Kiviseinät tuskani huutakaa,
ovi musta ja ruudukko harmaa.
Mua rautainen nyrkki kouristaa
ja telkien kalske karmaa.
Vuos vuodelta ehtyy nuoruutein,
sydänhaavat tihkuvat verta.
Niin raudan raskas on kahlehein,
se kertako taittuu, kerta?
Ypö yksin mykkänä tuijottain
ja piikkomekkoa kantain
mä riudun kätkien kaihojain
luo lehtojen, nurmikkorantain.
Tinakulho kurja on polvellan’,
vesi suolainen, pala karvas.
Vilu tunkee säröistä ikkunan.
— Ah, ken nämä vaivat arvas!
Talo tää on herjan kurimo,
joka sopessa parkuu, jyskää.
Poven kiusatun aukee onkalo,
ja syvyyden voimat ryskää.
En valvoa voi, en nukkua saa
mä vierahan silmäämättä.
On kaukana ystävä, koskettaa
en voi rakastettuni kättä.
Vain joskus toverin nähdä saan
kuin tähtösen pilkahduksen.
—- Lie vapaus ollut unta vaan, —
yhä salpa on päällä uksen.
On vankilan pihalla aitio
kuin suppilo ahdas, se tieni.
Ei ulotu sinne aurinko,
ja taivasta tilkku on pieni.
Minut sinne hetkeksi saatetaan
ja kirkkohon sunnuntaina.
Tää hirtehis-ilve se totta vaan
on mielehen muistuva aina!
Joka soluhun tunkee pisto sen,
ei poltto se lievity laisin.
— Lumo yksi tok’ on, ruso taivainen,
se on aatteeni tuo ihanaisin.