SINKKONEN. Niin. Tuntee kai Antti asiansa?
ANTTI. Tunnen. Ja tiedänhän minä. Mutta sehän lupasi vuottaa, kun minä
ne parikymmentä markkaa suoritin. Hilman ansaitsemat rahat annoin, ja
Loikkanen suostui, että saisin vähin erin...
SINKKONEN. Hyvin mahdollista. Mutta kyllä se nyt manuuttaa Antin
tuleviin käräjiin, huomisesta viikon päästä.
ANTTI (seisoo vakavana, pyöritellen lakkiaan). Enhän minä sitte tätä
ymmärrä.
ROUVA VALLSTRÖM. Milloinkas Antti on Loikkaselle velkaantunut? Eikös
Antti aina Rahikaiselta ottanut?
ANTTI. Siltähän minä... Vaan sitte tehtiin velkakirja. Ja sitte, kun
Sipi välinsä purki, niin hän siirsi velkakirjan Loikkaselle, että olisi
kaikki lopussa.
ROUVA VALLSTRÖM (heiluttaen päätään). Kas sitä! Vai sillä lailla? No,
voi tokisen! Olipas se temppu!
SINKKONEN. Onhan se sitä. Mutta laillisesti se on kuitenkin kaikki
tehty. Ja kun se näkyy olevan Antilla selvillä, niin tunnustaahan Antti
Valkeapää tässä, vieraanmiehen läsnä ollessa, saaneensa manuun tuleviin
käräjiin?
ANTTI (synkkänä). Tunnustanhan minä.
SINKKONEN. Siis Elokuun 30 päivänä.
ANTTI. Muistanhan minä sen. (Vaipuu tuolille mietteisiin, pää käsiensä
varaan ja tuijottaa eteensä).
ROUVA VALLSTRÖM (Sinkkoselle). Antti parka! Se näkyy olevan hänelle
kova isku.
ANTTI (ikäänkuin itsekseen). Mistä minä ne... neljäsataa
kolmekymmentä... ja näin pian?... Kun nälkä muutenkin oven raosta
irvistää...?
ROUVA VALLSTRÖM ja SINKKONEN (kuiskaavat jotakin keskenään).
SIIRI (seisoo hämmästyneenä ovella).
ROUVA VALLSTRÖM. Ei pidä nyt Antin joutua epätoivoon! Ehkä Jumala kyllä
lähettää.
ANTTI (naurahtaen katkerasti). H-h?! Jumalako... lähettää? Kun hylkää
kokonaan.
ROUVA VALLSTRÖM. Koetetaan nyt jotakin tuumia, Antti hyvä. (Helénille.)
Pehtori menee nyt ja mittaa Antille, niin on Antti ainakin siitä
hädästä autettu Ja antaa nyt puoli hehtolitraa lisää — minun puolestani.