Häväistyksen pitkät penkit,
ilottomat istuimet,
juovanutuin, sinihuivein
niissä vaimot sataiset.
Otsan oudot poltinmerkit,
ristijuonteet nähdä saat.
Ohimoilla varjot synkät,
posket laihat, kulmikkaat.
Piinavirsi vaikerrellen
kohoo yli huulien.
Tuskan tumma laulu tunkee
kuoristossa kumisten.
Elon ristinpuulle lyödyt,
syljetyt ja suomitut
haavojansa vaikeroivat. —
Päiväkin on sammunut.
Tuskaa kauheata tätä
itkee taivas, itkee maa.
Haudat aukee. Vaiva, hätä
tyrskinähäh puhkeaa.
Pohjaan asti tyhjennetyn
elon maljan katkeran
muistaa he ja eksytetyn
retken, tuhon kauhean.
Rivit tiiviit vavahtavat,
huulet rukousta soi. —
»Ikirakkauden voima
joudu kirvoittamaan, oi!
Avaa paratiisin ovet,
saata iloon sortuneet.
Kyynelistä tulvi tiensä,
verta tihkui askeleet.» —
Yllä piinavirsi kaikuu,
nyyhkytyksin painuu päät.
Häväistyksen istuimilla
sadat vankivaimot näät.