SIPI. Tiedettiinkös kylässä vielä muutakin, vai?
HILMA. Kyllä. (Nostaa tuolin ja istuutuu vastapäätä uunia.) Näetkös,
Sipi kulta, ne kun eivät anna minulle siellä rauhaa yhtään enää.
SIPI. No?
HILMA. Varsinkin nyt sen jälkeen, kun sait jouluksi puotikammarisi
ikkunoihin ne uutimet, niin aina kyselevät minulta, että eikös niitä
meidän kuuliaisia jo kohta pidetä.
SIPI. Arvasinhan. Vai sitä ne kielikellot siellä soittivat. No? Etkös
vastannut?
HILMA. Olenhan minä monastikin sanonut, että laskiaisen aikaanhan sinä
olet aikonut.
SIPI. Kas, mitäs niille sitte sen enempää?
HILMA. Eihän ne muuta. Sanovat vaan, että onhan sinulla jo talo
reilassa, niin että voisit sinne jo emännänkin ottaa.
SIPI. Olisit sanonut, että mitä teillä on sen kanssa tekemistä; se on
meidän oma asiamme.
HILMA. Niin, no. Arvaathan sen, Sipi kulta, ett'ei tuommoinen ole
minusta lystiä kuulla. Ja kun vielä äi'ä muutakin haastelevat.
SIPI (nousee ylös kävelemään). Luuletkos sitte, että minustakaan tämä
kaikki on niin lystiä kuulla?
HILMA (nousee myöskin). Tiedänhän minä... Ja sitähän minä vaan, että
jos sitte koetettaisiin pikemmin — jollakin lailla...
SIPI. Enkös minä sitte ole koettanut? Ja tiedäthän sitä paitsi
itse, minkälaisessa reilassa taloni on, kun en vielä ole saanut
mööbelejäkään, jotka Lappeenrannan työvankilasta tilasin. (Ottaa
piirongilta lakkinsa.)
HILMA. Kummallista todellakin, mitä ne niitäkin viivyttää.
SIPI. Niin, no. Joutavia siinä sitte syytä minun päälleni lykkää.
HILMA. Enhän sitä minä, Sipi kulta... Mitä sinä nyt noin pahaksi panet?
Minähän vaan sanoin, mitä ne ihmiset haastavat.
SIPI. Anna heidän haastaa!
HILMA. Tottahan se onkin. Mitä meillä on heidän kanssaan tekemistä?!
(Kuuluu kolme jysäystä seinään.)