HILMA (tarttuu Liisua kädestä ja kumartuu hänen luoksensa). Mitä,
sirkkuseni? — Äiti tuo kohta maitoa, — ihan paikalla.
LIISU (pyörittäen päätään). Ei... ei... sitä. — Sisko — — raukka!
(Hänen silmäänsä kiertyy kyynel ja hän pudottaa hervottomasti kätensä
vuoteelle.)
HILMA (istuutuu vuoteen laidalle ja silittää Liisun päätä). Liisu!
Muruseni! Mitä sinä...? Sinä itket! Miksi sinä itket? Elä nyt...?
Muutenkin päätäsi kuumettaa.
LIISU. ... kun... lähdet pois... palvelukseen... äidin on... niin
vaikea... ja ikävä.
HILMA. Elä nyt huoli! Kyllähän minä käyn täällä. Koetan päästä usein.
Rouva Vallström kyllä laskee, hän on niin hyvä. Minä käyn... Me kyllä
tavataan.
LIISU (huokaa syvään ja kääntää päänsä seinään päin). Ei! Ei... me...
koskaan... enää...
HILMA. Mitä sinä? Mitä sinä? — Liisu!
Toinen kohtaus.
HILMA, LIISU, PAAKKUNAINEN ja EEVA-STIINA.
PAAKKUNAINEN ja EEVA-STIINA (iso, vatsakas nainen, tulevat ja
seisattuvat kuiskaten oven suuhun).
HILMA (menee heitä tervehtimään). Päivää, Eeva-Stiina! Päivää,
Paakkunainen! Tulkaa sisään vaan!
EEVA-STIINA. Täällähän on sairas.
PAAKKUNAINEN. Jos me häiritään?
HILMA. Ei mitään. Käykää istumaan! — Johan se Liisu raukka on kohta
kolme viikkoa ollut vuoteen omana.
PAAKKUNAINEN (istuutuu pöydän luo ja kaivaa rassilla piipustaan perskan
kouraansa ja pistää sitte suuhunsa). Vai jo kohta kolme viikkoa?
EEVA-STIINA (katselee ympärilleen; välinpitämättömästi). Sitäkö se
rintatautia yhä potee? — (Paakkunaiselle syrjään) Eihän täällä tuvassa
oli mitä myötävää. (Istuutuu lavitsalle.)
HILMA. Sitähän se jo monta vuotta... Vaan nyt tuli keuhkojen polte
vielä lisäksi.
PAAKKUNAINEN. Oh-hoh, raukkaa!
EEVA-STIINA. Eikös se ole tohtori käynyt?
HILMA. Kävihän se. Vaan eihän se mitä sanonut voivansa.
PAAKKUNAINEN. Vai on se niin...?
EEVA-STIINA. Mutta olihan tässä poikakin. Missäs se on?
HILMA. Aakuko?
PAAKKUNAINEN. Niin. Aakuhan sen oli nimi.
HILMA. Se on suuressa pappilassa. Rovastihan se armahti ja otti Aakun
sinne luokseen.
EEVA-STIINA. Vai otti rovasti? No, sittehän se sen ehkä vielä
papiksikin kasvattaa.
PAAKKUNAINEN. No, sehän nyt oli hyvä. Sitenhän sillä Sohvilla on
ainakin huolia vähemmin.
HILMA. Äidilläkö? Eikö mitä! Sitähän se sittenkin on huolissaan, ett'ei
sillä ole Aakua kotona. Ikävöipi ilman lellipoikaansa.
EEVA-STIINA. Se nyt on joutavaa. Iloinenhan sen pitäisi olla. Eihän
sitä tyhjällä ketään osaa elättää. (Nousee ja menee ovelle päin).
PAAKKUNAINEN. Ei maar'. Muista huolistahan sitä kyllä aikaa myöten
suoriutuu, vaan ei aina niin hyvällä leipähuolista.
Kolmas kohtaus.
Edelliset, SOHVI ja SINKKONEN; sitte muutamia miehiä ja naisia.