulle, että Michel Angelo oli sen
rakentanut. Minä huomautin, että hiukan ansiota sen suhteen kai oli
myöskin Bramantella, puhumattakaan Rosellinosta, Baldassare Peruzzista
ja Antonio de Sangallosta.
"Oh", sanoi nuori neiti opettavaisesti, "Michel Angelo se teki
piirustukset. _Toiset vain sitten paikkailivat sitä_."
Saatuani tämän tiilikiven päähäni, sanoin jäähyväiset.
Toukok. 21 p.
Koko aamun istuin avonaisen ikkunani ääressä ja tein työtä.
Minä asun pienessä talossa Lindfield Terracen varrella Regent's Parkin
pohjoisella puolella; salini, joka on ensimmäisessä kerroksessa, on
etelään päin. Näinä viimeisinä päivinä ilma on ollut lämmintä ja
aurinkoista, ja jalavat ja plataanit, jotka kasvavat käytävän toisella
puolella, alkavat komeilla vihreissä pukimissaan, aivan kuin olisi
kevään kultainen viini hurmannut ne. Parvekkeen ovet ovat auki, ja
parvekkeella liikkuu auringon muodostama kolmikulma hitaasti ympäri,
sen mukaan kuin aamu kuluu. Työpöytäni on vedetty ikkunan luo. Minulla
on kiire, sillä tahdon saada valmiiksi "Renessanssin moraalin
historian" ensi osan -- sitä koskevat muistiinpanoni olen jo saanut
valmiiksi. Minusta tuntuu hyvältä olla näin eristettynä maailmasta.
Tuolla puiden latvojen yläpuolella kaareutuu vaaleanpunainen taivas, ja
sen alla on Lontoo kaikkine kilvotteluineen, kurjuuksineen, paheineen
ja turhuuksineen. Kahdessakymmenessä minuutissa saatan tulla sinne. Ja
jos tahtoisin, voisin olla yhtä kilvottelevainen, yhtä kurja, yhtä
pahansuopa, yhtä turhamainen kuin konsaan joku muu. Voisin harjottaa
pörssikeinottelua tai sekaantua politiikkaan tai kaupitella
kallisarvoista arvonimeäni Lontoon hienojen seurapiirien nuorille
naisille. Jessica täti sanoi minulle kerran, että minulla oli Lontoo
jalkojeni juuressa. Minä annan sen aivan kernaasti olla siinä, missä se
on. Minä pelkään sitä suunnilleen yhtä paljon kuin raivoavaa merta. Jos
antautuisin sen kuljetettavaksi, heittelisi se minua sinne tänne,
kunnes ruhjoutuisin kallioita vastaan ja menehtyisin. Mieluummin pysyn
loitolla ja katselen sitä. Jos luonto olisi suonut minulle hiukan
enemmän rohkeutta, voisin saada jotakin aikaan. Pelkään, että olen vain
kuhnuri maailman isossa mehiläispesässä. Mutta sen sijaan, että kohtalo
olisi heittänyt minut rikkaläjään, se hyväntahtoisesti on suojellut
minua, ehkä asettanut minut lasikuvun alle omaan museoonsa
jonkinlaisena merkillisyytenä. No niin, minä olen onnellinen suojatussa
nurkassani.
Työni keskeytyi sen kautta, että Antoinette, keittäjättäreni ja
emännöitsijäni, astui huoneeseen. Hänestä oli ikävää, että hänen täytyi
häiritä minua, mutta pitikö herra happamista ruuista? Hän laittoi juuri
erästä hapanta ruokaa aamiaiseksi, ja Stenson (minun miespalvelijani)
oli väittänyt, että se oli inhottavaa ja ettei herra sitä syönyt.
"Antoinette", sanoin minä, "menkää te sanomaan Stensonille, että
niinkuin hän pitää huolta ulkoasustani, niin pidätte te huolta
sisäisestä ihmisestäni, ja että minulla on rajaton luottamus teihin
molempiin -- kumpaankin omalla alallaan."
"Mutta pitääkö herra happamista ruuista?" kysyi Antoinette huolissaan.
"Minä vallan jumaloin niitä", sanoin minä, ja Antoinette poistui
voitonriemuisena.
Miten kunnioitettavan suuressa määrin ranskalaiset palvelijattaret
huolehtivatkaan isäntiensä sisäisestä ihmisestä! Se on toisinaan
liikuttavaa. Monta kertaa on tapahtunut, että minä olen heittänyt
makupaloja tuleen, ainoastaan ollakseni loukkaamatta Antoinetten
tunteita.
Löysin hänet kolme vuotta sitten Loiren maakunnassa sijaitsevan
pikkukaupungin pienestä ravintolasta. Hän valmisti päivällisen ja
keskusteli sitten siitä sellaisella tavalla, että meidät pian yhdisti
mitä hellin ystävyydenside. Sitten sattui siellä muuan rahavarkaus.
Antoinettea syytettiin siitä ja hänet erotettiin heti toimestaan. Minä
epäilin suuresti erästä toista henkilöä varkaaksi -- epäilykseni
osottautuivat sittemmin aivan oikeiksi -- ja otin puolustaakseni
Antoinettea.
Mutta Antoinette oli kotoisin kylästä, joka oli kahdeksankymmenen
peninkulman päässä sieltä, ja hän oli aivan outo paikkakunnalla. Asia
päättyi siten, että tarjouduin ottamaan hänet mukaani Englantiin,
vapauden maahan ja sorrettujen turvapaikkaan, ja lupasin ottaa hänet
emännöitsijäkseni. Hän suostui itkien ja hymyillen. Ja hänen hymyilynsä
olivat leveät, ne kalvoivat ryppyjä koko hänen paksuihin punaisiin
kasvoihinsa, ja niitä ryppyjä myöten valuivat lakkaamatta suuret,
kirkkaat kyyneleet puroina alas. Hän oli yksin maailmassa. Hänen ainoa
poikansa oli kuollut Madagaskarilla suorittaessaan sotapalvelustaan.
Vaikka hänen miehensä oli kuollut, ei laki tahtonut pitää häntä
leskenä, koska hän ei koskaan ollut naimisissa ollut, eikä se siis
suostunut vapauttamaan hänen ainoaa poikaansa sotapalveluksesta.
"Ainoastaan yhden kerran ihminen on nuori, eikö totta, herra?" sanoi
Antoinette puolustaakseen nuoruutensa harha-askelta.
"Ja Jean-Marie", hän lisäsi, "oli niin kunnon mies ja niin hellä poika,
kuin olisi minut vihkinyt itse Isä Jumala."
Minä tein torjuvan kädenliikkeen ja sanoin hänelle, ettei se tehnyt
ollenkaan mitään. -- Sellainen oli juuri della Scalan perheen
syntyperä, ja sen perheen jäsenet olivat kuitenkin monen sukupolven
aikana Veronan hallitsijoina. Jopa Vilhelm Valittajakin --
"Niinkö todella!" Antoinette lohdutettuna keskeytti, "ja hänhän on
Saksan keisarinna -- hän ja Bismarck!"
Antoinetten historialliset tiedot ovat puutteellisia. En sittemmin ole
koettanut kehittää niitä.
Kun sitten saavuin kotiin Lingfieldiin mukanani tämä ulkomaalaisen
sorron uhri, luulen, että Stenson oli vähällä pyörtyä. Stenson on
maailman moitteettomin palvelija, ja hänen ainoa paheensa on
luullakseni hanuri, ja sillä hän soittelee sieviä virrensäveliä, kun
minä en ole kotona. Toinnuttuaan hämmästyksestään hän kohteliaasti
kysyi, miten he voisivat ymmärtää toisiaan. Minä selitin, että hänen
piti joko oppia puhumaan ranskaa tai opettaa Antoinettelle englantia.
Mutta sen sijaan he ovat keksineet jonkunlaisen kauhean sekoituksen, ja
sen avulla he nähtävästi erinomaisesti ymmärtävät toisiaan. Joskus he
ovat eri mieltä, kuten esim. tänään, ja riitelevät minun maustani,
mutta yleensä he elävät hyvässä sovussa, ja Antoinette pitää Stensonia
hyvällä tuulella.
Sama velvollisuudentunto, joka eilen sai minut käymään toista tätiäni
tervehtimässä, ohjasi tänään iltapäivällä askeleeni toisen, rouva Ralph
Ordeynen luo. Hän on aivan toisenlainen ihminen kuin hänen kälynsä; hän
on nimittäin hurskas katolinen, ja tuon kaksi vuotta sitten tapahtuneen
kauhean koettelemuksen jälkeen hän kokonaan oli antautunut
uskonnollisten velvollisuuksiensa täyttämiseen. Hän asuu pienessä,
synkässä talossa auringottoman syrjäkadun varrella Kensingtonissa.
Rosalie-serkku oli yksin kotona. Hän tarjosi minulle haaleaa teetä ja
keskusteli eräästä näyttelystä, jossa hän ei ollut käynyt, ja uudesta
romaanista, jota hän ei ollut lukenut. Turhaan minä koetin saada
keskustelua elpymään. En luule, että mikään herättää hänessä
mielenkiintoa.
Minä tunnen tavatonta sääliä häntä kohtaan. Hän on laiha,
kolmekymmenvuotias, väritön, lapseton. Olin vähällä sanoa tunteeton --
oikein luotu vanhaksi piiaksi. Hän ei koskaan ole juonut lämmintä teetä
eikä oleskellut auringonpaisteessa eikä nauranut sydämensä pohjasta. Ja
hänelle ovat hänen kumminsa antaneet nimeksi Rosalie! Yhtä hyvin olisin
minä voinut saada nimekseni Herkules tai Puck.
Hän kertoi, että hänen äitinsä aikoi kutsua minut päivälliselle jonakin
päivänä ensi viikolla. Milloin olin vapaa? Valitsin torstain. Kumma
kyllä mielelläni syön päivällistä siellä, vaikka seurustelumme on hyvin
muodollista ja vaikkemme koskaan ole päässeet sen pitemmälle, kuin että
nimitämme toisiamme "Sir Marcukseksi ja rouva Ordeyneksi." Mutta sekä
äiti että tytär ovat hienoja maailmannaisia, ja sellaisia tapaa niin
vähän, niin kovin vähän nykyajan naisten joukossa.
Palasin kotiin kuuden aikaan, ja siellä minua odotti sähkösanoma.
"En ikävä kyllä voi tarjota sinulle päivällistä. Keittäjätär hulluna.
Tule myöhemmin, Judith."
Minun täytyy tunnustaa, että minulta pääsi helpotuksen huokaus. Minä
pidän Judithista ja otan osaa hänen taloushuoliinsa, vaikka käykin yli
ymmärrykseni, miksi hän yhä vielä sietää tuota juopottelevaa petoa
keittiössään. Yhtä naiset eivät ainakaan osaa: valita, opettaa ja
kohdella palvelijoita. Mies suoriutuu paljoa paremmin. Mutta muuten
asia on niin, että Antoinette on siinä määrin pilannut minut hyvällä
raolla, etten mitenkään voi hyväksyä Judithin keittäjättären
keittotaitoa. Minulta pääsi kuten sanottu helpotuksen huokaus, ja minä
ilmoitin Stensonille, että aion syödä päivällisen kotona.
Päivällisen aikana tuli iso kirjapaketti kirjakaupasta.
Pelkään, että saavuin jonkun verran myöhään Judithin luo.