Marketta neiti oli ihanainen impi
Ja muitakin tyttöjä kaunihimpi.
Varsi oli sorja ja silmä oli tulta
Ja harteilla hulmusi kutrien kulta.
Monen oli nuorukaisen sydämmen hän syttö,
Ja kainonkin pojan se hurmasi tyttö.
--»Tule, sinä tyttönen, omakseni mulle,
Kullat ja kalleudet annan minä sulle.»
--»Ennen korppikin valkeaksi muuttuu,
Kuin tämä tyttönen poikasehen puuttuu.»
--»Sydämmeni, elämäni sulle ma annan,
Henkeni helmet ma etehesi kannan.»
--»Ennen minä höyhenenä veden alle vaivun,
Ennenkuin kainon pojan sylihin ma taivun.»
Viskeli päätä ja silmä oli tulta,
Ja tuulessa hulmusi kutrien kulta.
* * * * *
Ja aika se vierähti hiljaisin hetkin,
Ja viikot ne kulki ja vuoskaudetkin.
Ne menneet jo muistoja on muinaisuuden,
Ja kainoinen poika se kullan otti uuden.
Ja hääilot pidettihin komeat ja oivat,
Ja valkeat ne loisti ja soitot ne soivat.
Ja kukkaa ja kauneutta hääsali hohti,
Kun poika se tyttönsä vihkisille johti.--
Mut ovensuussa seisoi Marketta neiti
Ja ylpeän katseen hän yli salin heitti.
Ja varsi oli sorja ja silmä oli tulta
Ja harteilla hulmusi kutrien kulta.
Mut silmä paloi oudosti ja liekehti poski
Ja rinta se nousi kuin valtava koski.
Ja vinhasti häätuvan poikki hän viisti
Ja morsiamen hiuksilta seppelehen riisti,
Ja kutrinsa kullan sillä seppelellä peitti,
Ja voiton riemulla hääsalin heitti.--
Mut koleata naurua kuuluvi tieltä,
Ja aamulla mielipuoli löyttihin sieltä.
Liitto 1902.
»HUPSU=MAISTERI».
Pihalla koirat haukkuu,
Ja tanhualta mies
Taloa kohti astuu,
On vieras kukaties:
Kumara häll' on selkä
Ja raskas astunta,
Olalla matkareppu
Ja sauva kourassa.
Ei, outo se ei ollut,
Jo kaukaa tunnettiin
Ja »hupsu=maisteriksi»
Yleiseen mainittiin.
Hän tuli, kättä paiskas,
Ja, eineen saatuaan
Ja levättyään hetken,
Taas läksi matkaamaan.
Kotia häll' ei ollut,
Hän muiden armohon
Vain turvautui ja kiersi
Talosta talohon,
Samainen nuttu yllä,
Kulunut, ohkoinen,
Jos oli kesä, syksy
Tai talvipakkanen.
On toisin ollut ennen,
Mut siit' on aikaa jo,
Kun hälle hymyellyt
On onnen aurinko:
Silloinkin parhaimmillaan
Se tarjoi vaivaa vaan,
Ja puutett' oli usein
Ja nälkää toisinaan.
Olikin voitto suuri,
Kun kerran kulmilleen
Sai työnsä palkaks painaa
Viherjän seppeleen.--
Vaan sitten kaikki kääntyi
Ken onnen oikut ties!...
Pimeni järjen valo...
Hän oli mennyt mies.
Nyt tuossa istui, haastoi,
Maat, taivaat haparoi,
Vakavaan kysymykseen
Vain hupsun vastuun soi,
Eläimen ääntä matki,
Ja linnun laulua
Ja joskus joukkoon nauroi
Hupelon naurua.
Mut äkkiä hän herkes:
Tuolt' astui silmihin
Perältä pöydän takaa
Nyt kuva Snellmanin;
Muun kalleuden kanssa
Koruna ollen vaan,
Unohtuneena siinä
Se seisoi nurkassaan.
Ja istuiltaan hän nousee
Ja hiljaa astelee
Ja kuvan eteen saapuu,
Sen otsaa sivelee;
Pää kumarassa, siinä
Sanoja sammaltaa,
Ikäänkuin puhuttaisi
Hän suurta vainajaa.
Hämärtää mieless' aika,
Kun nuori oli hän
Ja mahtisanat kuuli
Tuon valtatietäjän,
Tuo aika, jolloin heräs
Unestaan koko maa,
Ja Suomen huomenkello
Kun alkoi kajahtaa;
Tuo suuri aika, jolloin
Kevättä ilmat soi
Ja tunturit ja laaksot
Jääkahleet yltään loi,
Ja purot virroiks paisui,
Ja sulut murrettiin,
Ja hänkin oli myötä...
Mut siit' on aikaa ... niin.
Ja hiljaa kuvan luota
Hän taaskin siirtyi pois,
Ja näytti niinkuin maahan
Suur kyynel vierryt ois,
Mut silmiss' oli välke
Kuin älyn kajastus,
Ja otsaa ihmeenlainen
Valaisi kirkkaus.
Ja hiljaus huoneess' oli,
Ikäänkuin liikkunut
Ois näkymätön henki
Ja mielet tenhonnut.--
Mut vieras pöytään vietiin,
Kylläiseks ruokittiin,
Ja yöksi lämmin vuode
Hänelle laitettiin.
Mut anivarhain nauroi
Taas hupsun nauruaan,
Ja hyvästeli, kiitti
Ja läksi matkaamaan:
Kumara oli selkä
Ja raskas astunta,
Olalla matkareppu
Ja sauva kourassa.
Kaikuja Hämeestä 1908.