12/11 1885.
Ylähällä pilven reunall' on linna kuulakas,
Ja immyt kaunokainen sen linnan valtias--
--Ken oivaltaa mikä suurin on voima maallinen,
Saa valtakunnan kaiken ja morsioks impyen.
Ja arvot, vallat rientää, sanat valtian kuultuaan,
Ja mahtavat, rikkaat hohtaa hopeassahan, kullassaan,
Ja kulkee nuoret, vanhat ja viisahat tieteissään,
Mut vastaust' ongelmoiseen ei arvaja yksikään.
Ja saapuu siihen myöskin laps mökkisen ahtahan,
Ujostellen seisoin kesken tuon joukkion mahtavan.
Lumouksissaan hän seisoo, ja linnan immyt tuo
Hänehen niin vienon katseen kuin tähtösen tuikkeen luo.
Hänt' oudot silmät seuraa, kenties joku karsas myös:
--Häävaatteit' ei ole ylläs; mikä täällä sun ompi työs?
Sun tuntematon sukus ompi ja heimosi maineeton:
Sunlaisest' ei sikiöstä kaunottaren voittohon!
Mut on kuni nuorukaisen tuli valtais taivainen,
Niin leimuvan kirkas hohde sen lentävi kasvoillen.
Sun, immyt kaunokainen, tytär linnan kuulakkaan,
Sun voittaaksen' veren' uhraan sen viimeiseen pisaraan!
Matalaisessa mökkisessä
Mies kalpea askartaa,
Kylm ympärill' on, vaan hällä,
Sydän hällä se leimuaa.
Tulisimmat aattehensa
Kivehen hän veistäen luo,
Ja sirpalehet säkenöiden
Ylt'ympäri lentää nuo.
Ja hahmon saa kivi kylmä
Ja möhkäle muodostuu.--
Mut viel' ei säihky silmä,
Viel' ei hymyhyn käy suu.
Tulikuumast' ahjostansa
Ihanteita hän taasen luo,
Ja sirpalehet säkenöiden
Taas ympäri lentää nuo.
Saa silmä ja huulet muodon.--
Mut viel ei valmis työ:
Kuvass' ei ole henkeä vielä,
Ei sykkien rinta sen lyö.
Palavaiseen nyt povehensa
Hän patsahan painaltaa,
Sydämmestähän hengen virran
Hän siihen johdattaa.
Ja on kuin sais kivi hengen--
Ja hän vaipuvi juureen sen,
Näin oivaltain mikä suurin
On voima maallinen.
Nyt on suru Suomenmaassa, Suomi=äiti itkusuin
Purkaa kesäkaunisteensa, suruharsoon pukeuin;
Huokauksen lähettääpi aalloiltaan ja metsiltään
Haudallen, joss' ijäks häitä toivo kaunis kätketään.
Voi, kuin lyhyeks sen miehen elinlanka laskettiin,
Joka jo niin nuorna ehti ylös taiteen korkeuksiin!
Pukenut ois äitikullan helmill' ihanteiden hän,
Jos ois hälle, niinkuin muille, suotu hellyytt' enemmän.
Mutta muillen antanut ol' äiti maidon rinnoistaan,
Ja kun raukan tuli vuoro, läksi usein verta vaan.
Nurkuiko hän siitä? Eikä. Hyvin tunsi äidin hän:
Viluss' ehkä täyteläämmän toivoi viljan kypsyvän.
Senvuoks mielellään hän kärsi puutetta ja nälkääkin,
Tyytyvä kuin laps, jos joskus katse häneen luotihin;
Toivoi vaan, kuin talven alla oras toivoo kevähän,
Kevään kauniin joutuvan ja jään ja lumen lähtevän.
Ja se joutuikin se kevät. Päivä lämmintänsä loi;
Luonto loisti, elo uhkui, oras nousi, vihannoi.----
Äiti helmans' avas, siihen sulkeakseen armastaan--
Sylihins' ei edes saanut hänen kylmää ruumistaan!
Senvuoks Suomenmaass' on suru, senvuoks äiti itkusuin
Purkaa kesäkaunisteensa, suruharsoon pukeuin;
Huokauksen lähettäapi aalloiltaan ja metsiltään
Haudallen, joss' ijäks häitä toivo kaunis kätketään.
Kaikuja Hämeestä 1886.