Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
Piru
Historiallinen katsaus pirun alkuperään,
elämään ja toimintaan
Vironkielestä mukaili
Juho Kujala
Ensimmäisen kerran julkaissut
Osuuskunta Visa r. l. 1912.
Johdannoksi.
Kaikkien uskonnollisten ennakkoluulojen perustana on se näkymätön
alkusyy, mistä ihmisen elämä muodostuu. Ne johtopäätökset, joiden
nojalla eri ihmisissä sellaisia ennakkoluuloja syntyi ovat hyvin
yksinkertaiset, jokainen yksityinen kuolemantapaus kutsuu nuo ajatukset
esiin. Esimerkiksi: nuori, terve mies haavoittui, lyhyen ajan perästä
oli hänestä elämä kadonnut ja kylmä ruumis todisti vain enää hänen
olemassaoloaan. Ruumis oli muuten entisenlainen, mutta *elämää* ei
ollut. Sitä katsellessa syntyi ihmisissä ajatus: ruumis voi olla
olemassa elollisena, sekä elottomana. Johtopäätös: *henki* ja *ruumis*
ovat eri olentoja. Siten ihminen sai aavistuksen elämän alkuperästä,
olentona mikä ei ole yksi; alettiin erottaa ihmisessä kaksi osaa:
*ruumis* ja *sielu*.
Ihmisissä syntyi luulo, että *sielu* elää ruumiista eroamisen jälkeen,
ollen siitä todistuksena se, että sielu itse erosi ruumiista. Ihminen
tarvitsi elämäänsä jatkaakseen syödä ja juoda; siis sitä tarvitsi
sielukin. Siitä kehittyi velvollisuus huolehtia tuolleen sielusta, s. o.
hankkia sille syötävää ja juotavaa. Kuolleiden sielujen huolehtimisen
kehittyi ensimäinen uskonnollinen tapa ihmiskunnan alhaisimmalla
kulttuuriaikakaudella.
Ihminen joutui luonnonilmiöiden kanssa tekemisiin: lämmin auringonpaiste
ja virvoittava sade edisti kasvien kasvamista ja virkisti niitä, kun
taas väliin tuli ankara raesade, tai hävittämä myrsky tuhoisine
seurauksineen. Ihminen ei voinut näiden ilmiöiden syitä selittää, mutta
hän kuvitteli, että joku salainen voima saa niitä aikaan. Muuta voimaa
hän ei tuntenut kun kuolleiden ihmisten sieluja, eli henkiä. Nämä hänen
mielestään olivat ne päiväpaistetta, sadetta ja myrskyä, ukkosen jylinää
y. m. aikaansaavat salaiset voimat.
Toiset luonnonilmiöt olivat ihmisille vahingollisia, toiset hyödyllisiä.
Luonnollisesti tuli ihminen siihen johtopäätökseen, että vahingolliset
ilmiöt ovat hänelle rangaistuksena huolimattomuudesta kuolleiden henkien
suhteen, hyödylliset ilmiöt taas olivat palkintona hyvistä töistä. Se
pakotti ihmiset *kunnioittamaan* ja mielistelemään henkiä, etteivät ne
tekisi pahaa hänelle. Henkien palvelus siis johtui etujen
tavottelemisesta.
Kun ihmiskunta kehittyi edelleen ja kuleksiva paimentolaiselämä vaihtui
paikalliseen elämään ja ihmiset alkoivat koota ja säilyttää
*omaisuutta*: työkaluja, ruoka-aineita y. m. niin syntyi ajatus, että
pitäisi olla *suojelushenki*, joka ihmistä ja hänen omaisuuttaan
suojelisi ja asuisi hänen olinpaikassaan. Väkinäiseksi suojelushengeksi
täytyi ihmisen valita voimakkain ja urhoollisin ja niin otettiin
perhekunnan suojelushengeksi yksi entisten ja parhaimmaksi tunnettujen
jäsenten hengistä, josta pidettiin tarkkaa huolta ja syöntiaikoina aina
muistettiin sille osa erottaa.
Niin oli jokaisella perhekunnalla suojelushenkensä ja sellaisena
useammin jonkun entisen sukukunnan päällikön henki, joka eläissään oli
laajasti kunnioitettu ja vahva. Perheet kasvoivat suvunjatkamisen kautta
suuremmiksi, kansat lisääntyivät, Siten tulivat toiset suojelushengistä
laajemmin tunnetuiksi ja saivat laajemmissa piireissä kunnioitusta, kun
taas toiset vähemmän tunnetut jäivät syrjään ja unohdettiin, niistä
säilyi vain aavistus "suurena henkijoukkona".
Kun useammat sukuheimot yhtyivät, rukoiltiin sen suojelushengen apua,
joka näyttihe joukosta vahvimmaksi. Siitä tehtiin koko *kansan*
suojelushenki. Aikojen kuluessa joutuivat ihmiset taloudellisen
kehityksen välttämättömyydestä yhä enemmän toistensa kanssa keskinäisiin
suhteisiin. Siitä syntyi ajatus yleisestä suojelushengestä, joka kaikki
toiset henget yhdistää, ja niitä johtaa. Sitä alettiin pitää
*suur*-henkenä ja alettiin antaa sille toisten rinnalla *etuoikeuksia*.
Ihmisten elämän kehittyessä monipuolisemmaksi, muodostui aavistus
suurhengestä käsitettävämmäksi. Suurhenki menetti yhä enemmän
ihmisellistä ominaisuuksiaan. Ihmiset alkoivat pitää häntä isänään, ja
itseään hänen lapsinaan. Siten syntyi ihmiskunnassa ajatus *jumalasta*.
Hyvät ja pahat henget.
Esi-ihmiset uskoivat, että edesmenneiden ihmisten henget lähettivät
ihmisille monenlaisia vaivoja, kuten salamoita ja jyrinää ja panivat
tulivuoret laavaa syöksemään, synnyttivät maanjäristyksiä, lähettivät
nälkää, ruttotauteja j. n. e. Niiden uskottiin tulevan rangaistuksena
siitä, että heitä oli jotenkin suututettu.
Vähitellen alkoi ihminen erottaa hyvät ja pahat henget, jotka kummatkin
tekivät kuoleman jälkeen hyvää tai pahaa.
Samassa määrässä kun hyvien henkien johtaja muodostui, saivat pahat
hengetkin ylemmän päällikkönsä.
Niin kasvoi ihmisen aivoissa kaksi henkijoukkoa, hyvät ja pahat. Tämän
jaon mittapuu oli ihminen itse, siten, että se, mikä hänelle oli
edullista oli hyvä ja se mikä oli epäedullisin oli paha.
Tämä oletus kehittyi ihmisessä käsitykseksi, että hyvät ja pahat henget
ovat keskenään alituisessa taistelussa ja viimein otaksui ihminen, että
hänessä itsessäänkin käy paha ja hyvä taistelua, vietellen edellinen
häntä pahoihin tekoihin, kun taas jälkimäinen kehotti hyviin töihin.
Kun otaksuma hyvien henkien ominaisuuksista, hyvyydestä, laupeudesta,
rakkaudesta j. n. e. kehittyi kokonaiskäsitykseksi -- jumalaksi --
tapahtui se sama pahojen henkien kanssa. Niistä muodostui
kokonaiskäsitys -- *piru*.
Piru, joka ennen puolueettoman henkien seurassa asusti Jumalan
läheisyydessä, peräytyi yhä kauemmas jumalasta, kunnes he joutuivat
täydellisesti vastakkain ja jumalasta tuli valon valtakunnan hallitsija
ja pirusta pimeyden valtakunnan ruhtinas. Jumala asui taivaassa, piru
helvetissä maan alla. Molempien välillä jatkuu alituinen taistelu. Tätä
hyvän ja pahan taisteluun perustuvaa katsantokantaa nimitetään
dualismiksi.
Muinaisten sivistyskansojen pahat henget.
Pahat henget esiintyvät jo alhaisella sivistysasteella olevien kansojen
uskonnoissa. Missä usko on varmempaan ja yhtenäisempään muotoon
kiteytynyt, siellä ovat pahat hengetkin selväpiirteisempiä ja niillä on
varmat ominaisuudet. Muinaisaikaisista kansoista ovat m. m. egyptiläiset
ne, joista on säilynyt selvimpiä tietoja. Heillä olivat Ptah, Ra, Ammon,
Osiris, Isis y. m. hyvät jumalat, jotka onnea ja elämää toivat.
Sitävastoin olivat, käärme Apep, joka pahuutta ja pimeyttä, synnytti,
sekä petoksen ja valheen isä, kiusaaja ja hävittäjä kauhea Set.
Foinikialaisilla olivat jumalat Baal ja Ascher hyviä, joiden vastakohdat
olivat Moloch ja Atarte. Indiassa oli luoja India ja ylläpitäjä Baruna,
niiden vastustajat Driera ja Asuren. Persiassa oli Ormudz Ahrimanin
kanssa alituisessa riidassa maailman hallitsemisesta. Kreikassa ja
Roomassa oli joukko hyviä ja pahoja henkiä, haltijoita, "näkkejä" y. m.
Samoin esiintyy dualismi myös germaanien, flaamien y. m. kansojen
muinaisissa uskonnoissa. Selvimmässä muodossa esiintyy dualismi
persialaisten uskonnossa, jossa Ormudzilla käsitetään aurinkoa ja valoa,
ja Ahrimanilla pimeyttä. Päivä merkitsi Ormudzin, yö Ahrimanin voittoa.
Vuodenaikojen vaihtelut merkitsivät yhden tai toisen Jumalan voittoa.
Siitä kehittyi auringon, tulen -- yleensä valkeuden palvelus. On
huomattava, että myös jokaisen kansan pirun muodostumiseen kansan
sivistystaso, olinpaikka, ilmasto, luonto ja aineelliset olot
vaikuttivat. Kuumien maiden asukkaat lukevat pirun ansioksi
maanjäristykset, tulivuoren purkaukset j. n. e., kun taas kylmien
pohjoismaiden asukkaat arvelivat pakkasta, lumituiskuja j. n. e., pirun
töiksi. Samaten on pahojen henkien ulkoasun kuvittelu venyvä ja
vaikuttavat siihenkin paikalliset olot. Valkoihoisten mielestä on piru
ehdottomasti musta. Neekerit kuvittelevat pirunsa valkoiseksi. Itse
lähetyssaarnaajien oli myönnyttävä selittämään neekereille että Jeesus
ja neitsyt Maria olivat mustaihoisia, jos mieli edes nimeksikään
tehtävässään menestyä.
Viron "Vanhapakana".
(Lukua on lyhennetty.)
Viron vanhimmasta uskonnosta puuttuu piru, jumalan vastakohtana
kokonaan. Tählmanin luomistarussa puhutaan vanhasta isästä, joka asui
korkealla taivaassa ja loi avukseen kalevalaiset: Vanemuisen[1] ja
Ilmarisen, käyttääkseen niiden neuvoja ja urhoollisuutta. Myöhemmin loi
Vanha isä myös maailman. Hänellä oli useita nimiä, kuten Taara, Ukko,
Vanhataatto ja Jumala. Näkyy että vanhimmat virolaiset olivat
yksijumaluuden uskojia. Taistelua jumalan ja jonkun hänen
henkilökohtaisen vastustajansa välillä ei tunnettu.
[1] Väinämöinen.
Vanhapakana esiintyy ensi kerran Kavalan Hans'in tarussa ja on
varustettu ihmeellisillä ominaisuuksilla, on suuren talon omistaja ja on
hänellä vaimo ja lapset ja omistaa paljon omaisuutta. Hän elää erakkona
ja häntä ihmiset inhoavat. Hän eroaa tavallisista ihmisistä siinä, että
hänellä on suuri ruumis, suuri voima ja taitavuus (kantaa oritta
selässään) on vallanhimoinen, pelkää susia ja ukkosta, ei mene hiekkaan.
(Viimeksimainittu lisäys on kai kristinuskon tuomaa.)
Vanhapakana on peräti tyhmä ja Kavala Hans viisas, jos jotakin on
tahdottu sillä luvata, niin taistelua raan voiman ja tarkan älykkyyden
välillä, mutta ei paheen ja hyveen taistelua. Kavala Hans oli läpeensä
veijari ja Vanhapakana suora ja rehellinen.
Selvemmästi kuvastuu pahahenki Kalevipoegissa[1] Kalevan pojassa jossa
se Pakaretin, Paraskin, Vettenhengen, Pahanhengen ja Sarvikin nimellä
esiintyy ja on tyhmä mutta voimakas, kuten "Kalevinpojasta" ilmenee. Hän
on myös ihmisten vihollinen, mutta ei jumalan vastustaja.
[1] Vastaa Suomen Kalevalaa.
"Kalevinpojassa" kerrotaan Sarvikin asuvan helvetissä, jossa
"Kalevipoeg" kävi kaksi kertaa ja löysi ensikerran helvetin porttiaukon
Endlajärven alta, josta meni pitkä, pimeä käytävä sinne. Itse helvetti
oli suuren talon tapainen, jossa oli paljon rikkauksia. Helvetissä
pidettiin kuolleiden sieluja vangittuina ja pantiin Sarvikin hyödyksi
työhön.
"Siin neid vaeseid vaevatak
Mitmel puhut piinatakse[1]
[1] "Täällä onnettomia piinataan
Monin tavoin vaivataan."
Sarvikille tehdään raskasta orjan työtä. Orjuudessa oleva kansa ei
voinut helvetissäänkään pahempaa kuvitella kuin orjantyötä.
Jokatapauksessa huomataan tässä helvettikuvauksessa aikalailla
kristinuskon vaikutusta. Vielä enemmän kristinuskon vaikutusta huomaa
kertomuksessa Kalevinpojan toisesta helvetissä käynnistä. Silloin on
helvetissä jo tulta, savua, sinistä tulikivijärviä, tervajoki, sääskiä,
syöpäläisiä j. n. e. Sieltä löysi Kalevipoeg äitinsä Lindan. Kalevipoeg
taisteli Sarvikin kanssa, voitti hänet ja pani kahleisiin. Taistelu oli
ruumiillinen voimankoetus. Henkistä taistelua heidän välillään ei ollut.
Myöhemmissä muinaistaruissa, esim. Kreutzwaldin "Viron kansan saduissa"
esiintyy täydellinen kristinuskon piru, kehittyen yhä, kunnes
"Vanhanpakanan saduissa" se jo on täydelleen nykyisen kirkon saatana,
kaikkine keskiaikaisine ominaisuuksineen. Helvettikin on jo
täydellistynyt kristinuskon vaikutuksesta.
Sarvik ja myös piru sekä pahat henget ovat suorastaan kristinuskosta
lainattuja. Alkuperäisenä Viron "piruna" voi pitää Kavalan Hansin ja
"Vanhanpakanan".
Nimi "pakana" on latinankielestä lainattu ja merkitsee syrjäisessä
metsäkylässä asujan. Kun kaupunkeihin ja niiden ympärille levisi
kristinusko ennemmin kuin syrjäseutuihin, alettiin syrjäseuduissa asuvia
nimittää -- pakanoiksi. -- Sitten levisi nimitys laajemmalle, käsittäen
kaikkia niitä, jotka eivät olleet kristinuskoon kastettuja. Siitä
johtui, että silloin kuin virolaiset vielä olivat ei-kristittyjä,
nimitettiin heitä pakanoiksi, ja pirua heidän päällikökseen
"Vanhaksipakanaksi".
M. Eisen soitellessaan tulee johtopäätökseen, että "Vanhapakana" oli
hiisi, voimakas ja kavala ihmisten vihollinen, joka toi kansalle
orjuutta ja hävitti "vanhan hyvän ajan vapauden".
Suomen piru.
(Suomentajan lisäys.)
Suomen pakanuuden aikainen "pahojen henkien pääruhtinas" oli tuoni,
jonka asuntopaikka oli Tuonela, kuolleiden valtakunta, johon tultiin
yhdeksän meren ylitse. Sen lisäksi oli Hiisi, jonka koko suku oli
häijyjä noitia. Hän oli kipujen ja kauhistuksen jumala, joka hioi
terävimmät miekat. Tuonen pojilla oli vaskiset kynnet, tytär, sokea
Loviatar oli ruma ja ilkeä, kipujen äiti.
Usko noitiin oli yleinen. Kipujen, tautien ja muun maanvaivan sattuessa
turvauduttiin noitiin, jotka loihtivat kivut Kipuvuoreen, jonka luultiin
olevan kaukana Kemijoen rannalla, jossa oli yhdeksän syltä syvä reikä,
sinne manasivat noidat kivut, jossa kuoleman kolme tytärtä, Tuonetar,
Kivutar ja Äkäätär ottivat ne vastaan. Nytkin vielä löytyy joissakin
salon perukoilla vanhoja ihmisiä, jotka loihtivat tauteja kaikellaisilla
tempuilla. Hammassärky esim. voi mennä, kun se, jonka hampaita särki,
otti tikun laudasta, jolla kuolleen ruumis oli maannut, kaivoi sillä
särkevää hammasta, ja sitte meni metsään, lävisti tuoreeseen puuhun
läven ja pisti sinne tikun. Senjälkeen hammassärky ei enää sitä ihmistä
vaivannut, mutta se puu kuivi. Noitien ylijohtaja oli Louhi, Pohjolan
akka harvahammas, jolla oli tyttäriä Aina ja Kyllikki.
Kristinusko joka 12:nnella vuosisadalla tuotiin tulella ja miekalla
maahamme, ei poistanut noituutta, päinvastoin. Perkele muodostui
olennoksi, jolla oli sarvet päässä ja yläruumis ihmisen, ja alaruumis
hevosen. Sitäpaitsi se voi esiintyä eri muodoissa, kuten suden, koiran,
kissan j. n. e. ja tuli se uskovaista kiusaamaan. Painajaistakin
luultiin piruksi, joka herran valittuja kiusasi. Perkeleen työksi
arveltiin kaikki tapaturmat, jotka kohtasivat ihmisiä tai eläimiä ja
kirkko piti tätä uskoa yllä. Papit selittivät, että ihmiset voivat tehdä
liiton pirun kanssa ja saivat erinomaisen voiman tehdä kaikellaista
pahaa, tappaa vihamiehiään ja niiden elukoita, kulkea olkilyhteinä,
ratsastaa luudilla j. n. e. Taikausko meni niin pitkälle, että
tuhansittain ihmistä poltettiin muka noitina, sellaisestakin syystä,
että olivat luonnollisten aineiden avulla parantaneet lähimmäisiään --
se oli muka todistus, että ihminen oli liitossa perkeleen kanssa.
Silloin tarjoutui monelle matalamieliselle ihmiselle tilaisuus päästä
jostakin vihaamastaan ihmisestä. Kun meni ja valehteli papille, että
kyseessäoleva ihminen harjoitti noituutta, ja puheensa vahvistukseksi
kertoi jonkun mielikuvituksen luoman tai tekaistun hirveän jutun, niin
heti olivat viranomaiset kimpussa ja -- onneton poltettiin elävänä, kun
ensin oli kamalasti kiduttamalla saatu hänet "tunnustamaan".
Vieläkään ei ole taikausko maastamme hävinnyt. Tapaa vielä niitäkin,
jotka uskovat, että helvettiin joutuneiden kuolleiden henget
rauhattomina kulkevat ylhäällä, tai kulkee kuollut hakemassa jotakin
vaatekappaletta, t. m. s. joka oli unohdettu panna mukaan hautaan,
toiset käyvät valittamassa, että hautansa oli jäänyt siunaamatta
j. n. e.
Pirun luultiin myös tekevän pahojaan ja suojellakseen itseään siltä,
vedettiin jouluaattoiltana seuraavan tapainen merkki X kaikkien ovien
päälle valkoliidulla. Sen teki perheen isä kun oli saunasta palannut ja
"Saunaryypyn" ottanut. Paljon on myös kertomuksia siitä, miten piru
kylvetti saunoissa ihmistä kuoliaaksi ja pani nahan orrelle kuivamaan.
Uskottiin, että piru vaihtoi lehtolapsia ja vasta 15 vuotiaana papin
pakotuksesta vaihtoi takaisin. Tällöin kertoi lapsi, minkämoista oli
ollut pirun asunnossa. Oli erikoisia päiviä, jotka olivat pahoja, esim.
kuukauden ensimäinen tiistai oli "kuivatiistai" jolloin kaikki kuivaa ja
elolliset olennot kuolevat, esim. syöpäläiset huoneista kuolevat, jos
"kuivatiistaina" tehdyllä luudalla lakasee. Vapunpäivänä veistettyjä
lastuja ei saanut viedä navettaan, siitä tuli lehmien jalat kipeäksi.
Pirun asunto on helvetti, joka kehittyi tuonelasta. Siitä sisältää
uskonnollinen kirjallisuus kylliksi kamalia kuvauksia.
Muinaissuomalaisten jumala oli *Jum*, jonka asunto oli taivas. Kun
vanhoja yleensä kunnioitettiin, kutsuttiin jumalaa *Ukoksi*, jolla oli
vaimo *Akka*, jonka vakasta mehiläinen kantoi mettä. Aurinko, kuu ja
tähdet olivat eri jumalia, joilla oli nuoria, kauniita poikia ja
tyttäriä: *Päivätär*, auringon tytär, *Kuutar*, kuun tytär, *Tähdetär*,
tähden tytär. Auringon poika oli *Panu*, tulenhenki. *Luonnottaret*
olivat luonnon kolme tytärtä, jotka synnyttivät raudan. Ilman tytär,
*Ilmatar* oli avullisena maailman luomisessa, mutta *Tuulen tytär* oli
huonosti kasvatettu neito, joka kutoi huonoja paitoja. Etelätuulen
tytär, *Etelätär*, antoi sadetta kovana pouta-aikana, ja kesän tytär,
*Suvetar*, hoiti karjaa metsässä.
Veden jumalan nimi oli *Ahti*, arvokas ukko, jolla oli pitkä,
merenruohoinen parta. Hän asui kallionluolassa *Ahtolassa*, ja hänellä
oli äärettömät aarteet, jotka hän oli merenkulkijoilta ryöstänyt ja
harvoin takaisin antoi. Hänen vaimonsa oli antelias *Vellamo*, jolla oli
sininen lakki, kaislapaita ja vaahtoinen vaippa yllä. Hänellä oli monta
kaunista, mutta huikentelevata lasta, ja aallon tytär, *Aallotar*,
harjaili välistä kalliolla pitkiä hiuksiansa harjalla hopeapäällä.
Maan valtava äiti oli *Maa-emo*, ja häneltä rukoiltiin runsaita
viljavuosia. Metsän kuningas oli vanha, ruskeapartainen *Tapio*, jolla
oli päässä korkea havuhattu ja naavaturkki yllä. Hänen asuntonansa oli
kaunis *Metsola*, jossa Tapiolla oli kolme linnaa ja raha-aitta, jonka
kultaista avainta hänen vaimonsa *Mielikki* kantoi vyöllään. Tältä pyysi
metsästäjä hyvää metsäonnea, ja jos hän näki hänen vihaisena, rumissa,
huononpuoleisissa vaatteissa, kävi metsästys huonosti; mutta jos hän
näki hänen lykkyvaattehissa, kädet kullan käärehissä, kaula helmissä
hyvissä, silloin hän oli varma onnestaan. Sillä kaikki metsän eläimet
olivat Tapion karjaa; hänellä oli monta palvelijaa ja hyvästi
kasvatettuja lapsia. *Nyyrikki* veisti pilkkuja puihin, ettei metsästäjä
eksyisi; *Pellervo* johdatti karjan kotiin; *Tuulikki* levitti punaisen
silkkihuivinsa sillaksi ojan poikki. *Metsän piika*, Tapion pieni
palvelustyttö, eli sulalla vedellä ja soitteli niin suloisesti
huilullansa, että Mielikki heräsi aamu-unestaan ja kuuli metsästäjän
rukoukset.
Juhannustulet ovat jäännöksiä muinaissuomalaisten auringon jumalan
juhlista, samoilta ajoilta ovat Helatorstai-iltana poltetut
"Helkavalkeat".
Haltijoihin uskominen oli viime vuosisadalla yleistä, ja niistä toisia
kunnioitettiin hyvinä henkinä, toisia hyviteltiin kun luultiin niiden
voivan antaa onnea ja menestystä, sekä elukan onnea. Sitä varten
annettiin esim. "huoneenhaltijalle" uutispuuroa, sekä lehmän poikimisen
jälkeen ensi kerran tehtyä juustoa, uutisviljaa ja jouluolutta,
viskaamalla ne uuninkoloon.
Keväällä lehmiä ulos laskettaessa, meni emäntä hajareisin navetan oven
päälle, seinään kiinnitettyyn tankojen päälle, seisomaan ja siitä
laskettiin lehmät läpi kun niiden nenä ensin oli tervattu. Sen piti
suojella lehmiä laitumella kaikellaiselta vahingolta.
Erikoiset noitien yöt olivat pitkäperjantai- ja pääsiäis-yöt, jolloin
noita-akat kulkivat navetoissa, keritsivät lehmistä ja lampaista
karvoja, jättivät kaikellaisilla sotkuilla täytettyjä pusseja,
lihakappaleita y. m. navettoihin. He luulivat sillä voivansa
vahingoittaa naapurinsa elukoita. Sen uskottiin voivan tapahtua
perkeleen avulla. Vieläkin on sellainen usko osaksi vallalla.
Vieläkin on maaseuduilla kaikellaisia "poppamuijia" ja "poppamiehiä",
joilta haetaan apua erikoisiin tauteihin, etenkin kun luullaan, että
joku vihamies on kironnut johonkin tautiin, jota lääkärit eivät voi
parantaa. -- Sellaisten "noitien" asunnoissa on kaikellaisia luita,
pääkalloja y. m. kauhua herättäviä esineitä, joilla he lyövät "afääriä",
vaikka heidän "tietonsa" supistuvat mitättömiin. Vielä on suuri joukko
kaikenlaisia taikatemppuja, joita kävisi pitkäksi ja tarpeettomaksikin
luetella, siksikin, että edempänä kerrottavissa pirun metkuissa on
paljon sellaista, joita meillä vielä miltei näihin asti on uskottu
tosiksi.
Sadut jättiläisistä y. m. sekä Väinämöisestä, joka kävi Tuonelassa,
löytyvät Kalevalassa.
Suomen Jumala on pääasiassa juutalaisilta lainattu ja tullut
kristinuskon mukana, samoin perkele enkeleineen. Usko niihin alkaa jo
hävitä maastamme ja tieteelliset totuudet voittavat alaa, huolimatta
kirkon epätoivoisista ponnistuksista taikauskon ylläpitämiseksi.
Piru Mooseksen kirjoissa.
Ennen kirjoitustaidon keksimistä oli kaikilla kansoilla suupuheina
kulkevat muinaistarut, joissa kerrottiin tärkeimmistä henkilöistä,
tapauksista j. n. e. Niinpä juutalaisillakin on historiansa sen kansan
esivanhemmista Abrahamista, Isakista, Jakobista ja Josefista. (Mooseksen
k. l. 15--20) ja sen lisäksi vielä tarut maailman luomisesta,
paradiisista, syntiinlankeemisesta, Baabelin tornista j. n. e.
Muinaistutkimus on kuitenkin osottanut, etteivät nuo tarut ole
alkuperältään juutalaisia, vaan omat ne olleet tunnettuja jo
seemiläisillä, heimoilla, syyrialaisilla, assyrialaisilla,
foinikialaisilla, kaldealaisilla, pabylonialaisilla j. n. e.
Mahdollista, että juutalaiset olivat lainanneet luomistarunsa juuri
kaldealaisilta, sillä Abrahamhan oli kotoisin Kaldean Urian kaupungista.
Koko Israelin uskonnollisessa elämässä huomataan näinollen seemiläistä
vaikutusta.
Tästä huolimatta eroaa juutalaisten uskonnollinen maailman katsomus
naapurikansojen uskonnosta siinä, että vanhasta testamentista alkuaan
puuttuu *piru* henkilönä ja jumalan vastakohtana. Keinotekoista on
selittää pirulla olleen osaa syntiinlankeemuksessa. Se taru on näet
tunnettu muuten kaikilla seemiläisillä heimoilla, mutta näytelmästä vaan
puuttuu piru.
Meille kerrotaan ihmisen kanssa puhuvasta käärmeestä, joka neuvoi
ihmistä syntiin. Nousee kysymys: minä pitivät seemin sukuiset kansat
käärmettä? Pahan personoituna käsitteenäkö vai puhetaitoisena
personallisena käärmeenä? Viimeksimainittu otaksuma ei löydä tukea.
Mooseksen kirjassa ei kerrota pirusta, vaan käärmeestä "joka oli
eläimistä kavalin", eikä sitä käsitetä aineellisesti vaan henkisesti --
siis pahan personoituna käsitteenä, ja siten sen tapauksen kertovat
kaikki seemiläiset heimot, jotka kuvaavat paratiisina ihmiskunnan
ensiaikoja, ja puhuvalla käärmeellä kaikkia vaivoja ja vastuksia.
Mooses ei kerro pirusta, vaan kyllä Israelin jumalasta, orjuudesta
vapauttajana. (2 Mooseksenk. 20--2)
Kuten alussa näimme, oli kullakin kansalla suojelushenki, eli Jumala.
Mooses ei sitä kiellä, vaan varottaa israelilaisia palvelemasta *muiden*
kansojen jumalia (katso ensimäistä käskyä) Hän ei sanonut: "Ei saa muita
jumalia olla", vaan: "Ei sinun pidä muita jumalia palvella minun
ohellani" ja (2 Mooseksenk. 6 l. 2--3) "Minä otan teitä kansakseni ja
tahdon olla teidän jumalanne". Usko toisten kansojen jumalien
olemassaoloon jatkui juutalaisilla edelleen aina Eliaan ja Elisan
aikoihin (1,000 v. e. Kr.) kuten 2 Kuningasten kirjan 10 l. 18--27 v.
huomaamme.
Sitten palveltiin laajoissa piireissä Israelissa Baalia, ja kuningas
Jehulla oli täysi työ karkottaa Baal Israelista ja sittekin se jäi
toisten kansojen jumalana olemaan.
Juutalaisten jumalasta ei puhuttu yleisenä jumalana, vaan *Israelin
jumalana*, joka voi tehdä kansansa onnelliseksi, tai onnettomaksi,
siunata tai kirota. Muinaisjuutalaiset eivät voineet kuvitellakaan,
löytyvän sellaista voimaa, joka uskaltaisi asettua Jehovaa vastaan, joka
kaikki hallitsi ja järjesti (Jesaia 45 l. 7 v.)
Jehova hävitti valtioita (Jes. 13 l. 6--7), kosti ihmisille ja paadutti
ihmisten sydämiä, kuten Siehonin, Esbonin kuninkaan sydämen antaakseen
hänet israelilaisten käsiin murhattavaksi (5 Moos. 2--30). Veden
paisumus, Sodoman hävitys, Egyptin rangaistukset, nälkä y. m.
luonnonilmiöt olivat Jehovan töitä.
Jehova oli voimakas despoottinen hallitsija, joka ei voinut kärsiä
toista henkeä, joka olisi uskaltanut ruveta hänen kanssaan kilpailemaan.
1 Mooseksen k. 6 l. 1--4 v. kerrotaan jumalan pojista, jotka naivat
ihmisten tyttäriä. Jotkut teologit ovat yrittäneet selittää, että Mooses
tarkotti niillä langenneita enkeleitä, siis piruja. Kuitenkaan ei näistä
"avioliitoista" syntynyt pahoja ihmisiä, vaan "suuria, pitkiä ihmisiä"
ja "vahvoja", kuten "ne muinen kuuluisat miehet olivat".
Tämä Mooseksen taru enkeleistä on seemiläisillä kansoilla tunnettu.
Enkelit olivat jumalan lapsia, jotka häntä palvelivat ja olivat hänen
neuvonantajinaan ilmoittivat hänelle mitä maanpäällä tehtiin. Olivat
syntisiä, mutta ei niin paljon kuin ihmiset. Heillä oli ihmisellisiä
ominaisuuksia. Heitä viina juovutti (Tuomarein kirja 9 l. 13 v.) He
voivat harjottaa sukupuoliyhteyttä j. n. e. Enkelien alkuperä on
lähtöisin historiantakaisilta ajoilta, jolloin voimakkaat suojelushenget
olivat hallitsijoita ja toiset heikommat niiden palvelijoita.
Mooseksen kirjoissa löytyy vielä pari kohtaa, joista on yritetty hakea
pirua. Niinpä kertoo 3 Mooseksen k. 16 l. 7--11 v., miten jumala antoi
Abrahamille käskyn ottaa kaksi kaurista ja antaa niistä toisen
jumalalle, ja toisen, jonka päälle ihmisten synnit oli pantu, viedä
korpeen sovitukseksi. Kelle vietiin kauris korpeen? Se ei selviä
raamatusta, mutta myöhemmistä rabien kertomuksista selviää, että kauris
vietiin korven hengelle Azazelille. Mutta kuka oli Azazel? Mahdollista
että sillä kuviteltiin Egyptin kauheaa Setiä, johon israelilaiset
orjuudessaan tutustuivat. Pahaa henkeä ei sillä käsitetty.
3 Mooseksen k. 17 l. 7 v. varotetaan israelilaisia uhraamasta veriuhreja
piruille. Mutta tässä nähtävästi tarkoitetaan niillä toisten kansojen
jumalia.
Mooses monoteismin kannattajana antoi tappaa noidat, mutta pirulla
pahuuden personoituna käsitteenä ei ollut sijaa Mooseksen opissa, sillä
israelilaisten Jehovassa olivat nuo molemmat ominaisuudet yhtyneinä. Hän
on laupias ja hyvä, mutta samalla verenhimoinen ja julma, jonka koston
raivo ei tunne rajoja. Armotta murhauttaa hän voitetut kansat, ja on
laatinut ihmisille ankarat lait pitääkseen heitä alituisessa pelossa.
Hänessä yhtyy kaksi vastakkaista ominaisuutta, eikä niitä vieläkään ole
erotettu.
Profeetat ja piru.
Profeettain Jesaian, Jeremian, Joelin, Amoksen ja Miikan kirjoissa ei
esiinny personallinen piru jumalan vihollisena. He panivat painoa uhrien
puhtaudelle. He paljastivat yhteiskunnallisia epäkohtia ja pyrkivät
niitä poistamaan, ennustivat parempia aikoja ja kehottivat ihmistä
parannukseen. Mutta kukaan heistä ei sanallakaan mainitse mitään pahaa
henkeä, pahan maailmaan tuojana, vaan syyttivät itse ihmistä ja
ylistivät jumalan suuruutta. (He vaikuttivat v. 756--550 e. Kr.)
Ne, jotka väittivät, että kristinuskon piru esiintyy jo vanhassa
testamentissa, koittavat todistaa sitä sillä, että Jesaian 14 l. 11--16
kerrotaan henkilöstä "joka ajatteli nousta yli jumalan tähtien ja istua
seurakunnan vuorella pohjan puolella", mutta tuli sysätyksi
"helvettiin". Tahdotaan tehdä uskottavaksi, että profeetta sillä
tarkotti pirua, joka tahtoi vallottaa jumalan valtaistuimen, mutta
työnnettiin itse syvyyteen,
Jesaia eli 600 v. e. Kr. ja oli Baabelissa vankina ja näinollen näyttää
hän todennäköisimmästi tarkottaneen kysymyksenalaisella henkilöllä
Baabelin vallanhimoisia hallitsijoita, jotka tahtoivat kohottaa
valtaistuimensa "taivaisiin", mutta heidän valtakuntansa kukistui.
Jesaia puhuu 13 l. 21--22 v. "kauheista metsän pedoista" ja "lentävistä
käärmeistä", joilla kuitenkaan ei ole piru-uskon kanssa mitään
tekemistä, vaan ovat ne itämaalaisten mielikuvituksen tuotetta, mutta
niitä käyttivät vertauksilla puhumaan taipuvaiset juutalaiset
jonkunlaisten pahojen voimien kuvauksellisina käsitteinä. -- Juutalaiset
kirjailijat käyttivät paljon vertauksellista puhetapaa.
Pirun esiintyminen vanhassa testamentissa.
Selväpiirteisempänä esiintyy piru ensikerran Jobin historiassa v. 600
e. Kr., jossa (1 l. 6--12) kerrotaan, että kun jumalan lapset hänen
eteensä tulivat, niiden joukossa oli myös Saatana, jolta Jehova kysyi,
mistä hän tuli. Saatana vastasi tulleensa "maata myöten kiertämästä
sinne ja tänne". Jehova kysyi edelleen, onko Saatana huomannut hänen
palvelijaansa Jobin, johon puhuteltu huomautti: "Turhaanko Job herraa
pelkää?" Jehova salli Saatanan kiusata Jobia, mutta kielsi häneen
koskemasta. Miltä kannalta Jobin aikaiset ihmiset Saatanaa arvostelivat?
Tarkastellessa lähemmin Jumalan ja Saatanan keskustelua, huomaamme,
ettei Saatana ollut jumalan vastustaja, vaan hänen *palvelijansa*, eikä
ole itsenäinen helvetin ruhtinas. Hän on jumalan "prokuraattori", joka
valvoo, ovatko ihmiset uskossa vahvat. Hän epäilee myös Jobin uskoa ja
ehdottaa jumalalle, että Job pantaisi koetukselle. Saatana on yksi
Jumalan enkeleistä, joka toisten mukana pitää huolta maanpäällisistä
asioista ja täyttää jumalan antamia tehtäviä. Niihin tehtäviin kuuluu
kiertää maailmaa ja tutkia ihmisten keskuudessa ilmeneviä epäkohtia.
Jobin uskon koettelemisen jätti Jumala sitte herra prokuraattori
Saatanan tehtäväksi.
1 Samuelin kirjan 16 luvussa kerrotaan, että Jumalan henki lähti
Saulista ja häntä vaivasi Jumalan pahahenki. Jos siis sillä
tarkoitettiin pirua, oli piru *Jumalan* lähettiläs.
1 Kuningasten kirjan 22 l. kerrotaan, että henki tuli Jumalan eteen ja
tahtoi Ahabin profeettojen suussa olla *valheen henkenä* ja Jumala sanoi
hengelle: "Mene ja tee niin". Kaikista näistä esimerkeistä näemme, että
*Saatana* oli *Jumalan liittolainen*, jonka kautta Jumala lähetti
ihmisille onnettomuuksia "uskonkoettelemiseksi".
Sakarian kirjassa, siis (500 v. e. Kr.) kerrotaan, että profetalle
näytettiin Josua, joka seisoi herran enkelin edessä ja oikealla puolella
seisoi Saatana syyttäjänä. Jumala uskoi Josuaa, eikä Saatanaa.
Tässä esiintyy jo selvempi käsitys pirusta. Jobin historiassa esiintyy
hän vaan epäilijänä, mutta Sakarian kirjassa jo valheellisen ilmiannon
tekijänä. Saatana on edelleen Jumalan palvelija. Sakariaan oli Baabelin
vankeusaikana persialaisten usko hyvän ja pahan taistelusta jo hiukan
vaikuttanut.
Edelleen kerrotaan ensimäisessä aikakirjassa, että Saatana kiihotti
Taavettia toimittamaan Israelissa väenlaskun, josta kostona Jehova
joukottain murhasi israelilaisia. Tässä esiintyy Saatana jo itsenäisenä
pahantekijänä.
Aikakirja on kirjotettu 3:nnella vuosisadalla e. Kr., noin 250 vuotta
Sakarian jälkeen, joten piru esiintyy jo kehittyneempänä. 700 vuotta
aikasemmin, 2 Samuelin k. 24 l. 1 v. kerrotaan samasta väenlaskusta,
että Jehovan viha Israelia vastaan oli syttynyt ja hän kiihotti
Taavettia toimittamaan väenlaskun ja siitä sitte rankasi. (Täysin
provokatorinen teko!) Näin muuttuivat uskonnolliset katsantokannat
vuosisatojen kuluessa.
Piru kehittyy edelleen.
Yleiseen huomaamme, että pirun persoonallisuus kolmen ja puolen
vuosisadan kuluessa on sangen vähän muuttunut. Salomon saarnaajassa,
jonka eräs Aleksandriassa asunut opiskeleva juutalainen herrasmies
toisella vuosisadalla e. Kr. kirjotti, on piru jo kehittyneempi. Siinä
(2 l. 22 v.) kerrotaan: "Mutta pirun kateuden kautta on kuolema tullut
maailmaan, ja hän etsii omiansa". Hän tässä nähtävästi tarkottaa
paratiisin käärmettä.
Ajatus, että Eevaa kiusannut käärme oli piru, kehittyy hiukan ennen
Jeesuksen syntymää ja on tuon ajatuksen lähtökohta Salomonin saarnaaja.
Siihen asti oli Jehova yksin ihmisten johtajana, puhui ihmisille
persoonallisesti, sittemmin käytti enkeleitä palveluksessaan. M. m.
lähettää hän jo enkelinsä lyömään 185,000 miestä Assyrin leiristä (2
Kuningasten k. 19 l. 35 v.) ja lähetti enkelinsä hävittämään Jerusalemia
(Samuelin k. 24--16).
Tästä näemme, että Jumala kehittyy yhä korkeammaksi olennoksi ihmisten
mielissä ja jättää pahat ominaisuutensa, mitkä uusi nousukas -- piru --
perii. Selväpiirteisempi dualismi on kehittymässä.
Se oli kansan oman taloudellisen ja sivistyksellisen kehityksen seuraus.
Myös vieraiden kansojen vaikutuksella on osansa ja sitä tunsivat
juutalaiset monella tavalla. Kun Juutalaiset v. 600 e. Kr. palasivat
Baabelin vankeudesta, joutuivat he pitkäksi aikaa (v:sta 505 vuoteen
330) persialaisen hallituksen alamaisuuteen. Persialaisten virallinen
kieli -- Aramean kieli -- alkoi tunkea Hebrean kieltä syrjään. Heidän
dualistinen uskonsa (taistelu hyvyyden Jumalan Ormudzin ja pahuuden
Jumalan Ahrimanin välillä) vaikutti juutalaisiin. Persialaisten jälkeen
tulivat kreikkalaiset ja Makedonian Aleksanteri ja hänen jälkeläistensä
aikana joutui Palestina Egyptin alusmaaksi.
N. s. Apokryfi-kirjoissa ja myöhemmissä profeetoissa (Daniel ja Habakuk)
huomataan selvästi ulkomaalaista vaikutusta. Samoin Tobiaan kirjassa on
monien enkelien ominaisuudet persialaisilta ja egyptiläisiltä
lainattuja.
1:llä vuosisadalla e. Kr. ilmestyi tuntemattoman kirjailijan tekemä
apokryfi, jota nimitetään Eenokin kirjaksi[1].
[1] Enokin kirja oli ensimäisillä vuosisadoilla e. Kr. tunnettu ja
arvossa pidetty. Sitten alkoi se vähitellen menettää merkityksensä ja
oli 8:nnella vuosisadalla täysin unohdettu.
V. 1773 löysi eräs opiskeleva englantilainen sen sattumalta Abessinian
kielisenä käännöksenä.
Se Apokryfi onkin kristinuskon pirun luoja. Kirjailija kertoo siinä
sellaista, mitä Mooseksesta ja profeetoissa ei tunneta. Mooseksen taru
Jumalan poikien ja ihmisten tyttärien naimiskaupoista esitetään siinä
vallan toisessa valossa. Siinä kerrotaan, että 200 enkeliä taivaasta
salaa lähti maanpäälle naisten luo, josta rangaistuksena Jumala ajoi
heidät taivaasta pois ja heitti pimeyteen, jossa niiden on oltava
viimeiseen tuomiopäivään asti. Näiden enkelien ja ihmisten tyttärien
sukupuoliyhteydestä syntyivät pahat henget, jotka toivat maailmaan
huoruuden. Tämä on kirjailijan mielikuvituksen tuote, siitä ei missään
muualla kerrota.
Eenok kiertää maassa ja taivaassa ympäri, kertoo hyvien ihmisten
kärsimyksistä, jumalattomien ikuisesta rangaistuksesta j. n. e. Ne 200
karkoitettua enkeliä katuivat tekoaan ja pyysivät Eenokin esirukousta.
Enok rukoili, mutta Jumala vastasi, ettei niille enkeleille löydy armoa.
Piru on Eenokin kirjassa samallainen kun Salomon saarnaajassakin. Hän on
syntymästä saakka pahahenki, kiusaaja ja väärä ilmiantaja. Hänen
pirullisuutensa on jo kehittyneempi. Hän tuntee iloa hurskasten ihmisten
kiusaamiseen. Se oli hänen ammattinsa, ja Jumala oli pakotettu
lähettämään erään pääenkelinsä suojelemaan ihmisiä pirun kiusauksista ja
ansoista.
Vanhan testamentin enkelit, joiden tehtävänä oli Jumalan
rankaisutoimenpiteiden täytäntöönpano, ovat Eenokin kirjassa muuttuneet
pirun apulaisiksi, jotka valmistavat isännälleen vankikahleita syntisten
helvettiin kulettamista varten. Jobin historiassa tunnetun *yhden*
Saatanan sijassa on Eenokin kirjassa niitä koko rykmentti, joiden
päämies on piru toimien Jumalan kuolemantuomioita toimeenpanevana
ammattipyövelinä, -- siis taivaallisen virkavallan kätyrinä!
Eenokin kirjan opetuksia täydensivät juutalaiset rabbit huolellisesti.
Juuri ennen Kristuksen aikaa ilmestyi kokonainen kirjallisuus tästä
kysymyksestä, kuten Riemujuhla-vuosien kirja, Mooseksen taivaaseen
astuminen, Jesaian taivaaseen astuminen, Neljäs Esran kirja y. m. Vanhan
testamentin aatteisiin lisättiin joukko yliluonnollisia taruja. Tehtiin
vuosiluku, jolloin Jumala loi enkelit ja milloin hän ne 200 karkotti
taivaasta. Muutamat rabbit selittivät, että piru ratsasti käärmeen
selässä Eevaa kiusaamaan. Toiset kirjoittivat, että Jumala heitti pirun
alas taivaasta maanpäälle[1] kolmannet tiesivät, että pirun nimi on
Lusifer j. n. e. Silloin muodostui *itsenäinen* piru Jumalan
henkilökohtaiseksi vastustajaksi, joka muka oli ollut olemassa jo
syntiinlankeemuksen aikana.
[1] Persialaisten uskon mukaan heitti valkeuden Jumala Ormudz pimeyden
Jumalan Ahrimanin taivaasta maan päälle.
Mitä kaikkea juutalaiset rabbit sinä aikana keksivätkään? Heidän
kirjoissaan kerrotaan esim., että Jumalalla on yksi miljardi 7,000
hiuskarvaa, ja että hän on puoli miljardia peninkulmaa pitkä ja
sormiensa pituus 1,200,000 peninkulmaa. Eräs rabbi kertoi, että Jumalan
läheisyydessä majailee 9 miljoonaa hyviä henkiä. Kerrotaanpa
naaraspiruistakin.
Jeesuksen opetus ja piru.
Miten suhtautuu Jeesus piru-uskoon? Minkä merkityksen antoi hän sanalle
Saatana?
Voidaksemme näihin kysymyksiin vastata, on tarkastettava niitä kohtia
Jeesuksen opissa, joissa esiintyy saatana, helvetti, pahahenki, perkele
j. n. e.
Vuorisaarnassa sanoo Jeesus: "Joka sanoo veljelleen: sinä tyhmä, on
helvetin tuleen vikapää (Matt. 5, 22) Matt. 25, 41: sanotaan: "Menkää
pois te kirotut siihen ikuiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle
ja hänen enkeleillensä." Pietarille sanoi Jeesus kerran: (Matt. 16,
181); "-- -- ja sille kalliolle rakennan minä seurakuntani, eikä
helvetin portit sitä voita". Nuo nimitykset: helvetintuli, piru,
helvetin portit, todistavat Eenokin kirjan vaikutusta, mutta Jeesus ei
tarkota niillä oleellista helvettiä, eikä personallista pirua, vaan
käyttää niitä nimityksiä pahuuden vertauskuvina. Vertauksen käyttäminen
on yleensä hebrealaisten kirjailijain vahvimpia puolia, ja Jeesus on
heistäkin edellä. Uudessa testamentissa kerrotaan pahanhengen
vaivaamista ihmisistä, joista Jeesus ajoi ulos pahat henget. Vanhassa
testamentissa ei puhuta mitään siitä, että ihmisissä asui pahahenki.
Saulin kyllä pahahenki kiusasi, mutta se oli *Jumalan lähettämä*.
Voi olla, että Jeesus, aikansa lapsena, uskoi myös, että ihmistä vaivasi
pahahenki. Pahanhengen vaivaamina pidettiin silloin mielisairaita ja
langettavatautisia. Vaikkakin Jeesus näitä nimitti yleisesti tunnetulla
nimellä: pirulla riivatut, -- ei hän anna sille sitä merkitystä kun
kirkko on sille antanut, eikä pane suurinta huomiota vaikutusvallalleen
noihin henkiin, vaan sille, että voi lähimäistään auttaa. Myös nuhteli
Jeesus oppilaitaan siitä, että nämä kerran kerskuivat voimastaan pahojen
henkien yli. (Luukk. 10, 17 ja 20)
Ottamalla huomioon Jeesuksen vertauksellisen puhetavan näyttää, että
Jeesus puhuessaan pahoista hengistä, tarkotti yhteiskunnallisia paheita,
sillä hänen oppinsa läpi käy rajaton rakkaus ihmisiin, etenkin
kotimaansa sorrettuun köyhälistöön. Sitä aatetta hän uskoi ja pyrki
toteuttamaan, missä voi -- siis myös sairaita auttamalla ja tuskia
lieventämällä.
Jeesuksen maailmankatsomuksessa on Saatana-nimityksellä syvä merkitys,
jota eivät Jeesuksen aikalaiset käsittäneet. Hän puhuu vertauksessa
kylväjästä, että Saatana otti pois sanan ihmisten sydämistä. Hän puhuu,
että Saatana on yrittänyt oppilaita seuloa. Tässä on kuvannollinen
merkitys kouraan tuntuva. Miten voi "sanaa kylvää" ja "ihmisiä seuloa?"
On kysymyksessä *pahuus yleensä*.
Pietarille sanoo hän (Matt. 16: 3) Mene pois Saatana! j. n. e., ei hän
tietystikään tarkottanut Saatanalla Pietarin personaa, vaan hänen pahoja
ajatuksiaan. Samoin puhuu hän Judas Iskariotin salaisesta
kavallussuunnitelmasta kun hän sanoo: "-- -- yksi teistä on perkele".
Evankelistat nimittävät pirua eri nimityksillä. Matteus kutsuu häntä
"viholliseksi", Luukas "perkeleeksi" (dinvol), Markus "Saatanaksi". Ei
siis käsitetä realistista henkilöä jolla on varma nimitys, vaan
kuvannollista käsitettä pahasta. Eivät apostolitkaan puhu perkeleestä
olemassaolevana henkilönä, vaan pahan personoituna käsitteenä
erottaakseen paheen käsitteen hyveestä. Uudessa testamentissa kerrottu
satu Jeesuksen kiusaamisesta näyttää olevan kuvannollinen puhe hyveen
taistelusta pahetta vastaan. Jos tuo todella olisi kirjaimellisesti
tapahtunut, että pahahenki vei Jeesuksen korpeen perkeleen
kiusattavaksi, merkitsisi se, että pyhähenki ja perkele tekivät
salaliiton Jeesusta vastaan. Edellinen kuletti Jeesuksen korpeen,
jälkimäinen tuli häntä kiusaamaan. Teologiselta katsantokannalta, ottaen
huomioon Jeesuksen ja pyhänhengen keskinäisen suhteen, tekivät molemmat
liittolaiset turhaa työtä, sillä heidän piti jo ennakolta tietää, että
Jeesus, Jumalan poikana loistavasti kiusauksesta suoriutuu ja piru saa
pitkän nenän. Eihän piru, uskonnollisen katsantokannan mukaan, omistanut
palastakaan "maailman valtakunnista", nehän olivat jo Jumalan
perintöruhtinaan Jeesuksen omaisuutta.
Kun kiusaushistoria puhdistetaan yliluonnollisista lisäyksistä, niin jää
jälelle vertauksellinen kuvaus hyvän ja pahan taistelusta ja hyvän
voitosta. Samallainen on Johanneksen kuvaus pimeyden ruhtinaasta ja
valkeuden ruhtinaasta.
Jeesuksen jälkeläisten käsitys pirusta.
Jeesuksen lähimmät seuraajat, -- apostolit, käsittivät Jeesuksen oppia
kirjaimellisesti ja siksi kehittyy pirun personallisuus täydellisemmäksi
heidän opeissaan, ollen se maailman ruhtinas, kiljuva jalopeura, ja sen
taistelu Jumalan kanssa saa selväpiirteisempiä muotoja. Hebrean rabbien
uudempien apokryfikirjojen mielikuvitustarujen vaikutus on
silmäänpistävän tuntuva.
Juutalaisten Messias-uskolla oli tässäkin huomattava osa. Jeesuksen
seuraajat olivat varmoja, että Jeesus oli se tuleva Messias. Epäileville
heimolaisilleen, jotka odottivat Messiasta juutalaisen valtakunnan
uudelleen kohottajana, koittivat he selittää, että Jeesus oli se
profeettojen ennustama Messias, mutta hänen valtakuntansa "ei ole tästä
maailmasta", eikä perkeleen valtakuntakaan, ja niin syntyi lunastusoppi.
Yhdistettiin kaikki yksityiset sanat, lauseet ja tapaukset mitkä
arveltiin olevan asialle eduksi ja muodostettiin yhtenäinen järjestetty
lunastussysteemi. Pirusta tuli mahtava mies, jonka valtaa ei voitu
muuten kukistaa, vaan piti Jumalan ainoan pojan kuolla, sovittaakseen
ihmisten synnit, jotka hänen oma vihollisensa oli tuonut maailmaan!
Todellakin oli piru sangen tyhmä. Hän meni itse Juudaksen sisään ja
kiihotti hänet antamaan Jeesuksen ilmi juutalaiselle virkavallalle. Sitä
juuri Jeesus tarvitsikin. Siis piru antoi vastapelaajalleen valtit
käsiin!
Jeesus sai vastustajastaan voiton, mutta ei niin suurta, että se olisi
ollut lunastettaville tarpeeksi, piru jäi edelleen eloon ja "käy ympäri
kun kiljuva jalopeura, etsien kenen hän nielisi". Kristus kävi
helvetissä "pirua tappamassa", mutta hänen poistuttuaan meni elämä
siellä entistä menoaan, ja helvetin asukasluku lisääntyi huimaavaa
vauhtia. Ihmiskunta ei koskaan ollut avuttomampana perkeleen kynsissä
kun lunastustyön ja Jeesuksen "voiton" jälkeen.
Kristinusko levisi laajalle, etenkin Raamatussa. Roomalaiset olivat
monijumaluuden tunnustajat. Kristinusko tunnusti monijumaluuden
(kolminaisuuden) tyydyttääkseen roomalaisia, joiden uskonnosta useita
tapoja säilytettiin ja sisällytettiin kristinuskoon. Piru nousi miltei
Jumalan arvoon. Kristityt sanovat pakanuutta perkeleellisyydeksi, mutta
juuri näiltä pakanoilta ovat kristityt perkeleensä lainanneet.
"Pakanakansojen" piru nousi kristittyjen kesken mahtavaksi valtijaaksi.
Piru mahtavana olentona.
Mitä enempi aikaa Jeesuksen kuolemasta kului, mitä laajemmalle
natsarealaisen opettajan aatteet levisivät, sitä mahtavammaksi kohosi
piru. Hän ei anna hetkenkään rauhaa kristilliselle kirkolle ja Jeesuksen
seurakunnalle, vaan hyökkää alituiseen sitä vastaan, eikä kukaan voi
häntä vastustaa. Hirveät ja kamalat ajat! Kristuksen valtakunta ei ollut
vielä tullut, ja siksi odotettiin sydän kurkussa hänen toista
tulemistaan, jolloin hän lopultakin voittaisi saatanan, kuten Johannes
(Ilm. k.) ennusti.
Kun toiveet eivät täyttyneet ja piru yhä riehui, alettiin etsiä syitä,
miksi pirulla on niin suuri valta. Siihen kysymykseen vastaamaan
ilmestyi paljon pieniä uskonlahkoja, jotka yrittivät kytkeä Persian
dualismia kristinuskoon. Sellaista oppia nimitettiin gnastitsismiksi, ja
sen puolustajat antoivat pirulle vielä enempi tietoja ja mahtavuutta kun
sillä ennen olikaan. He selittivät, että piru on aineellisen luonnon
luoja, ja itsenäinen alku-olio, joka ei häviä, vaan on hyvyyden kanssa
yhtä voimakas ja alituisessa taistelussa. Sen ajatuksen kautta kävi
saatana mahtavammaksi, pelastustyö vaikeammaksi, autuus yhä
saavuttamattomammaksi. Kun kirkkoherra Klemens Aleksandriasta vielä
opetti, että kaikki ihmiset ovat pelastettuja ja pakenivat Jumalan luo,
selitti jo pyhä Augustinus, että Jumala on lunastanut vaan harvat
valitut, kun taas suurin osa ihmisiä joutuu perkeleen saaliiksi.
On suoraan mahdotonta muodostaa kokonaiskäsitystä siitä sekasotkusta,
joka ensi vuosisatoina saatanasta heitettiin. Se oli kaikellaisten
uskonlahkojen käsitysten sekasotku, palveltiin kristinuskon Jumalaa,
pirua ja entisiä "pakanajumalia" yhtaikaa.
Kirkkoisät selittivät, että piru alkuaan oli luotu hyväksi, mutta
myöhemmin langennut ja puolustajineen viskattu helvettiin. Myöhemmin
"todennettiin", että silloin kymmenes osa enkeleitä heitettiin
helvettiin. Paitsi näitä, on yksi joukko "puolueettomia" enkeleitä,
jotka katsovat syrjästä Jumalan ja pirun taistelua, siihen
sekaantumatta.
Saatana kasvoi suuremmaksi. Pitkä on sen historia. Kun siitä rengas
katosi, tuli toinen sijaan, kunnes pirun persona, elämä ja toiminta
lopulta saivat yhtenäisen varman pohjan *keskiajalla*. Hän (Saatana)
nousi mahtavuutensa huipulle juuri silloin, kun kristillinen kirkko oli
mahtavimmillaan. Saatana oli kauhun ja tietämättömyyden tulos ja
keskiaika oli kauhun ja tietämättömyyden aikaa. Piru oli sankari,
valtias, jonka edessä maailma vapisi pelosta. Ihmiset unohtivat
Jumalansa ja uhrasivat voimansa, tietonsa ja elämänsä taistelussa
perkelettä vastaan. Koko Europassa muodostui yleinen järjen sekaannus,
jonka vertaa laajuudessa ja kestävyydessä ei ole nähty.
Usko perkeleeseen oli syvään juurtunut ja se oli katooliselle kirkolle
edullista. Se merkitsi kirkon mahtavuutta, ja sen kautta rajatonta
rikkauksien kokoomismahdollisuutta kansaa nylkemällä ja rosvoamalla.
Mitä ei tehty rakkaudesta Jumalaan, se tehtiin pirun pelosta.
Saatanallinen hirviö loihdittiin uskovaisten silmiin. Saatana-nimen
toisti pappi joka lauseessa, sitä muistutti rippi-isä puheissaan ja se
oli lukemattomien legendojen sankari.
Kaikki suut ja kynät toimivat pirukuvauksia laatien. Niin kasvoi laaja
yksityiskohtainen piru-historia, jota osittain käsittelemme seuraavissa
kappaleissa.
Pirun personallisuus.
Alhaisella kehitysasteella olevien ihmisten on vaikea kuvitella olentoa
ilman ruumista.
Siksi kuvittelivat he henkiä, ellei juuri ihmisten muotoisia, niin
ainakin tulena, savuna, tai sumuna. Muinaisajan Jumalat ovat kaikki
ruumiillistuneita olentoja, tarvitsivat syödä ja juoda sekä muitakin
ruumiillisia elämisvälineitä.