Pyhättöni, koppi hämyinen,
ja'at mulle kukkuraisin mitoin
tarujas, mä hiljaisuutehen
vaivun kummaa kiehkuraista sitoin.
Kukkaistulva putoo ihanin,
otan vastaan käsin levitetyin.
Näen silmät, hymyhuuletkin,
unohtaen, että kerran petyin.
Istun hiljaa, silmin suljetuin,
aarteitani tääll’ ei ryöstä kade.
Armaat silmät näen, kuulen kuin
leppoisasti lankee kukkaissade.