Ei hepon' ole rodust' Englannin,
Ei hoikkasääri eikä kaitaluinen,
Ei Ala=Saksastakaan syntyisin,
Jykeä, karvanilkka, paksu, puinen.
Madjarivarsa runohepon' on,
Madjariverta, karvakin sen säihkyy!
Ett' ihastellen säde auringon
Sen silkinhienoill' lautasilla läikkyy.
Se kasvanut ei talliss' ole lain,
Ei koulunkäynyt, säätyhevon lailla;
Se vapaan ilman laps on, ja sen sain
Ma Kumanian aukeili' aromailla.
En sitä konsanaan ma satuloi,
Ma ratsastaissa loimell' istun vainen;
Mut kun käyn selkään, lentää se min voi,
Se, näet sä, salaman on heimolainen.
Se mielukkaimmin pussta'han mun vie,
Siell' aava nummi on sen kotopaikka;
Se vainun saa jo, kosk' on sinne tie,
Jo hyppää, hirnuu, tömistää yht'aikaa.
Pidätän aina kyläin kohdallen,
Miss' impiä on kuni mehiläistä,
Ma kauneimmalta pyydän kukkasen,
Karautan taas kuin tuuli poies näistä.
Näin hepoin mua vie, kun käskyn saa,
Se saattaa pois mun vaikka maailmasta;
Suu vaahdoss' on, ja ruumis suitsuaa
Vaan innost' eikä pelvost', uuvunnasta.
Ei runohepon' uuvu konsanaan,
Se uupua ei saa, on kielto hällä:
Näet pitk' on mulla matka päällä maan,
Ja toivojeni määrä etähällä!
Tavoita, hepo, virkku, temmoppas;
Ja vuorien ja hautain yli kiidä!
Jos vihamiehet estää kulkuas,
Niin rajutuulen lailla sorra niitä!
Kirj. Kuukauslehti 1874, lokak.; Kaikuja Hämeestä 1874.
_Juhani Arany_.