Mä luulin, tuli pimeys ja kuolon kolkko yö,
mut ylösnousemukseni vain tää on ihmetyö.
Pois alta paatten ponnistaa, min koston koura kaas,
päin päivyttä jo kurkistaa vesani uusi taas.
Kuin nuori viinipensas tuo käy keväin lehvimään,
niin jälleen ylös havahdun, elohon nostan pään.
Ylitse kiviraunion, mä mihin haudattiin,
jo oksani ne kaartuvat puhjeten kukkasiin.
Ja hervonneet on kädet ne, mi heitti kiviään,
ylt'ympäriinsä uuden sen mä maailman nyt nään.
Maa uusi on ja soinnukas kuin saari satujen.
— Myös täällä kohtaan hänetkin: unteni ihmisen.