Hän oli köyhän kirvesmiehen poika ja vanhin neljästä sisaruksesta.
Kovat ajat sattuivat olemaan silloin kun Matti näki pienessä torpassa
päivän valon. Kovia katovuosia oli pitkät ajat perätysten, jonka takia
ei Matti suinkaan saanut kasvaa ruusujen ja kukkaisten päällä. Kauvan
aikaa oli pöydällä pettu- ja olkileipä. Työn ansio oli vähäinen, eikä
isä-Matti voinut kirveellään paljonkaan ansaita suuruksia petun ja
oljen siteiksi.
Matti oli kasvannaltaan hyvin hinterä ja risaton ja yleiseen luultiin,
ett'ei hänestä tule eläjää. Mutta kaikkein ihmeeksi pitikin poika
henkensä.
Matti koki huonosta ravinnosta saada henkensä elatusta, joka siitä ei
tosin runsaasti lipunut, mutta aina hiukan kuitenkin. Kun hän sai
kupposen selvistä suuruksista keitettyä vesivelliä eteensä, oli hänellä
silloin aina mielestänsä oikein juhlapäivä.
Tämmöisissä oloissa kasvaneena oli hänellä elämän käsitys semmoinen,
että tämmöistä se elämä vaan aina onkin, eikä hän ottanut sitä sen
paremmin vakavalta kannalta katsellakseen, oli vaan iloinen kuin käki
metsässä.
Kaikilla on kuitenkin rajansa. Katovuodet loppuivat ja Jumala siunasi
maanmiehen hien ja väen jyvillä ja ytimillä.
Keitettiin kullankeltaisesta jauhosta uutispuuro; särpimenä oli vielä
lisäksi maitotilkka. Kun Matti pääsi puurokupille, ei hän ensimättä
raskinut sitä syödä kuin pikkuisen näpistelemällä niinkuin jotakin
kallista yrttiä. Mutta kun häntä kehoitettiin vaan syömään mielinmäärin
ryhtyi hän tositoimiin ja silloin ei lusikka saanut kauvan olla yhdessä
kohden. Kun hän pääsi syömästä, sanoi hän:
"Ohoh, jopa se oli hyvää ruokaa; en ikänä ole semmoista saanut;
annetaanko tämmöistä useammankin kerran vuodessa? Kun hänelle annettiin
käteen palanen lämmintä uutisleipää, katseli hän ja käänteli sitä ja
kysyi vihdoin:
"Saanko tätä syödä?"
Kun hänelle selitettiin, että hän saapi nyt tästälähin syödä semmoista
leipää ja keittoa niin paljon kuin haluaa, tuli hän iloiseksi, hyppeli
ja paukutteli käsiään ja sanoi:
"Tämä maailmahan on oikein hyvä."
Jo aikaisin huomattiin, että Matilla oli terävä ymmärrys. Lukemaan hän
oppi melkein itsestään. Vähän vöyreemmäksi tultuaan oppi hän
kirjoittamaan, eikä hänellä ollut muuta opettajaa kuin aakkoset, jotka
hän oli käynyt pappilan maisterilta pyytämässä.
Näin toivoin yleni Matti mieheksi. Hän oli tavallista kokoa: ei mitään
loistava, mutta ei vastenmielisenkään näköinen. Jo aivan nuorena rupesi
hän vetämään yleisön huomiota puoleensa sekä teräväpäisyytensä, että
hyvän lukunsa ja kirjoitustaitonsa tähden, sillä harva kansan lapsista
osasi silloin kirjoittaa; ja tämän tähden pidettiin niitä, jotka
taisivat vähänkään töhräillä, päätään pitempinä muita vertaisiaan.
Matti oli sanomattoman lukuhaluinen. Kaikki kirjat, mitkä hän vaan
käsinsä sai, luki hän kannesta kanteen.
Nuorten seurasta ei Matti juuri paljon välittänyt, mutta ei hänen ollut
kaikesti hyvä olla ilmankaan heidän seuraansa. Menikö nuoret joihinkin
tansseihin, meni Mattikin mukana, mutta siinäkin oli hänellä
omituisuutensa. Jälempänä muita kävellä hytkytteli hän yksikseen,
ikäänkuin uneksien. Tavallisesti oli hänellä joku kirja taskussa ja hän
mietiskeli missä hän saisi sitä rauhasta lukea. Oliko kesäinen aika,
meni hän jonkun pellon pientareelle kirjaansa lukemaan, siihen sijaan
kun toiset nuoret heiluivat tanssituvan lattialla. Milloin ei hän ollut
toisien seurassa, lueskeli hän kotonaan kirjojaan.
Vaikka Matti oli köyhä kuin kirkkohiiri, oli hän kuitenkin tyttöjen
hyvässä suosiossa nerokkaisuutensa ja muiden avujensa tähden. Vähistä
rengin palkoistaan oli Matti kokenut auttaa vanhoja ja kivuloisia
vanhempiansa.
Matti oli hyvissä väleissä toisten nuorten kanssa, mutta erityisesti ei
hän kiintynyt keneenkään, eikä edes tyttöihinkään, vaikka saikin heiltä
usein kuulla mitä imartelevimpiä mieltymyksen osoituksia.
Kun Matti oli vähän yli kahdenkymmenen vuoden, heräsi hänestä harras
tavaranhimo. Paikkakunnalla oli huonot ansiot ja rahaa ei saanut
pitkiin aikoihin nähdäkään, sillä työpalkat tavallisesti kuitattiin
maanantimilla taikka vaatevärkillä. Mies se, jolla oli rupla taskussa.
Paikkakunnalla huhuttiin, että ulkopitäjissä on paremmat palkat ja että
siellä maksetaan kaikki palkka puhtaassa rahassa. Sinne paloi Matin
mieli, eikä häntä voinut sinne menemästä estää vanhempien itkut ja
rukoukset, eikä estävien varoitukset ja niin lähti hän.
Sinne päästyänsä rupesi hän palvelukseen erääsen taloon kahdenkymmenen
ruplan palkalla ja se oli Matin mielestä paljon.
Kovin ikäväksi kävi Matilla nämät oudot olot. Kaikki ihmiset vieraita,
elämän tavat ja kaikki työt, toimet ja askareet outoja. Vaikka
isäntäväki oli Matille ystävällinen ja kohteli häntä hyvästi, ei sekään
voinut tuota ankaraa ikävää poistaa. Hän ei saanut mitään lukeakseen,
sillä talossa ei löytynyt mitään muuta kirjallisuutta kuin virsikirja
ja katekismus. Nämät kyllä pyhäaamuna juhlallisesti tuotiin tuvan
pöydälle, että väki saisi imeä niistä itselleen hengen ravintoa, mutta
ei Matti niistä paljoa hyötynyt, sillä hän oli ne jo monikertaan
lukenut kannesta kanteen.
Kaikkien pahinta Matille teki se kun muut palkolliset pakkasivat häntä
sortamaan sen takia, kun hän oli vieraasta paikkakunnasta kotoisin.
Hänen puheensa punnittiin sana sanalta ja matkittiin, käänneltiin ja
väänneltiin niitä jos jonkunlaiseen suuntaan.
Matille tuli nyt niin ikävä, että nukkuissaankin näki unta isästään ja
äidistään ja muista kotipitäjäänsä ihmisistä.
Eräänä pyhä-iltana kehoittivat toiset rengit Mattia lähtemään kylään.
Sinne oli kokoontunut paljon poikia. He päättivät ruveta pallille.
Talon luona olikin sopiva paikka pallinlyöntiin, sillä siinä oli avara,
tasainen hietanummi, jonka kamara oli niin maatunut, ett'ei nummi ollut
mistään avonaisella hiekalla. Tuumasta toimeen. Mattikin sai kunnian
tulla mukaan ja arpaa ruvettiin lyömään, kutka jäävät linnaan ja kutka
joutuvat ulos. Onni potkasi Mattia niin huonosti että hän joutui
vuohien puolelle.
Matti teki tehtävänsä niinkuin unissaan eikä vällttänyt niin mitään,
kävikö asiat hyvästi tai huonosti, oltiinko linnassa tai ulkona, se oli
Matille yhtäkaikki.
Kun siinä sitten lyötiin pallia, tulla suhisi palli aivan Mattia kohti.
Joku silloin huusi:
"Matti, Matti ota koppi!"
Matti sammassa havahtui ja rupesi käsillään hapuilemaan, mutta siitä
huolimatta mennä livisti palli Matin sivuitse aika vonkaa.
"Kylläpä on harva mies", kajahti silloin joukosta.
Nyt vasta Matti täydellisesti havahtui, sillä tunsipa hän voivansa
itsestään poistaa tuon kylläkin syystä annetun moitteen.
Nyt rupesi Matti todenteolla tekemään tuota nuorten rattoisaa työtä. Ei
kauvankaan viipynyt ennenkuin hän toimitti puoleellensa linnan. Hän oli
niin nokkela saamaan pallin kiinni sekä maasta että ilmasta, ett'ei
linnalaisilla ollut juuri helpot hetket saadaksensa linnan itselleen
säilytetyksi. Kopin ottaja oli hän niin oivallinen, että juoksi pitkät
matkat vastaan, sivulle ja taakse ottaakseen kiinni tuota sivupyrkivää
pallia ja melkein poikkeuksetta se onnistuikin. Ei Matti ollut nyt
enään "harva."
Pallia löi hän niin vinhasti, että ulkomiehet, nähtyään Matin rupeavan
lyömään, hajausivat tuotakin tuokemmaksi, saadakseen vihdoinkin pallin
kiinni. Ja ennenkun pallinlyönti loppui, tunnustettiin yleensä, että
Matti on vilkkaampia poikia.
Näin tavoin rupesi Matti saamaan nuorilta enemmän arvoa ja tämä
helpotti paljon hänen ankaraa ikäväänsä.
Siinä lähitienoissa oli eräs varakas torppa, jossa oli kaksi aikaista
tytärtä. Osui niin olla, ett'ei Matti nähnyt noita tyttäriä, ennenkuin
kesällä.
Eräänä kertana tulivat molemmat sisarukset työhön siihen taloon, jossa
Matti palveli. Kun Matti ensikerran näki nuot sisarukset, leimahti hän
korvia myöten niin punaiseksi kuin turkinpippuri ja hänen sydämensä löi
niin kovasti, ett'ei hän oikein nähnytkään; samoin kävi nuorimman
sisarenkin, jonka nimi oli Maija. Molempain hämmästys oli niin suuri,
että kaikki syrjäiset sen huomasivat.
Ensikerran eläissään tapasi Matti neidon, johon hän oitis sydämen
pojastaan rakastui.
Nyt tuli Matille toinen ikävän syy. Tytön kuva painui niin syvälle
hänen sydämeensä, ett'ei hän olisi siitä millään tavalla voinut irti
päästä, jos vielä joku ulkonainen pakkokin olisi sitä vaatinut. Vaikkei
Matilla ollut mitään toivonsijaa saavuttaaksensa ihanteensa omakseen,
olisi kuitenkin Maijan pitänyt aina olla hänen nähtävillään. Matti piti
tyttöä niin paljon itseään ylevämpänä, ett'ei hän tohtinut ajatellakaan
tosiaan semmoista tapahtuvan, että hän voisi ja rohkeneisi tyttöä
omakseen pyytää.
Tämmöinen asiain tila teki Matin elämän melkein sietämättömäksi. Hän
rakasti sydämensä pohjasta totisella, vilpittömällä rakkaudella tyttöä,
mutta oliko hänellä mitään toivoa vastarakkaudesta, siinäpä solmu. Voi,
kuinka onnelliseksi Matti olisi itsensä tuntenut, jos hän olisi saanut
tytöltä jonkin ystävällisen sanan tai silmänluonnin, mutta semmoista ei
tullut, sillä ne hetket, mitkä he yksissä sattuivat muiden läsnäollessa
olemaan, käytti tyttö siveellisen kainouden vaistosta niinkuin ei koko
Mattia olisi olemassakaan.
Niin kului se autuas viikko, jolloin Matti sai syrjästä katsella
ihannettansa, mutta sisarukset menivät kotiinsa.
Synkkämielisenä haaveili Matti tyttöänsä ja toivoi sydämensä pohjasta
kerran saavansa tilaisuuden tälle ilmoittaa sydämensä hartaat toiveet.
Matin palveluspaikka oli puoli penikulmaa syrjässä kirkolta. Tällä
välillä oli pitkänlainen metsätaival.
Eräänä pyhänä kirkonajan jälleen lähti Matti suruissaan ja ikävissään
kävelemään kirkonkylään, saadaksensa siellä jotatin hupia ja hoivaa
sydämensä surulle.
Kun hän tuli tuolle metsätaipaleelle, näkyi pitkänlaisen ojelmuksen
päästä tulevan vastaan yksinäinen vaimoihminen. Kauvankaan ei tarvinnut
Matin tuota vastaantulijaa tähystellä, ennenkuin hän huomasi sen olevan
sydämensä rakastetun. Kovasti syöksyi veri Matille sydämeen ja päähän
tuon havainnon tehtyänsä. Hänen koko ruumiinsa vapisi, niin ett'ei hän
ollut pystyssä pysyä.
Kovasti taisteli Matti tunteitansa vastaan, että olisi voinut
levollisena astua armastansa kohden. Levotonna näytti tyttökin olevan,
sillä hän seisahtui tuon tuostakin noin hetkisen vaan ja katseli
epäröivästi eteensä.
Kun he sitten tulivat vastakkain, seisahtivat molemmat ikäänkuin
yhteisestä sopimuksesta. Tyttö oli niin punastuksissa kuin keitetty
rapu ja tämmöisenä Matin mielestä vielä entistäkin kauniimpi; seurasi
tuokio äänettömyyttä; tuntui siltä että kummallakin olisi ollut paljon
sanomista, mutta kumpanenkaan ei uskaltanut sanoa mitään.
"Mihin nyt olet menossa?" kysyi tyttö ja hänen äänensä värähteli niin
kummalltsesti.
"Aionpahan kävellä ikävissäni tuonne kirkonkylään", sanoi Matti ja
hänenkin äänensä värähteli, sillä sydän löi niin kovasti.
"Eikö tällä perällä sitten löydy mitään hupia, kun sitä täytyy
kirkonkylästä hakea?" kysyi tyttö.
"Eipä täällä löydy kuin yksi ainoa, joka voisi polttavaa ikävääni
viihdyttää", sanoi Matti.
"No mikset hae sitten häneltä lievitystä?" kysyi neito.
"En uskalla, en tohdi."
"Minkätähden ei?"
"Voi, voi! Hän on niin paljon ylevämpi, niin paljon korkeammalla minua,
etten uskalla silmiänikään häntä kohden nostaa", sanoi Matti.
"Nyt ymmärrän. Tarkoitat Kekolan Liisua, tuota isoa rikasta", sanoi
tyttö ja hän rupesi sllminnähtävästi vapisemaan.
"Ei, hyvä Maija, ei sinnepäinkään -- -- ei semmoista ole koskaan
mieleenikään juolahtanut, eikä hänen tähtensä koskaan mieleni
surulliseksi tulisi, vaikka hänellä olisi vielä vuori kultaa vieressä",
sanoi Matti.
"No, kuka hän sitten on, joka voisi suruasi lievittää?"
"En uskalla sanoa", sanoi Matti ja loi silmänsä alas.
"Tottahan minulle näin halvalle ihmiselle voit sanoa."
"Voi älä sano halvalle, sillä kukaan kunniallinen ihminen ei ole
halvempi toistaan, sinä sitäkin vähemmin. Tuo tyttö on vaan
torpantyttö, joka minun ikäväni voisi lievittää", sanoi Matti.
"Voi, hyvä Jumala! Ettäkö sinä torpan tyttö-raukkaakin voit pitää siinä
arvossa, että hän voisi olla sydämellesi lohdutukseksi", sanoi Maija ja
purskahti itkemään.
"Älä itke, Maija! Sinä se juuri olet, joka voit minulle lohdutusta
tuoda, jos vaan se sinulle sopisi", sanoi Matti ja meni Maijan luo ja
otti hänen vapisevan kätensä omaansa.
Mitään vastaamatta painoi tyttö päänsä Matin rintaa vasten ja siinä hän
sitten hiljalleen itkeä nyyhki. Olipa liki, ett'ei Mattikin ruvennut
itkemään.
Kun ensimäinen kiivain tunnelman puuska oli haihtunut kummaltakin,
kehoitti tyttö, että istuttaisiin maantien ojan partaalle ja niin he
tekivätkin.
"Nyt se on tullut. Nyt olet kuullut, mitä minun sydämessäni liikkuu,
mutta pelko vaivaa vielä sydäntäni, sillä en ole vielä kuullut sinun
vastaustasi ja vaadin nyt sen", sanoi Matti.
"Voi rakas Matti, jos sinä tietäisit, kuinka paljon minä olen kärsinyt
sinun tähtesi. Heti kun ensikerran sinut näin, leimahti sydämeni
ilmiliekkiin ja yöt ja päivät olen sinua ajatellut. Olen odottanut
niinkuin hepo kesää, että tulisit luokseni, sillä minulla on ollut
ikäänkuin salainen vaisto että sinä kuitenkin kerran tulet. Nyt olet
sinä tullut ja koko sydämestäni rakastan sinua ja yhdyn kanssasi
jakamaan kaikki mitä vielä elämässä vastaan tuleekin", sanoi Maija
innokkaasti.
Voi sitä elämän autuutta, mitä he nyt sydämessään tunsivat! Ei mikään
rikkaus, loistoisuus, korkeus ja kunnia olisi voinut sitä palkita, ja
sitä elämäniloa ei olisi maailmassa voinut löytyä, johon he mykyisen
onnensa olisivat vaihtaneet, sillä kun sydän on löytänyt sydämen, ei
voi sitä mihinkään muuhun onneen verrata.
Nyt näkyi ojelmuksen päästä tulevan joitakin ihmisiä. Kiireenkynttä
ottivat he muutamia polttavia suuteloita ja poistuivat tuolta
rakkauden-tunnustuspaikalta.
Siitä juuri kääntyi tie tytön kotiin ja tyttö esitteli, että
lähdettäisiin sinne.
"En minä uskalla lähteä, sillä vanhempasi voisivat olla tyytymättömiä,
kun minä, tämmöinen maankulkija seurustelen heidän tyttärensä kanssa."
"Ei asianlaita ole niin. Vanhempani kunnioittavat sinua kelpo
nuorukaisena ja isä sanoo aina sinua viisaammaksi kaikista muista
nuorukaisista ja sanoo sinusta tulevan pätevän miehen", takaili tyttö.
Sinne sitä sitten lähdettiinkin.
Huoneesen tultua pyysi Matti vanhuksilta anteeksi rohkeuttaan, kun hän
uskalsi tulla saattamaan heidän tytärtänsä kotlin.
"Eihän se mitään haittaa, sillä olen havainnut sinut siivoksi ja kelpo
nuorukaiseksi", sanoi vaan isäukko.
Siellä torpassa istuskeli Matti koko sen illan ja ahkerasti tekivät
hänelle seuraa sekä vanhukset että molemmat sisarukset. Ei nyt joutanut
Matille ikävä tulemaan, ja hänen murheensa oli haihtunut siihen
paikkaan niinkuin tuhka tuuleen.
Hämärän tultua meni Matti kotiinsa ja hän tunsi nyt sydämessään
semmoista iloa ja autuutta kuin olisi ollut taivaassa.
Rakastavaiset tekivät semmoisen liiton keskenänsä, että he pitävät
sydämensä asiat niin salassa ett'ei niitä kukaan saa tietää. Mutta kun
eivät he voineet tulla toimeen elleivät saaneet toisiansa tavata, niin
eipä heidän asiansa kovinkaan kauvan salassa pysynyt, sillä ihmisillä
on tarkka silmä. Kuitenkin olivat rakastavaiset siinä uskossa, ett'ei
kukaan heidän liitostansa mitään tiedä, ja tuossa lemmen liittonsa
liekissä nauttivat he sanomatonta autuutta. Ei Matilla nyt ollut surua,
eikä halua mihinkään muuhun lystin ja ilon etsintään, siinä oli
kylläksi kun hän sai toisinaan tavata armastansa.
Kun rakaskavien väliset suhteet tulivat yleiseen tiedoksi, alkoi
heti kielten kantaminen, kuten ainakin semmoisissa tapauksissa
käypi. Kontinkantajat alkoi rakennella perättömiä juoruja niin
toiselta kuin toiseltakin puolelta. Tytölle koetettiin selitellä,
kuinka mitätön ja pahantapainen mies Matti on, mitä ja mitä epäkohtia
ja rikoksia hänellä on takanaan, ken vaan hänet tarkoin tuntee. Hänen
elämäkertansa kotipuolessa oli heillä niin vississä tiedossa, että he
lukivat ikäänkuin avonaisesta kirjasta kaikki Matin työt ja toimet
kotipuolessaan olonsa ajoilta ja ne eivät suinkaan olleet edullisia
kuulla Matin rakastetulle.
Mutta kun neito oli niin lujaluontoinen, ett'ei hän ottanut niitä
kuuleviin korviinsakaan, tuli toinen ääni kelloon. Tyttö tunsi Matin
luonteen paremmin kuin nuot kontinkantajat yhteensä ja silti heidän
tietonsa eivät vaikuttaneet tyttöön yhtään mitään.
Kun kielittelijät tämän huomasivat, alkoivat he saada toista tietä
asiansa toimeen. He alkoivat tytölle kuiskia, kuinka Matti takapuolella
pilkkaa Maijaa ja ilvehtii, kuinka helposti hän takertui muka hänen
ansaansa, jonka hän hänen eteensä piloillaan viritti ja ett'ei hän
ikänä yhdistäisi itseään tuommoisen kevytmielisen heitukan kanssa.
Tämäpä tepsi. Tytön sydämeen painui heti niin raskas kuorma, että hän
luuli vajoovansa maan alle. Kuinka saattoikaan Matti tuommoista puhua
ja levitellä ja hänestä noin perättömiä lausua, vaikka on luvannut
minua kuolemaansa asti rakastaa ja niin verrattomasti kun minä olen
häneen luottanut ja antanut koko sydämeni ja kaiken rakkauteni hänelle.
Voi kuitenkin, minkälainen maailma on.
Näitä mietti tyttö itseksensä ja itki niin paljon, että oli siihen
paikkaan vedeksi raueta.
Toisaalta kielittiin Matille kuinka Maija ilkkuu häntä takapuolella ja
kuinka Matti voikaan semmoinen houkkio olla, että luulee Maijan hänestä
jotakin pitävän. -- Ei sinne päinkään; on niitä parempiakin vieraita
niin vähille makkaroille -- -- tuommoinen maankulkija resu -- --
kaikkiakin häntä.
Tarkoitus oli voitettu. Jos tuommoiset toimet olivat saaneet tytön
surun äärimmilleen, niin Matin sydän se vasta runneltui. "Voi minun
armaani, kuinka saatoitkaan tuommoista tehdä. Koko sydämeni lämmöllä ja
rakkaudella olen sinua rakastanut ja luottanut sinun ulkokullaiseen
vastarakkauteesi ja nyt saan sinusta tuommoista kuulla ja kuitenkaan en
voi sinutta elää", päivitteli Matti yksinäisyydessään surunsa
valtaamana.
Jos Matilla ennen oli tukalat ajat olleet, niin nyt ne vasta tukaliksi
tulivat. Hän luuli saavuttaneensa sen päämäärän, joka oli hänen pyhin
pyrintönsä, ja nyt se raukesi yhdellä iskulla olemattomiin.
Hän kävi niin synkkämieliseksi, että hän käveli synkkänä kuin unissaan,
ei kuullut ei nähnyt mitään ja tuskin huomasi vastata jos joku häneltä
jotakin kysyi. Häntä ei huvittanut mikään, olipa huvitukset sitten mitä
laatua vielä olivatkin; niin raskas oli hänen mielensä.
Hänen ympäristönsä huomasi heti minkälainen mielenmuutos Mattiin oli
tullut. Salaisesti iloitsivat he ja hykertelivät käsiään, kun heidän
kavala juonensa oli niin hyvin onnistunut. Tämä heidän mielityönsä
johtui siitä, että he niin myrkyllisesti kadehtivat Matin onnea. Moni
heistä oli jo ennen tytölle tehnyt tarjouksensa, mutta eivät ne
tyydyttäneet tytön sydämen tunteita ja niin hän hyljäsi kaikki nuot
kosijansa. Mutta vaikka he olivatkin niin katalasti juonensa
solminneet, ei kuitenkaan kukaan uskaltanut mitään kannetta tuoda tytön
siveellisyyttä vastaan.
Kaikin tavoin koettivat nyt rakastavaiset karttaa toisiansa, sillä he
häpesivät toinen toistansa. Jos jompikumpi heistä arveli toisen tai
toisen olevan siellä tai täällä nuorten leikki- ja kisapaikoissa,
vältti hän sinne menoa, ett'ei vaan sattumaltakaan kohtaisi tuota
petollisen sydämen kantajaa. Tämän johdosta kävi melkein aina niin,
ett'ei heitä kumpaakaan näkynyt nuorison leikeissä; yksinään he vaan
kotonaan kantoivat sydäntensä raskasta taakkaa.
Tämmöisissä oloissa kului aika syyspuoleen kesää.
Eräänä pyhäiltana ei Matti saanut aikaansa mitenkään kulumaan. Hän
lähti kävelemään kirkonkylään, saadakseen siellä edes jotakin
vaihtelevaisuutta yksitoikkoiseen elämäänsä. Siellä hän ullankanteelta
katseli nuorison riehakasta elämää. He olivat iloisia kuin perhoset ja
räjähtivät tavasta iloiseen nauruun, mutta Matista oli varsin
kummallista mikä tässä maailmassa mahtoi olla sen arvoista, että se
voisi naurattaa.
Maijaa ei siellä näkynyt.
Useaan kertaan pyydettiin Mattiakin ottamaan osaa nuorten leikkiin,
mutta Matin ei haluttanut niihin yhtyä.
Sillä perukalla missä Matti palveli oli koko joukko nuorisoa. Kun ilta
alkoi lähestyä, alkoivat tuon perukan nuoret kokoontua yksiin, sillä he
päättivät palata kotiin. Niin he lähtivät yhdessä parvessa liikkeelle
ja Matti käveli heidän jäljessään taaempana kuten tavallista.
He eivät olleet päässeet vielä kylästäkään ulos, kun Maija muutamasta
talosta pistäysi joukkoon. Hän oli ollut kirkossa ja sitten menmyt
tervehtimään tätiänsä, joka asui kirkonkylässä, ja siellä hän oli
viipynyt niin kauvan.
Kun Matti huomasi Maijan, oli niinkuin puukonpistos olisi käynyt hänen
sydämeensä, niin kumman vaikutuksen teki se häneen. Hän katui ja
tuskitteli mielessään kun hän ensinkään tuli tänne saamaan uusia
haavoja sydämeensä. Hyvinpä Maijakin näkyi pälyilevän ja punastelevan
havaittuaan Matin.
Kun nuoret pääsivät kylästä pois, alkoivat he heti laitella pareja ja
pian oli koko parvi parittain toistensa kanssa kävelemässä. Matilla ei
vaan ollut paria eikäpä Maijallakaan. Kuten tavallista käveli Matti
vaan jälempänä yksikseen alakuloisena.
Yht'äkkiä seisahtui Maija ja odotti niinkauvan kuin Matti ehti kävellä
kohdalle. Pitemmittä mutkitta pisti Maija kätensä Matin käsikoukkuun ja
alkoi kävellä leppasta Matin kanssa kynkässä muiden jäljessä.
Matista tuntui siltä kuin käärme olisi koskettanut häneen; olipa
vähältä, ett'ei hän vetäissyt kättään pois ja työntänyt Maijaa pois
luotaan.
"Mitenkä sinä nyt saatat tämmöisen maankulkijan kanssa rinnakkain
kävellä", sanoi Matti kolkosti.
"Eihän täällä muuta semmoista ole", sanoi Maija ujosti.
"Vai niin! Sinä kuitenkin pidät minua vielä hätävaranasi, mutta minäpä
en olekaan kenenkään takatuuppari", ajatteli Matti itsekseen, mutta ei
kuitenkaan virkkanut mitään, sillä ei hän tahtonut vieläkään mistään
hinnasta loukata entistä sydämensä rakastettua.
Niin mentiin eteenpäin, eikä kummallakaan tuntunut olevan mitään
puhumista, vaikka kummankin sydän oli kylläkin täysi.
Edelliset menijät silmäilivät usein taaksensa, katsoakseen miten Maijan
ja Matin asiat olivat, ja kun huomasivat, että hekin kävelivät
kynkässä, näytti heidän naamansa venyvän hyväsestään pitemmiksi.
Niin tultiin sille kohdalle, josta kääntyi tie tytön kotiin.
Luonnollistahan on, että Matti ja Maija seisahtuivät siinä.
"Hyvästi nyt", sanoi Matti ja klersi kätensä irti.
"Hyvästi, vaan ei toki ijäksi", sanoi tyttö värisevin äänin.
"Mitä! Aiotko minun pilkkanasi pitää aina äärimmäisyyteen asti?" sanoi
Matti kauhistuneena.
"En, hyvä ystävä, minä ole sinua koskaan pilkkanani pitänyt, enkä tule
pitämään vaikka sinä olet minusta niin pahoin puhunut", sanoi Maija ja
kyyneleet välkkyivät hänen kauniissa silmissään.
"Minä en ole sanonut sinusta ainuttakaan pahaa sanaa, mutta olen
kuullut sinun pitävän pilkkanasi minua", sanoi Matti.
"Samaahan on sinusta minulle sanottu", sanoi Maija ja purskahti
täydelliseen itkuun.
"Nyt ymmärrän. Viekkaat kielet ovat saattaneet välimme näin
tukalaksi. Miehisenä miehenä olisi minulla pitänyt olla niin paljon
arvostelukykyä, että olisin älynnyt pitää tuommoiset juonet pirullisina
valheina, vaan he ovat esitelleet ja syöttäneet niitä niin kavalasti
minulle, etten voinut muuta tehdä kuin uskoa niitä. Voi, kataloita
ihmisiä! Kun nyt olemme asiasta päässeet selville, niin onko sydämesi
yhtä avonainen ja lempeä minua kohtaan kuin ensialussakin?" sanoi
Matti.
"Jumala sen yksin tietää, että sydämeni sykkii yksin sinulle, eikä
kenellekään muulle, ei elämässä eikä kuolemassa", vakuutti Maija.
Nyt vyörähti kummankin sydämeltä pois tuo ankara, raskas ja painostava
taakka, joka heitä oli niin kauvan rasittanut. Ilo, rauha ja sanomaton
autuus täytti heidän sydämensä.
Nopeasti syleilivät he toisiansa ja sitten erkanivat he; tyttö lähti
kotiansa kohden ja Matti alkoi juosta kannikoimaan toisten jälkeen ja
hän tapasikin heidät ennenkuin kotiin ehdittiin.
Nyt eivät rakastavaiset ensinkään koettaneet peitellä eikä salata
rakkauttaan muilta ihmisiltä; heidän ähmälläänkin seurustelivat he
julkisesti kaikissa tilaisuuksissa toisiensa kanssa, huolimatta
vähääkään siitä mitä ihmiset puhuivat ja ajattelivat, eivätkä
juorukellot enään yrittäneetkään mitään toimimaan, sillä he näkivät
vaivansa turhaan rauenneen.
Näin kului aika siihen saakka kun Matin palvelus-aika loppui ja Matin
piti lähteä kotipuoleensa. Sanomattoman raskaalta ja katkeralta tuntui
heistä tuo välttämätön eronhetki. Kun se aika tuli, että Matin täytyi
lähteä, tuli tyttö saattamaan penikulman vielä kirkonkylän taaksekin.
Voi, kuinka mielellään he nyt jo olisivat yhtyneet nauttimaan onneansa,
mutta tuo kylmä välttämättömyys oli heidän välissään estämässä sitä.
Kolmea vuotta ennemmin ei Matti sanonut voivansa tulla armastansa
omaksensa ottamaan, sillä välttämättömät asiat pakottivat hänet niin
kauvan poissa olemaan.
Monikertaan toisiansa syleillen ja kyynelten rumsaasti vuotaessa
lupasivat ja vannoivat he toisillensa ikuista rakkautta ja pyhästi
lupasivat he sydämensä puhtaina toisilleen säilyttää siihen saakka kun
he jälleen toisensa tapaavat. Niin he erkanivat. Ahkeralla
kirjevaihdolla lupasivat he toisiaan muistaa ja välisuhteita vireillä
pitää.