Kevät, taikuri parhain,
tule luokseni aamulla varhain,
kun koppiini kuulen
elon kantelon soittoa,
niin läheistä, loittoa
ja kohinaa tuulen.
Tule, hajoita harmajat seinät,
pois kiidätä katto
ja anna mun astua siellä,
missä pehmyt on ruohoinen matto
ja vihreät heinät.
Suo nähdä mun taas
suvikarjan kulkua tiellä.
Jo riennän. Nään satumaas.
Kas kuinka nyt piennarta vilkkaa
parikymmentä paljasta nilkkaa,
ja kujalla tuolla
käy työhönsä väki,
joka pellolla, suolla
on sankari kuokan ja lapion. —
Vait, tarhassa Tapion
säveleitänsä soittaa käki,
ja leikkii varjot ja valot
noin kumpujen yllä.
Ja punaiset maalaistalot
mua tervehtää hymyilyllä
kuten ennen.
Näin ahoja, niittyjä mennen
me kuljemme sinne,
missä tuttu on kotoinen rinne
ja ranta ja siintävät laineet. —
Pois paineet!
Soi sävelet ilmojen pirran,
ja vanassa virran
sinisorsat leikkii ja ui.
Tule, Taikuri, kosketa sauvoin
kivimuuria murenevaista!
Sydänkukkani nuo lakastui;
oli talveni ankara. Auvoin
suviaurinko paista,
mua muista!
Tule, muurit ne suista,
minut kihlaa kultaisin soljin,
vie ratsuin päistäriköin. —
Surin päivin ja öin,
ja kauan värttinää poljin.
Kevät, Taikuri, siivet sä suo,
ikävöitsen lehtojen luo!