Arabiassa muinoisin,
Mies, vanha Amru, eli;
Hän oli köyhä, kuitenkin
Luojaansa turvaeli.
Hätänsä, huolens' ainian
Hän heitti haltuun Jumalan.
Joelle kerran tultuaan
Hän huomas kiven täällä,
Mi kiilteli kuin loistoissaan
Ves'helmi kukan päällä.
Hän korjas kiven lystikseen,
Vei kummaksi sen lapsilleen.
Leluna lasten oltuaan,
Se nurkkaan viskattihin,
Vaan pantiin lakeen riippumaan,
Kun loistons' keksittihin.
Ei Amrull' ollut kynttilää,
Siis lyhtynä sai olla tää.
Illalla tuli kauppamies
Ja kiven kirkkaan keksi:
»Tuo kivi myyppäs, tai kenties
Sen annat ilmaiseksi.»
»No», vastas Amru, »ota vaan,
Jos nauhan rinkeliä saan.»
Mies kiven otti kaunoisen,
Pääkaupunkihin läksi.
Sen kauppas kultasepillen
Taas muille myytäväksi.
Niin rikast' ei vaan kohdannut,
Jok' ois sen ostaa mahtanut.
Näet, kun se oikein saatihin
Kirkkaaksi kulmiltansa,
Se timantiksi nähtihin
Isoimmaks lajiansa;
Kuningas kruunuuns' osti sen,
Siit' tuhansia maksaen.
Hän pidot piti köyhillen
Nyt kruunun kunniaksi,
Myös Amrun lapset kerjäten
Tulivat vierahaksi.
»Lyhtymme», huusit, »katsoppas,
Pitävi päässään kuningas.»
Kuningas tämän kuultuaan
Luo viittas kauppiasta,
Ja päätti kohta, tultuaan
Selvälle asiasta:
»Sä rahat anna Amrullen,
Saat rinkelisi jällehen.»
Luonnon kirja 1886.