LIISU ja AAKU. (tulevat Siirin jälessä ja jäävät oven suuhun seisomaan).
SIIRI. Kotonahan täällä ollaan, näen mä.
HILMA. Ollaan maar'. (Kättelee ystävällisesti.) No, terve tultua!
SIIRI (kättelee Sohvia). Ja emäntä! Hyvää päivää!
SOHVI. Terveeks'! Terve tultua nyt kerran meillekin.
SIIRI. Kiitoksia, kiitoksia!
HILMA (tahtoo auttaa Siiriä riisumaan sadetakkia).
SIIRI. Ei, ei. Minä jään näinikään.
HILMA. No, etkös edes riisu sadetakkiasi ja hattuasi ota...?
SIIRI. Ei niistä ole haittaa. Aukaisen vaan — näinikään. (Aukaisee
sadetakin kaulahakaset ja ylimmäiset napit).
SOHVI. No, istukaahan edes pikkusen aikaa! Tässä just'ikään Hilman
kanssa haasteltiin...
SIIRI (istuutuu rennosti kiikkutuoliin). Minustako?
HILMA. Niin. Juuri oli sinusta puhe.
SIIRI (Sohviin päin). No sitte kai ihan varmaan panettelitte, vai?
SOHVI (luoden hämillään katseensa Hilmaan). E... e... ei... suinkaan...
millään mokomin.
SIIRI (sydämmellisesti nauraen). A-ha-ha-ha-ha-ha! Arvasinhan minä.
Vaan "siinä susi, jossa soimataan."
HILMA. Mitä sinä?! Sinua vaan muisteltiin ja ett'et ole meillä käynyt.
SOHVI. Niin. Ei kertaakaan koko kesänä.
SIIRI. Mutta kesä ei ole vielä lopussa. Ja nytpä sitä tulinkin,
ett'ette voisi sitä sanoa, ett'en ole kertaakaan käynyt.
SOHVI ja HILMA. No, se oli oikein.
SIIRI. Pitihän minun toki edes saada tietää, mitä teille kuuluu?
SOHVI. Mitäpä sitä meille maalaisille? Vaan mitäs teille siellä
suuressa maailmassa?
SIIRI. No, sitä samaa vaan. "Takaa tuulee ja e'estä löyhöttää",
niinkuin täällä puolen sanotaan.
LIISU ja AAKU (katsahtavat toisiinsa ja tirskahtavat nauramaan).
HILMA (naurahtaen). Aina sinä näyt olevan vaan se sama.
SOHVI (hiljaa nauraa hytkytellen esiliinansa kolkkaan). Ja vielä, näen
mä, muistatte täkäläisiä sananparsiakin.
SIIRI. Eipä sitä kovaa saa maailman rantakaan pehmenemään.
HILMA (kuiskaa Sohville kahvista).
SIIRI. Mitä salaisuuksia se Hilma...? Kahviako?
HILMA. Niin. Maltat kai sinä edes sen verran istua, että kupillisen
kahvia juot?
SOHVI. Se jäikin jo, kahvi tulelle. Siinä paikassa tuon.
(Menee perälle.)
SIIRI. No, kiitoksia. Maltanhan minä, kun ei se viikkoa viivy.
HILMA. No, niin. Olet sinä hyvä tyttö sittenkin. (Ottaa pitsinsä ja käy
virkkaamaan.)
SIIRI. Vai olet sitä sitte jo epäillyt?...
AAKU (menee Sohvin perästä ulos).
LIISU (aikoo myöskin mennä).
SIIRI. Kuule, kuule, Liisu! Elähän mene! Tules vähän tänne, minun luo!
LIISU (astuu ujosti Siirin luo).
SIIRI. No, miten sinä jaksat? Oletko ollut terve nyt? (Taputtaa Liisua
poskelle ja kiertää kätensä hänen kaulaansa.)
LIISU. Olenhan minä.
SIIRI. Poskipääsi ovat niin helakat. — Ry'ittääkö sinua pahasti?
LIISU. Välistä ry'ittää.
HILMA. Heikkohan sill' on rinta. Ja nyt syksypuoleen taas on ruvennut
pahemmin ry'ittämään.
SIIRI (tarttuu Liisua kädestä). Ka, kun sinun on kätesi kylmä ja
kostea. — No, käytkös sinä kansakoulua?
LIISU. Käyn.
SIIRI. Ja millä luokalla sinä jo olet?
LIISU. Nyt pääsin kolmannelle.
SIIRI. Vai kolmannelle?! — Kuinkas vanha sinä nyt oletkaan?
LIISU. Yhdennellätoista.
SIIRI. Kas vaan sinua!
HILMA. Sillä onkin, Liisulla, niin hyvä pää...
SOHVI (huutaa peräovesta). Liisu, hoi! Tulehan tänne!
SIIRI. Mene, mene, kun äitisi huutaa.
LIISU (menee).
HILMA. No, sinä, Siiri, ompelet kai myötäjäisiä, kun niin yhdessä
paikkaa istut, ett'ei sinua näe missään.
SIIRI. Hyh! Vielä mitä!
HILMA. Olethan, kuulen ma, kihloissa?
SIIRI. Minäkö? — — Enkä.
HILMA. Mutta niinhän kerrottiin.
SIIRI. Ja kenenkä kanssa sitte?
HILMA. Sen lääninkanslistin... Mikäs hänen nimensä on?
SIIRI. Helmisenkö?...
HILMA. Niin.
SIIRI. Se meni myttyyn ja niin, että hurahti, se kihlaus.
HILMA. Hyvänen aika! Taas?
SIIRI. Ha-ha-ha-ha! "Taas?!" Niin juuri: taas.
HILMA. Ja "niin että hurahti." Voi, voi! Niin haastat ihan, kun et
olisi siitä niin milläsikään.
SIIRI. Mitäs minä siitä vielä suremaan rupeaisin?! Muistathan tuon
laulun: (rallattaa):
"Ei mikään oo sen hullumpaa, kuin rakkauden tauti.
Siihen nukkuu seisaalleen, jää suu ja silmät auki."
HILMA. Mutta mitäs sinä ajattelet?
SIIRI. En mitään. Ha-ha-ha-ha!
HILMA (katsoo Siiriin pitkään).
SIIRI. Vaan sinullapa kuuluu olevan täysi tosi.
HILMA. Eipä vielä.
SIIRI. Vaan ei taida paljoa puuttuakaan? Sipinhän sanotaan nyt sinuun
pikiintyneen.
HILMA. Ehkä hän vaan minuun kääntyi paremman puutteesta, — tuota, kun
ei sinua saanut.
SIIRI. Elä rupata!
HILMA. Sillä sinua hän rakasti, Siiri, kovasti, ja ehkä rakastaa salaa
vieläkin.
SIIRI (ikäänkuin ei olisi kuullut Hilman viimeistä lausetta). Entäs
sinä? Rakastatkos sinä häntä? Mitä?
HILMA (vienosti ja lempeästi). Mitäpäs minä sitä sinulta salaisin,
Siiri? — Rakastan kyllä...
SOHVI (tuo tarjoimella kaksi kuppia kahvia, sokurin ja kerman).
LIISU (kantaa lautasella muutamia isohkoja vehnäleipäviipaleita).
AAKU (kulkee äitinsä perässä, popsien jykeätä vehnäleipäpalasta, ja
tavoitellen tuon tuostakin Sohvin hametta toisella kädellään).
SIIRI (kahvia ottaessaan). Sukkelaanpa se kahvi joutuikin. — Kiitoksia,
emäntä!
SOHVI. Joutuihan se, kun jo valmista oli. (Tarjoo Hilmalla).
HILMA (puolikovaan). Juokaa te ensin!
SOHVI (samoin). Ota nyt! Minä juon sitte. (Siiriin päin). Kupitkin ovat
niin särkyneet, ett'ei oo kun kaksi ehjää koko talossa.
AAKU (pitelee Sohvin hameesta ja pyytelee puoliääneen). Äit', kahvia!
Mullekin äit'!
SOHVI (tiuskaisee puoliääneen). Päästätkö siitä! Tarttui hameeseni niin
ett'en liikkumaankaan pääse!
SIIRI (purskahtaen nauramaan). Mitäs se Aaku poika?... Kahviako
sekin...?
SOHVI. Yhäti mankuu. — Mene Liisun kanssa tupaan! — Liisu, vie Aaku
pois, kun se ei anna edes vieraiden kanssa rauhassa olla...!
LIISU (joka on tarjonnut Siirille ja Hilmalle leipää, vetää vastaan
penäävän Aakun peräovesta ulos).
SIIRI. Eihän se nyt olisi meitä häirinnyt. — Vaan minähän en ole
kysynyt, missä isäntä on, kun ei häntä kotona näy?
HILMA. Isä on mennyt vähän kirkolle.
SOHVI. Niin, vähän vaan puodissa käymään.
HILMA. Kyllä hänen pitäisi jo olla kohta kotonakin.
SOHVI. Pahoillaan se olisi hyvin, Antti, jos ei saisi tavata.
SIIRI (lopettaa kahvin juontinsa). Suur' kiitos, paljon kiitoksia!
SOHVI (joka on seisonut, tarjoin kädessä, menee ja ottaa Siirin kupin).
Ei mitään kiittämistä! (Hän panee sitte tarjoimen pöydälle ja käy
seisomaan, käsivarret ristissä rinnallaan, ikkunan ja sängyn välille).
SIIRI. Tuota, siellähän kuuluu kirkolla kaupat käyvän oikein mainiosti.
SOHVI. Niinhän ne sanoo.
SIIRI. ... Kun viisituhatta markkaa sanotaan Rahikaisenkin saavan
puhdasta voittoa vuosittain.
SOHVI. Hyvinhän ne maakauppiaat ylimalkaan täällä Itä-Suomessa nykyään
hyötyvät.
SIIRI. Ja hyvin ne lautamiehetkin siinä heidän ohessaan hyötyvät.
Sinkkonenkin kuuluu manuista saavan monta sataa markkaa vuodessa.
HILMA. Elähän mitä?!
SOHVI. Vai monta sataa?!
SIIRI. Itse oli täti Vallströmille kertonut. — Ja kummakos se, kun
melkein koko tämä puoli pitäjää jo kuuluu olevan veloistaan Sipin
käsissä.
SOHVI. Äi'än sitä todenperään talonpojissakin otetaan velaksi.
SIIRI. Kun helposti saa, niin mikäs siinä on ottaessa. Vasta sitte kun
maksusta kireelle tulee, niin sen tietää. — Tuota, olettekos kuulleet,
että Sipi jo on lähettänyt manuun Leinikallekin?
HILMA. En, en mitään.
SOHVI. Vai on jo lähetetty Leinikallekin?
SIIRI. On. — Ja Kirjavalassa on jo kaikki irtain omaisuus, kuulen ma,
työstöönkin pantu.
HILMA. Herranen aika!
SOHVI. Vai ryöstöön asti se meni?! Eikös se Ville parka sitte ajallaan
jaksanutkaan saada asioitaan selvitellyksi?
HILMA. Ja siellä kun on semmoinen lapsiparvi.
SOHVI. Niin. Minnekä nekään nyt talven selkään joutuvat?!
SIIRI. On se Sipi todellakin vähän sydämmetön, kun ei armoa anna
kellekään.
HILMA (painaa päänsä alas ja käy miettiväiseksi).
SOHVI. Voi, tokisen!
(Kotvanen äänettömyyttä).
SIIRI. No, ja teiltähän se aikoo Hilman ryöstää. Vaan siinähän ei ole
hätää mitään. Päinvastoin.
SOHVI. Mitä sitä nyt noin on paha Sipiä kohtaan.
SIIRI. Ei, ei. Enhän minä mitä... Ja hyvä mieshän hän muuten on. Sama
vika vaan, kuin monessa muussakin kauppiaassa. Mutta kauppa kauppana ja
rakkaus rakkautena.
SOHVI (vähän pisteliäästi). Eiköpähän sitä nyt monenkin kelpaisi olla
Sipin vaimona.
SIIRI. Ha-ha-ha! Eiköpähän. Mutta Hilmallepa se vaan, se paikka, on
varattu.
HILMA. Elä nyt, Siiri... Eihän sitä tiedä.
SOHVI. Niin, mistä sen vielä tietää. — (Ottaa tarjoimen). Mutta
tässähän minulta ihan unehtui toinen kuppikin tarjoamatta.
SIIRI. Kiitoksia. En minä enää...
HILMA. Etkös sinä vielä yhtä kuppia...?
SOHVI. No? Jäikös se nyt niin vähään?
SIIRI. Jäi. Minä jo join tädinkin luona. Ja sitte minun täytyy jo
ruveta lähtemäänkin. (Nousee ylös).
SOHVI. Olisihan nyt voinut vähän kauemminkin istua.
HILMA. Isäkin olisi kohta tullut ja saanut sinut nähdä.
SIIRI. Mitä minussa sen kummempaa olisi nähtävää?! Sanokaa nyt hyvin
paljon terveisiä vaan! Minun täytyy, näette, kiirehtiä. Ylihuomenna jo
lähden pois. Ja sen tautta täytyy saada kaikki kamsunsa reilaan.
HILMA. Vai jo ylihuomenna lähdet?
SIIRI. Täytyy. Ensimmäisenä päivänä syyskuuta pitää olla
Hämeenlinnassa. Eilen sain johtajalta kirjeen, että kokoonnumme sinne.
Sen tautta tulinkin nyt teille jäähyväisille.
SOHVI. No, se oli oikein.
HILMA. Kiitoksia nyt paljon, että kävit ja että kuitenkin muistit
meitäkin.
SIIRI. Elä joutavia kiitä! No, hyvästi nyt! Voikaa nyt hyvin taas —
ehkä tulevaksi kesäksi! (Hyvästelevät).
SOHVI. Vai Hämeenlinnaan sitte...?
SIIRI (pannen hansikkaansa nappeja kiinni). Sinne, niin. Siellä
näyttelemme kaksi viikkoa, sitte lähdemme Tampereelle ja sieltä Poriin.
HILMA. Mahtaa se olla hauskaa kuulua teatteriin?
SIIRI. On se — armottoman hauskaa. Ja niin jo olen siihen tottunutkin,
että muuten kuolisin ikävään, näin maalla varsinkin.
HILMA. No, tietysti.
SOHVI. Arvaahan sen. Ja parempihan siellä on elääkin. Hyvä kai on
palkkakin? (Katselee merkitseväisesti Siirin pukua.)
SIIRI. No, niin että niukuin naukuin toimeen tulee.
SOHVI. He-he! Vai niukuin naukuin?!
SIIRI. Ei, mutta hyvästi nyt. Kiitoksia! Ja terveisiä paljo! (Menee
perälle.)
SOHVI. Kiitoksia vaan itselleen paljo käymästä!
HILMA (saattaa Siiriä eteiseen). Olit sinä nyt oikein hyvä, Siiri, kun
kävit...
Kolmas kohtaus.
SOHVI ja HILMA.
SOHVI (katselee kotvan ovelta Siirin perään, palaa ja alkaa korjata
kuppeja).
HILMA (tulee vähän ajan perästä takaisin).
SOHVI. Onpas siitä Siiristä tullut oikein hieno ryökynä. — Vaan
tiedätkös: kateutta siinä sen puheessa oli äi'än sittenkin.
HILMA. Elkää nyt, äiti, joutavia...
SOHVI. Vai joutavia? Etkös sitte hoksannut, miten mielellään se Sipin
hyvistä tuloista haastoi? Ja varsinkin, mitenkä se siihen vastasi, kun
minä sanoin, että kelpaisipa sitä nyt vaikka kenen olla Sipin vaimona?
Sen minä vaan sanon, että katso, ett'ei se sitä sulta vielä koppaakin.
(Katsoo ikkunaan.) Ka, tuossahan tuo jo isä kujassa kotiin ajaa. Vaan
kukas siellä on jälessä?
HILMA (katsoo ikkunaan). Sipihän se on.
SOHVI. Sipikös se on? Kun en ollut tuntea. Sehän se on.
HILMA (panee virkkuutyönsä kokoon). Panen tämän pois, ett'ei hän saa
nähdä — joululahjaansa ennen aikojaan.
SOHVI. Ja mene ja pistä toinen hame päällesi. Sinun tähtesi varmaan
tulee.
HILMA. Menenhän minä (Vie työnsä piirongin laatikkoon).
SOHVI (hykertäen käsiään). Mutta olipa se nyt oikein hyvä, ett'ei hän
aikaisemmin tullut ja että Siiri kerkesi lähteä pois.
HILMA (mennessään sivukammariin oikealle; hajamielisesti). Mitäpä se
nyt sitte olisi tehnyt?...
SOHVI. Kummallinen lapsi, todenperään! — Tuossapa nuo jo ovat pihassa.
Ka, uudethan sillä on kärryt, Sipillä, — oikein ylkämiehen kiesit. —
Mutta, voi minun päiviäni! Nyt kun ei ole uutta kahviakaan keittää, ja
missä minä tässä nyt kerkiän sitä paahtaa, minkä Antti on tuonut (Menee
perälle, jossa Sipi tulee hänelle eteisessä vastaan).
Neljäs kohtaus.
SOHVI ja SIPI, sitte ANTTI.
SOHVI ja SIPI (tervehtivät toisiaan eteisessä ja kyselevät kuulumisia).
SOHVI (eteisessä). ... on niin hyvä ja käy sisään.
SIPI (tulee sisään ja riisuu palttoonsa, jonka ripustaa naulaan, oven
pieleen).
SOHVI (tulee Sipin jälessä sisään). Hilma tulee ihan paikalla. — —
Istuu! Tehkää niin hyvin!
SIPI (haastaa reippaasti ja vakuuttavasti). Kiitoksia vaan (Ottaa
paperossilaatikkonsa palttoon taskusta).
SOHVI. Taisihan niitä meilläkin olla sikarossia, vaan minne ne lie ne
panneet (Etsii ikkunalta ja piirongilta).
SIPI (sytyttää paperossin). Ei mitään. On mulla omiani.
SOHVI. Anttikohan se lie ne korjannut, kun en löydä.
SIPI. Antaa nyt olla vaan! (Istuutuu kiikkutuoliin). — No, täällähän
näkyi käyneen vieras?
SOHVI. Kävihän se. Vai jo tiedätte?
SIPI. Nähtiinhän me se Antin kanssa. Me justiin kujaan käännyttiin, kun
hän oikotietä tuolla niityn poikki mennä löyhötti.
SOHVI. Eikä teitä nähnyt?
SIPI. Jos lie nähnytkään, vaikk'ei ollut näkevinään.
SOHVI. Niin, kävihän se lopulta — jäähyväisillä muka. Ylihuomenna sanoi
lähtevänsä taas pois.
SIPI. M-h-h! (Puhaltaen savua). Vai ei sillä muuta ollut haasteltavaa?
SOHVI. No — eipä sillä juuri mitään erityistä... Jaaritteli vaan.
ANTTI (tulee sisään). Panin sinne Pokulle vaan vähän heiniä...
SIPI. Olisihan se tämän ajan seisonut ilmankin.
SOHVI (menee ulos perälle).
ANTTI. Tulihan niitä, Jumalan kiitos, edes vähän heiniä tänä vuonna.
SIPI. No, ei siltä. — Mutta olihan se vähän kuivanlaista, ilma,
alkukesästä.
ANTTI. Olisihan tuota saanut kyllä enemmän sataa. (Istuutuu tuolille).
SIPI. Niin, olisipa kyllä. Silloin olisi viljantulokin ollut parempi.
Vaan eihän se näillä seuduin näy kuitenkaan järin huono olevan.
ANTTI (kynsien korvallistaan). No. Miten millekin. Ei sitä minulle
ainakaan äi'ää lähde.
SIPI. Riittää kai kuitenkin kotitarpeeksi, vai?
ANTTI. Eipä mitä. Jos nyt justiin vaan ylettyy, että omillamme tuonne
joulun pyhien yli päästään. Siemenestä ei puhettakaan! Vaan pitäisihän
sitä ammoin viljantuloksi ollakseen sen verran liietä, että saisi vähän
rahaksikin muutetuksi.
SIPI. Sitäkö varten ne sitte olivatkin, ne jyvät tänään, otettu, vai?...
ANTTI. Niin, sitähän se oli niinkuin vähän aikomus.
SIPI. Ettäkö taas kohta myödä?
ANTTI (alakuloisesti). Niinhän tuota on pakko tehdä.
SIPI. No, mutta kuka niitä nyt tähän aikaan...? Ja kuka niistä nyt
oikean hinnan antaa?
ANTTI. Eihän niistä mitä niin äi'ää saa. Mutta saanee kai kuitenkin
jotakin, jos kaupunkiin viepi.
SIPI. No, jos kaupungissakin niistä viisitoista markkaa lähtee, niin on
se paremmin kuin hyvä. Ilmaiseksi annan sen summan, jos kukaan enemmän
maksaa.
ANTTI. Hyvin saattaa olla mahdollista, en minä kiistä...
SIPI. No, minä sen takaan. Entä matka sitte sinne? Maksaa kai se
jotakin sekin, vaikka omallakin hevosella viepi? Ja aika sitte, joka
siihen menee, ja eväät ja muut?!
ANTTI. Kyllähän se on sitäkin, mutta kun on rahaa tarvis, niin ei siinä
auta haikaileminen.
SIPI. No, parempihan se on sitte ainakin koettaa saada ne täällä
myödyiksi, jos se sillä lailla on. Ja kun olisin minäkin tuon ennen
tietänyt, niin olisinhan minäkin sitte ehkä voinut auttaa...
ANTTI. Niinkö, että olisin suorastaan rahaakin saanut?...
SIPI. No, vaikkapa niinkin.
ANTTI. Kyllähän minä sitä vähän... Vaan enhän minä taas ilennyt —
pyytää.
SIPI. No! Kun se nyt (nousee kävelemään) kerran on se kauppa tehty,
niin minkäs sille enää... Mutta peruutetaan se toisella lailla: myödään
nyt sitte minulle ne jyvät takaisin, niin pääsee ainakin kaupunkiin
lähtemästä.
ANTTI. Mikäs siinä on?! Myödähän ne pitää kuitenkin. Ja samahan se on,
kenelle.
SIPI. Mutta se minun vaan täytyy sanoa, ett'en minä tietysti ostaessa
konsaan voi antaa ihan samaa hintaa, kuin mistä myön.
ANTTI. No, kah, tiettyhän se on! Ja sehän se on kauppiaan elantokin.
SIPI. Niin. Ja sen viisitoista markkaa minä kyllä annan, vaikka
paikalla.
ANTTI. No, eipä sitä taida kukaan sitte enempääkään antaa.
SIPI. Sopiihan koettaa. Enhän minä mitä pakoita. Päinvastoin.
ANTTI. Tiedänhän minä sen. Vaan mitäpä niistä kulettelemaan lähtee?!
Olkoon sitte siihenkin hintaan. — Ja eläähän tuota pitää, eikä häntä
miten voi rahattakaan elää.
SIPI. No, tehdään sitte niin! (Ottaa povitaskustaan lompakon ja siitä
kolme viiden markan seteliä.) Tuossa on rahat paikalla käteen!
ANTTI. Olisinhan minä ne kerinnyt sittekin saada, kun säkit takaisin
tuon.
SIPI. Mitäs niistä rupee varta vasten edestakaisin ajelemaan. Viskaa
vaan säkit minun hevoselleni, niin vien ne mennessäni! He! Ottaa pois
vaan!
(Panee setelit pöydälle).
ANTTI. No, suuret kiitokset! Hyvin paljon kiitoksia! (Ottaa rahat,
käärii ne kokoon ja pistää liivinsä taskuun).
SIPI. Tuota — näet — en minä nyt jokaiselta osta — siitä hinnasta
varsinkaan. Ja tämän minä nyt vaan tein — auttaakseni. Sen tautta en
nyt tahtoisi, että sen muut näkisivät ja saisivat tietää.
ANTTI. No — kyllä — ymmärränhän minä sen... Hyvin vaan paljon kiitoksia!
SIPI. Ja siinähän ne säkit helposti menevät minun mukanani.
ANTTI. Sopiihan ne... Ja kyllä minä ne siirrän.
HILMA (tulee oikealta).
ANTTI (menee kohta sen perästä ulos).
Viides kohtaus.
SIPI ja HILMA.
SIPI. Päivää, Hilma! Luulin jo, että olit minua pakoon mennyt, kun ei
sinua näin pitkään aikaan näkynyt (Kättelee Hilmaa.)
HILMA. Elähän! Mitäpä minä sitä olisin?!... Ja miksi niin luulet?
SIPI. Mistäpä sen tietää, mitä tässä on voinut väliin tulla.
HILMA. Istuhan ja selitä!
(Istuvat pöydän ääreen.)
SIPI. No, ei mitään. Muutoinhan minä vaan. — Kuule! Minä tulin siitä
tämänpäiväisestä iltamasta kysymään, aiotko sinä sinne mennä.
HILMA. En nyt tiedä. Entä sinä? Etkös sinä sitte menekään?
SIPI (epäröiden). Kyllähän minun pitäisi, vaan — ... Mutta kuinka
sinä?... Miks'et sinä?...
HILMA. Muutoin vaan. En tiedä, miksi; mutta tänään ei minulla ole
yhtään halua.
SIPI. No? Arvasinhan minä. Joku syy sinulla sittekin mahtaa olla.
HILMA. Eikä ole — mitään.
SIPI. Vaan siltä näyttää. Sinä olet niinkuin vähän kummallinen. Ehkä se
taannoinen vieras...?
HILMA. Siirikö?
SIPI. Niin. Hänhän, näen mä, kävi täällä?
HILMA. Kävi, kävi. No?
SIPI. No, ei mitään. Luulin vaan, että jos hän sinulle olisi jotakin
sano... jollakin lailla pannut sinut pahoille mielin.
HILMA. Eihän hän juuri mitä... (ikäänkuin yht'äkkiä heräten). Kuule!
Meneekös Siiri sitte sinne?
SIPI. Kuinka niin? Sanoikos hän?...
HILMA. Ei, vaan kun et sinä tahdo... Mutta hän on pyydetty?
SIPI. En minä... Ehkä sinä tiedät paremmin.
HILMA. Nyt minä ymmärrän! — Katsos sitä, kun ei hiiskunut siitä
sanaakaan.
SIPI. Varmaan hän ei sinne iltamaan sitte aikonutkaan, konsa ei siitä
haastanut.
HILMA. Mutta sinä tiesit, että hän on pyydetty, vaikka...?
SIPI. Mistä minä...? Ja mitä minä tiesin? Kuulin vaan, että lukkarin
Arvi oli aikonut häntä pyytää.
HILMA. Lukkarinko Arvi? Tuskinhan hän tunteekaan Siiriä.
SIPI (nousee hermostuneena kävelemään). No, mistä minä sitte tiedän?!
Ja mitä siitä nyt sen enemmän saivartaa. Varmaan häntä ei kukaan sinne
sitte ollut pyytänyt, konsa hän ei sinne aikonut eikä siitä edes
haastanutkaan. Ja vaikka häntä olisi pyydettykin, niin ei suinkaan
hän olisi sinne tullut kumminkaan, kun jo ylihuomenna kuuluu olevan
poislähdössä.
HILMA (katseltuaan miettiväisesti Sipiä, nousee ylös ja menee hänen
luoksensa). Elä nyt, Sipi kulta, siitä suutu! Miksikä sinä noin...?
SIPI. Enhän minä mitä...
HILMA. Kuule, keltä sinä kuulit, että hän jo ylihuomenna...?
SIPI. Keltä?! Äitisihän tuo siitä vast'ikään haastoi (Katsoo ikkunaan
ja sitte kelloaan). Ka, kun onkin jo paljo. Ei. Kyllä minun täytyy
lähteä.
HILMA. Mitä sinä nyt niin kiirehdit — tällä kertaa?
SIPI. Kun ei tahdo tuo hevonenkaan tuolla oikein pysyä rauhassa. Ja
tavataanhan me vielä tänä iltana ja... saadaan tarpeeksi olla yhdessä.
HILMA. Voi, kun en minä oikein tiedä, Sipi. Niin ei tee mieli tulla.
SIPI. Mitä sinä nyt taas joutavia?! Pitäähän sinun olla laulamassa. Ja
voinhan minä sen nyt sinulle sanoa: laulun perästä saadaan pistää vähän
polkaksikin.
HILMA. Kansakokoululla?
SIPI. Niin. Tällä kertaa on saatu lupa.
HILMA. Ja kukas soittaa?
SIPI. Seuran omat torvensoittajat — ensimmäisen kerran.
HILMA. Jokos ne sitten niin hyvin...?
SIPI. Soittaako osaavat?
HILMA. Niin. Vastahan ne viime talvena torvensa saivat.
SIPI. Jopahan nuo näkyvät sen verran osaavan törryyttää, että ainakin
tahdissa pysyvät. Ja mitäs varten niiden torvien hankkimiseksi olisi
seuranäytelmiä ja arpajaisia pidetty, ell'ei ne soittamaan oppisi. —
No? Tulethan siis? Tietysti?
HILMA (miettiväisenä ja alakuloisena). En tiedä, todenperään, miten
minusta tämä tuntuu niin omituiselta.
SIPI. Mikä nyt... omituiselta?
HILMA. Tuo Siirin poislähtö — tanssi ja torvensoitto, jotka yht'äkkiä
on toimeen pantu — ja kutsut... kaikki tuo on ihan kuin tehty varta
vasten — hänen tähtensä.
SIPI. Sinun tähtesi se on kaikki, jos nyt oikein tietää tahdot.
HILMA. Ja sinä tulit vaan kuulemaan, että ehkä minä en sinne mene ja
meneekö Siiri...
SIPI. Mutta sinäpä nyt keksit, Hilma, ihan jonni joutavia. Oikein tuo
jo taas alkaa minua pistää vihaksi. (Ottaa lakkinsa.)
HILMA (malttaen mieltänsä ja lekotellen). No, elä nyt!... Anna
anteeksi!... Voi, että minä nyt sen tulin sanoneeksi.
SIPI. No, mitä sitä sitte semmoisia ajatteleekaan, johon ei ole
vähintäkään syytä?! Ja tiedäthän sinä ilmankin, mimmoinen meidän
välimme on, hänen ja minun...
Kuudes kohtaus.
Edelliset, SOHVI ja ANTTI.
SOHVI ja ANTTI (tulevat).
SOHVI. Ei ollut kahvia paahdettuna, niin tuli vähän viivähtäneeksi.
SIPI. Kiitoksia! En minä nyt tällä kertaa... Aikakin on vähän täpärällä.
ANTTI. Onkos se nyt niin...?
SOHVI. Jokos se nyt sitte, todenperään... Olisihan se ihan paikalla
joutunut.