(Il est le plus leger.)
»Nyt mä kerran koitan
Kosk' on tässä puntar,
Paljonk's painat kunnar,
Jongan tuskin voitan?»
Lausu neito muinen
Wimma, nauro-suinen.
Vaaka puulle laitto
Rakkauden lapsen
(el. Sukka-mielen lapsen)
Vasta puulle hapsen
Palmikosta taitto;
Hapsi maahan sousi,
Amor ylös nousi.
»Raskas on kuin lammas,
Joka karva mulla.
Miss' on paino sulla
Pikku irve-hammas?
Eikös voima aina
Väkevässä paina?»
Tyhjän olla anto
Toisen vaaka-lauvan,
Toista ilma kauvan
Köykäisesti kanto.
Piru käänsi silmän
Lensi päällä ilman.
Neito päätä visko
Ja ihmetteli: »kass'! kass'!
Ja povessa niin raskas!
Sinua, sisällisko!
Kenpä sinun luuli
Keveäks kuin tuuli!»
Vielä koitti kerran
Perhoïsen kanssa;
Vaan perho painollansa
Taas voitti pienen herran:
Joka nauro sormi suussa
Ja sousi vaaka-puussa.
[Painettu »Sanan Saattajaan Viipurista» v. 1833 pääasiassa
tämän käsikirjoituksen mukaan.]