Työpöydässänsä hän istuu,
Jo käyränä varreltaan,
Ja loistossa himmeän lampun
Selailevi kirjojaan;
Lunt' aika on päähän tuonut
Ja otsaa uurrellut,
Elämän kun ongelmoita
Hän tuossa on tutkaillut.
Välin sentään työstään herkee,
Ja silmä se lennähtää
Kadun poikitse naapuritaloon
Ja sinne se hetkeksi jää;
Valo sieltäkin himmeä loistaa,
Ja hennon siell' olennon
Näet istuvan ompelutyössään,
Ja harmaja hänkin on.
Ja ne muistuvat mieleen ajat
Kesälämpeät, kukkeat,
Veri nuori kun suonissa tykki
Ja posket ne hehkuivat,
Ja silmän tulinen tuike
Sydämmen pani syttymään,
Ja valtava leimusi roihu
Poven täyttäen lämmöllään.
Se aika on ollut ja mennyt--
Oi, herttainen menneisyys!--
Nyt posken on kuihtunut kukka,
Kesän jälkeen tullut on syys,
Sydämmenkin valtava roihu
On hiiltynyt, hiipynyt,
Ja vuodet on unheen tuhkaa
Sen hehkuhun heitellyt.
Mut joskus sentään hiilus
Se vieläkin hehkottaa,
Ja kaihtien »vieraansilmä»
Tuhan keskellä tuikuttaa,
Se kasvaa, hohtaa, loistaa
Ja taaskin lämpöä luo,
Vain hetken--sitte sen päälle
Taas vuodet tuhkia tuo.
Mut työstä hän silloin herkee,
Ja silmä se lennähtää
Kadun poikitse naapuritaloon
Ja sinne se hetkeksi jää;
Siell' istuvan ompelutyössään
Sinä hennon näet olennon,
Ja kenties sielläkin hiilus
Tuhan alla nyt hehkunut on.
Liitto 1902.