Voi, taivaat vierineet on alas,
on vuoret päälle kaatuneet.
Jumalat voimansa nyt salas,
ja voittajat on paatuneet.
On pimeys, ei tähti kiilu,
yön halki pauke kajahtaa.
On päitten päällä surman piilu,
ja kuolon arvat lankeaa.
On onkaloissa kalman höyryt
ja epätoivo, hämmennys.
Olennot laihat, luiset, köyryt
vain valtaa kauhu, tyrmistys.
Inehmot, jotka hetki sitten
viel' uskoi suureen unelmaan,
nyt haavoissa on tutkaimitten,
ja verta vuotaa virtanaan.
Ei yksikään nyt silmäluomi
asetu öiseen lepohon.
Sydäntä painaa rautapuomi,
ja povi kahlehissa on.
Ja kasvoilla on kuumepuneet,
niin outo liekki silmien.
On toiset maahan polvistuneet,
ja toiset tähyy vaieten.
Mut käytävällä kumahtavi
vain askelehet raskaat niin,
yön äänet jylhät leikkoavi
ain' asti luihin, ytimiin.
Ja ovihakain kalskahdusta
mies uljahinkin säikähtää.
Jos kenet tempaa horna musta,
ei huomista hän päivää nää.
Ken lieneekin, ei enää ikään
hän armastansa nähdä saa.
Ja manan mailla kukka mikään
ei taida tuoksuin kukoistaa.
Lie isä, eipä polvellensa
hän koskaan nosta pienoaan,
kun teloittaja piiluinensa
on lyönyt niska-nikamaan. —
Kadonnut yöst’ on tähtikajo.
Soi surman laukaukset vain.
Ja päättyy elon ratsas-ajo,
päät maahan vierii kumahtain.
Voi, yöt on pitkät komeroissa,
on kuin ei koskaan valkeneis
uus päivä, vaan jo aamun koissa
pois sielun manan henget veisi