AARO (pyörähtää kiivaasti.)
Ku-kuka juutas?
KALLE TIKKA.
Ota vastaan tuo.
(Kiipee ylös.)
AARO.
Se, se on Tikkaa. Etkö ovest' osaa?
KALLE TIKKA (kahareisin ikkunalaudalla.)
Puunkylki tikanpojan tuttu tie.
-- Ahaa, sa lintus kanssa nokatusten --.
Hei, lennä, lennä, leppäkerttunen,
tuo lasi mulle, toinen itsellesi,
niin kilistämme, vanha heila!
KERTTU (ojentaa lasit: pöydältä.)
Hei
KALLE TIKKA (sipaisee Kerttua leuan alta, Kerttu kopahuttaa
häntä lasilla päähän.)
He! -- se on sitä paljon: hellerei,
kun tulit! Terve sulle! Terve mulle!
(Ryyppää, ottaa sitten taskusta voileipiä
ja murkinoi. Aarolle:)
Jos tuo sun älypääsi, pyhä veli,
ois parempi kuin on, tää maisema
sua ruokkis, rikastuttais, kuten mua.
AARO.
Jaa sua! Töhertää taas taidat siellä.
Puolenkosadan markan taulun saat
vai viidentoista --?
KALLE TIKKA.
Viidentoista sadan,
jos niikseen tulee. Katsos tuonne noin:
sun nenäs alta vien jo satoani.
AARO.
Vähäänhän peltohiiri tyytyykin:
keväisen pellon ruissänkeen jo.
KALLE TIKKA.
Mies ootkin sa, jos vainiolta tältä
syyssadon parhaan osaat korjata.
KERTTU (joka on mennyt toiselle puolen huonetta,
tehden pieniä tanssiliikkeitä.)
Ja mitä paljon se on?
KALLE TIKKA (viitaten pihalle päin.)
Kysyy häntä.
Syyssato kypsä -- tuollahan se keinuu,
-- mies, joudu emäntätäs katsomaan!
AARO.
Hee --!
KALLE TIKKA.
Kuten sanoin: hyvin ruokiintuisit,
jos älypääs -- tai suoraan sanoen:
pois korjaa syksyn täysi tähkäpää,
-- humalanoras tämä mulle jätä!
(Osoittaa Kerttua.)
-- Tuo lasis, kilistämme harjakaiset
hei, peltohiiri toikkaa --!
KERTTU.
Painu peltoos!
Jo kruununolut nousee päähäs noin.
Oot lysti vielä, sekaisin käyt kohta.
KALLE TIKKA.
Kuin monet samppanjat tuo haane sulle
on tarjonnut -- tai luulet tarjoovan?
-- Kuin viiniä tää kevät mulle on.
Näin viime yönä unta sinusta --
KERTTU.
Ja kenen lattialla?
KALLE TIKKA.
Siitä viis!
-- Toi sulle enkelien siivet joku,
-- kuin tämä Aaro --, vaan ne pois sa torjuit,
ja katosit -- ja samassa mä näin
tuoreella kankaallani leppäkertun.
KERTTU (painautuen Aaron kainaloon.)
Ai velhoa, se vasta pyytömies!
KALLE TIKKA.
Mut unikirja aina toden tietää:
pian runoniekasta saat kylliksesi,
ja korvaat vanhan velkas minulle.
KERTTU.
Ja kankaallesi lennän väriksi,
kun värit paletiltas lopahtavat --.
KALLE TIKKA.
Kuin kauan luulet sua jaksavan
tään jallin pitää omanaan? ja miten?
KERTTU.
Ah niin, mut ehkä Kalle Tikka auttaa...
AARO (menee pöydän luo, sieppaa sanomalehden;
Kalle Tikka ottaa Kerttua käsipuolesta.)
Kas tästä saat suupalaks uutisen.
Ma valitan: se toivos vie.
KALLE TIKKA.
Oon nähnyt.
(Kertulle.)
Tään loruihin viel' uskotko sa, nainen?
KERTTU.
Ne yhteisiä lorujamme on.
Saat onnitella meitä yhteisesti.
KALLE TIKKA.
Oo ihmislapset, taivast' ärsytätte,
tulella leikitte, oo sokeat!
(Näyttää toista sivua sanomalehdestä.)
-- Kas tässä! Tietääkö ees herra itse,
ett' on nää 'Palotorni'-kirjeenne
jo päässeet vaaralliseen huomioon?
Vai eikö tiedä?
AARO.
Kiitos sun: nyt tiedän.
Sa seismograafiksi oot omias.
-- Asianomaiset jos tuntee ne,
se onkin tarkoitus. --
(Runojaan näyttäen.)
Vaan näissä jotain
on heidän pesueelleen.
KALLE TIKKA (Kertulle.)
Kuule tarkoin,
ja ymmärrä, mi häll' on tarkoitus:
hän pyytää polttaa suurta Tanhuaa
ja Selinata -- kansan kaitsijoita.
Ja nyt on Rouvan tähtisilmät näissä.
Kai ymmärrät jo, mitä tietää se?
KERTTU.
En. Eikä Aarokaan.
KALLE TIKKA.
Ei, näkee sen.
Ei, ett' on kärpäsläpän alla kohta!
Kun Tanhua vain pikkusormeaan
vähäisen koukistaa, niin 'palotornis'
jo sortuu, mies -- ja taiteen sääntöin mukaan.
Ei ihmisapu sua pelasta,
ei serkku Moisio -- se Pilaatus
Heroodekseenkiin yhtyy, Tanhuaan,
jos niikseen tulee, -- kuten tulla taitaa.
Ei taivaan taatto suojata voi sua.
Josp' oisitkin sä peltohiiri nyt.
-- Ei, armon aikana sa nahkas luo!
AARO.
Niin luon, ja nahkani jo uus on tässä.
Saat sitä, turmanlintu, nokkia!
KALLE TIKKA.
Ähää! --
(Kertulle.)
Mit' oikein tarkoittaa hän, mitä?
(Selailee tarkkaavaisesti Aaron tarjoamia arkkeja.)
Vai haukan höyheniin sä, peipponen --
-- Ke-ke! Kas höyrypäätä!
AARO.
Jokos uskot,
ett' on se --
KALLE TIKKA.
-- sappi särjelläkin? Onpa!
(Ojentaa pois paperit. Kumartaa, tekototisesti.)
Saan surkutella.
KERTTU.
Se on Kalle Tikkaa.
AARO.
Mä tästä pian totiseksi käyn.
Lukea etkö osaa?
KALLE TIKKA.
Liian hyvin.
Rivies läpi luen kohtaloas:
jos näin sä pyrit luomaan nahkasi,
et enää monta kesää näe täällä.
-- Sanoa sääli, paha salatakin:
on vastuu noista liian kova sulle.
AARO.
Ja miten mun --?
KALLE TIKKA.
Vain hiljaa kujerra
-- ja vatsakupuasi kasvattele,
(taputtaa Aaron vatsan kohtaa.)
noin, kellukaksi -- salkku kainaloos --
AARO.
Lyö kättä mestarilles Moisiolle!
KALLE TIKKA.
Me villit Maecenaita tarvitsemme.
Sinusta voisi olla toiveita,
jos ansioitat itses siihen osaan.
Sun päätäs silkkipänttö hyvin pukee,
ja vartees sopii vatsakellukka
ja kupeellesi salkku -- mitä, Kerttu?
KERTTU.
Paremmin kuin sun kaulaas vanne tuo.
(Viittaa Tikan kaulusta.)
KALLE TIKKA (siirtyy Aaron taa, taputtaen häntä päähän.)
Vaan näillä hermoillas et haukkain teitä
sä pääse kauan. -- Kiitos murkinasta. --
(Tarttuu Kerttuun.)
Nyt lennä vapauteesi kanssani,
me heinäsirkkoinakin elämmehän!
(Katsahtaen ulos ikkunasta.)
Ai juutas!
KERTTU.
Jokos menit sekaisin!
Ma varoitinhan --
KALLE TIKKA.
Mikä nauta siellä
mun tauluani nuuskii!?
KERTTU ja KALLE TIKKA (yhtaikaa.)
Moisio!
AARO.
Älähän -- Moisio? No, onnekses!
Saat siitä Maecenaas, jos niin on säätty,
-- voi hältä kymppi, pari liueta.
KALLE TIKKA.
Sä hänet äsken esiin manasitkin.
Nyt, pyhä veli, ole varpaisillas!
Sun onnes voi se sampo kyllä jauhaa.
(Lähtee toiseen huoneeseen päin.)
AARO.
Sua jänistääkö jo, vai huimaa päätäs?
Jää toki kauppaa hieromaan. -- Hei, jänis!
KALLE TIKKA.
Sua etsii hän. _Mä_ en myö mitään hälle.
-- Vain juoksuhautaan tänne vetäydyn,
luon' äitimuoris aina viihdyn hyvin --.
(Kääntyy jälleen, muistaen jotakin.)
Aa, nyt jos oikein pyöreästi käy,
saat Tanhuankin vielä kattos alle,
-- on silloin maineen kermaa meitä koolla! --
Täst' äsken ohi ajoi --
AARO.
Ohi, niin:
Selina-rouvan kanssa kahden kai?
Maataloon rouvan, rikkaan miehen lesken!
Saan usein kunnian täst' ikkunasta
paraatiajoa sit' ihailla.
KALLE TIKKA.
Vaan -- -- ettäs tiedät mieles alttiiks saada!
-- No, lycka till! Mun puolestani myös
sä kättä paiskaa, pokkaa serkulle.
(Menee, yrittäen viedä Kertun mukanaan.)
AARO.
Jänisti! Kaino on se poika.
KERTTU.
Kaino!
Puhua osaa muille järkeä,
mut itse niinkuin hirtehinen elää.
Taas tahtoi näyttää, kuinka halveksitaan --.
AARO.
Mut enpä arvaa, mitä Moisiolla
nyt mieless' on, jos todellakin tänne
hän astuu sisään.
KERTTU.
Miks ei astuisi --.
AARO.
Silmäähän ulos!
(Ovelle koputetaan.)
Sisään, tehkää hyvin!
Kas --
MOISIO (kumartuen ovessa, ottaa silinterin päästään).
Ah. en tahtois häiritä.
AARO.
Tee hyvin,
käy sisään.
MOISIO (kättelee.)
Hyvää päivää, serkku, siis!
Ja neiti, hyvää päivää!
-- Tunnemmekin --
-- edeltäpäin jo neiti Keräsen
tulevaan yleisöön mä lukeudun.
Vaan nyt sun yleisökses pistäydyin
mä pikimältään --
AARO.
Tervetuloa!
(Tarjoo tupakkaa.)
MOISIO.
Jos neiti sallii -- vai ehk' itsekin --?
(Tarjoo hän puolestaan Kertulle.)
KERTTU.
En, kiitos! Mutta saanko tulta tuoda --?
(Sytyttää Moision paperossin.)
AARO.
Vaan aprikoimaan tämä panee minut
-- niin harvinainen kunnia --
MOISIO.
No veli!
(Kerttuun päin.)
Vain tulta läksinkin mä noutamaan,
ken ties myös tuomaan hiukan, minäkin.
Näin ihanana kevätaamuna
haluaa hiukan maalla vierailla.
Olihan kyllä aluks asiaakin --.
KERTTU (menossa.)
Mä jätän herrat kahdenkesken siis.
MOISIO.
Ei, älkää tämän vuoksi, hyvä neiti,
ei mitään kiirettä --.
(Aarolle.)
Jahaa, tääll' yhä
siis viihdyt?
AARO.
Missäpäs mä muualla.
MOISIO.
Niin, suloist' on tääll' elää runoniekan,
vaikk' ei hän nukkuskaan kuin Wennerbom.
(Lyö Aaroa olalle.)
Vain kiinteämmät siteet tähän luontoon,
sen nuoriin suloihin! Vaan kiinteämmät
myös kaupunkiin -- sen hyviin rientoihin!
-- Vai mitä, neiti Kerttu?
KERTTU.
Niinpä kai --
MOISIO.
Sinäkö maalaat myöskin? Tuoreen kankaan
näin tuolla pihalla, ja hämmästyin.
(Ojentaa kättä onnitellakseen.)
AARO.
Niin kehnoko se oli? Syyllinen
en minä ole.
MOISIO.
Etkö? Arvasinkin.
Sit' on se uuden muodin töhräystä.
-- Mut onnitella saan sua toki muusta,
sull' onhan runovihko valmis taas.
AARO.
Eik' aivan vihkokaan. Tee hyvin!
(Istuttaa hänet pöydän ääreen painoarkkien eteen.)
Kerttu,
sä ehkä puuhaat kahvit?
MOISIO (Taputtaa Aaroa selkään.)
Kiitos tästä!
(Kertulle.)
Vaan kahvista ei mitään väliä.
KERTTU.
Niin mielelläni toisin -- totta saan?
(Moisio kumartaa, Kerttu menee.)
MOISIO.
Juur' aioin luottamustas pyytääkin,
edeltäpäin jo tähän tutustua.
Sua tulen suosittamaan 'Sammossamme'.
AARO.
En tahdo pitää kiinni sanastas.
Saat vielä mieltä muuttaa --
MOISIO.
'Vapputanssit',
-- kas, kuink' on hyvin ristinytkin lapsen.
Niin, se jo Aaro Vesuria on.
Sä vielä tohdit laulaa kevättä
ja nähdä valon vallan voittavan.
AARO (kumartaa ivallisesti.)
Noo, miten milloinkin --
MOISIO (nousten.)
Ja voitontietäs
myös minä tahdon sulle viitoittaa.
Jo poikasina valat teimmehän:
jos toisen hyvin käy, hän muistaa toista,
he myötämäkeen auttaa toisiaan.
AARO.
Valoista poikasen mies vastuuss' onko?
On myötämäkes hyvä, tiedän sen.
Vaan sanastas en tahdo pitää kiinni,
kuink' oonkin kiitollinen --
(Kumartaa jälleen.)
MOISIO.
Turhan päin
sä yhä kannat uhmaa poikasen.
Siit' elinkeinoksi ei toki ole.
Mä vihreätä oksaa ojentelen
ulottuvilles nyt.
AARO.
Aa, kerrassaan!
Suo anteeksi, -- nyt olen pelkkää korvaa!
MOISIO.
Sa mulle taidat olla myrtynyt,
kun ennen tarjonnut en tukeani.
Vaan varroin sopivinta tilaisuutta --
AARO.
Ja nyt sen keksit, kun mä näytän jo
kaikesta huolimatta menestyvän?
MOISIO.
-- ja arvelin, ett' onhan terveellistä
sun yksinäsi aikas taistella.
AARO.
Niin, oikein arveltu.
MOISIO.
Nyt tilaisuus
on mulle auennut sun kohtalossas
ens kertaa ehkä käänne aikaansaada.
AARO.
Ai, käänne! Sepä harvinaista mulle.
Syvimmin kiitollisna kuuntelen!
(Kumartuu tarkkaavaan asentoon.)
MOISIO.
Kas niin, mua älä väärin tulkitse,
vain sitä pyydän. -- Niin, sun nuoruuttas,
sun valoisata kevätuskoasi,
sun leikkimieltäs vielä tarvitaan,
-- ne tarvitsee vain oman heijastajan.
AARO.
Ne eikö heijastu mun kirjoistani?
MOISIO.
Ei yksinäisen ääntä moni kuule,
sun kuoroon liityttävä on. Sua juuri,
sua itseäs me sinne tarvitsemme,
kotoisen laulun kuoroon. Sinä taas
hyviä ystäviä ympärilles,
kotia henkistä -- niin sanoen --
mun mielestäni kovin tarvitset.
AARO.
Niin kyllä -- miksi ei --. En todella
ma kuulu kuoroihin, suurkaupungissa
'kotia henkistä' en tiedä mitään.
-- No jaa, on sentään majatalo ees.
MOISIO.
He -- hee, vai majatalo! Niinpä niin,
_vain_ majatalo, miss' ei kodin henki
sua vastaan huou, missä käymäseltään
vain käyt -- kai 'Isänmaata' tarkoitat?
AARO.
Niin -- lehteni, vain kievarihan on se.
-- Mun ois siis seurattava sinua
kansallisseura 'Rientoon', liityttävä
sun 'Sampos' kuoroon kukkumaan --?
MOISIO.
Ei, serkku!
Sua aivan uusiin yrityksiin toivon.
Kansalliselämämme puutteita
omalla tavallasi saat sä täyttää.
Ja tilaisuuksia, ma toivon niin,
pian välitykselläni useitakin,
ja arvokkaita, saat, sen tohdin taata.
-- Niin, lyhyesti: 'Sammon' toimitus
on päättänyt uutt' alkaa julkaisua,
sivistyneihin Suomen koteihin
mi jälleen ihanteet tuo valoisat,
tuo sunnuntaisin hartautta niihin.
'Sunnuntai-Sampo' näes siitä tulee.
Se loistojulkaisu on oleva,
sen tunnus: Usko. Toivo, Rakkaus,
ja minun johtooni se jätetään,
sä pääset oikeaksi kädekseni
(nousee)
-- nyt tiedät asiani.
AARO.
Kädeksesi?
Kunp' oisi pikkusormen puutos vain,
vaan koko käden -- ja viel' oikean!
MOISIO.
Se puutos sinuttakaan korvaamaton,
ei meille suinkaan ole. Vaan kuu tunnen
sun kotoisuutes -- kuinka sanoisin --
ja kaipuus löytää koti henkinen, --
niin tilaisuuden aioin sulle jättää.
Suo vakavasti neuvon: käytä sitä!
Mun iloni se ois, ja oma otus,
-- On vapaat kädet meillä siinä.
AARO.
Kädet?
Vaan henki ei.
MOISIO.
Sä veikeytesi saat,
saat vakavuutes siinä esiin tuoda.
AARO.
Mut entä muutenkin ne esiin saan,
ja vapaammin --?
MOISIO.
Sua vielä muistutan:
et viime hätävaramme sa ole,
ei, hätävaramme et ensinkään.
Vain nimes tulevaisuus kyseess' on.
-- Niin, oothan 'Isänmaassa' ivallesi
ja vihoillesi saanut viemärin;
ja myönnän, suuntaan oikeaan sa olet
sotaista sähköäsi purkanut.
Vaan sanon suoraan myös: ei arvokasta
sun ole haastaa sotaan suurempias.
Sä heidät jätä niiden huostaan, joilla
on arvovaltaa heitä ojentaa.
Ja 'Palotornisi' --
(viittaa sanomalehteen)
-- sen luuletko
iäti kestävän sun asuntonas?
AARO.
Ah, kauas huolehdit sa minusta!
Mut aattees esitystä jatka vain,
tee hyvin, -- kenpä ties saat nuottaas minut.
-- Ja lisää tupakkaa!
(Ottaa itsekin.)
MOISIO.
Niin, joka viikko
saat täyttää pari laajaa sivua
-- me näes kahden koko julkaisun
pääasiassa itse täytämme,
niin valitun ja taatun sisällyksen,
elämänarvot yhtenäiset saa se.
Niin, kuten sanoin, vakavuudelles
saat kyllin tilaa, leikillesi samoin,
runoilles ilmaa siipein alle saat,
ja proosastas, se usko, hyvän hinnan.
Mun vastuulleni suuntaviivat jää
ja periaatteet ja muu 'edustus';
sa muuten omin päis saat hoitaa lehden,
-- minähän siihen vähän joudankin --
AARO.
Hm! Omin päin -- ja vapain käsin, -- _muuten_:
se on: kun muistan vain _sun_ periaattees --.
No jaa, kai korjausluvun osannen
sinunkin periaattees mukaan hoitaa.
Siis tämä on se oksa vihreä,
mun johon varpaani ois sidottava
ja jolta liverrellä tulis mun?
MOISIO.
Saat miltei virkaherran edut siinä,
vaan virkas velvoittaa vain laulamaan;
muu työ on siinä vielä helpompaa.
Asemaan sellaiseen jo etkö tyytyis?
AARO.
Oo, liian helppo, liian hyvä mulle!
Mun täytyis epäillä sen kestävyyttä.
MOISIO.
Vai luulet _meidän_ yrityksemme
ajavan allikkoon? Ei, veli hyvä!
AARO.
En toki! Itse-puolestani vain
mä pelkään pahoin: jospa kompastella
siell' alan suurempiini piankin
ja liikavarpaisiinsa lankeilen.
MOISIO.
Ne tapas siellä jää. Sä sirostut
ja taltut tullessasi ihmisiin.
AARO.
Ee -- pääsen perheisiin, saan runoilla
häät, hautajaiset, nimipäivät heille?
MOISIO.
Sa katsot suurin piirtein elämää
ja osaat olla kiitollinen siitä.
Tuo 'Palotornis' ivan-näkökulma
ei sovi lehden arvoon -- eikä omaas.
Me toisin asein lyömme pöyhkeät,
me arvovaltaamme ne alistamme.
Vaan sinä iloita saat kyllin siellä,
ja tahdikasta pilaa siedetään,
-- niin, tarinoitpa sitten vaikka meistä.
AARO.
Nyt enpä tiedä, miks en antautuisi.
Lyöt aseet multa --
(Koputetaan ovelle.)
Sisään, tehkää hyvin!
-- Ikävä keskeytys!
(Menee ovelle, josta Tanhua astuu sisään.)
TANHUA.
Suo anteeksi,
en tahdo häiritä --
AARO.
Tää suur' on päivä!
Näin harvinaiset vieraat yksinkään
ei usein eksy tänne --
TANHUA.
Pikimältään
vain ohi mennen pistäysin, mut toiste
kyll' ehdin asiani toimittaa.
Nyt herrat nähtävästi häiriytyivät --
AARO ja MOISIO.
Ei --. Emme ensinkään.
AARO.
Vain peremmäs!
Ja päältä pois. Ma suljen ikkunan.
(Tekee niin.)
TANHUA.
Jos sallit, viivyn hetken paltto päällä,
mua ajurini tiellä odottaa.
AARO.
Kai herrat Moisio ja Tanhua
jo tuntee toisensa?
MOISIO ja TANHUA.
Ah --! -- Emme!
(Kumartavat.)
AARO.
Eikö?
(Kerttu tuo kahvia.)
-- Paraiksi saammepa jo kahvitkin.
(Tanhualle.)
Ei veli neiti Kerästä kai tunne?
-- velvollisuuskin hänen tuntea
on julkisuuden ensimäiset miehet!
(Tanhua kumartaa.)
Nyt kuppi kuumaa, herrat!
KERTTU.
Tehkää hyvin!
TANHUA.
Mä kiitän: juuri join ma. Kiitos vain!
Vaan herrasväki ei mun häiritä
suo kahvirauhaansa. -- Kas, mitä keksin:
jotakin sull' on painatettavaa?
AARO.
On, onhan hiukan. Ota kätees vain,
tee hyvin, -- se siis kahvin sijast' olkoon!
TANHUA.
Se shampanjaa on mulle! Oikein sattui!
(Lueskelee, puoleksi selin muihin, hiukan hermostunein,
vaihtelevin elein, laskien tavuja sormillaan, j.n.e.)
Jo usein aioin luokses poiketa
tät' idylliäs katsomaan ja saamaan
myös runouutisias maistaakseni.
(Aaro nousee pöydästä ja tulee Tanhuan luo; Kerttu ja Moisio
siirtyvät toisen ikkunan ääreen. Edelliset kävelevät muutamia
askeleita verkalleen edestakaisin, pysähtyvät vastakkain.)
Vaan lähenevä vappu vasta sai
mun askeleni tänne kääntymään
tääll' ajellessani: näes ulkoilmaan
mun täytyy kaupungista paeta
jok' ainut aamu, kevään kirkkaus
on elinehto minun luonnolleni.
-- Ja luulen: siinä meill' on sama luonto.
Ja kuka paatuneinkaan kirjamies
kamariherrana vain tuhlaisi
nää viikot, täydet ihmeistä, -- en minä.
Siks en ees tänne ole malttanut,
-- niin vähän sentään vapaana saan olla --
vain aidan takaa aina tavoitan
sun onnes sopusointuisuutta nähdä.
AARO.
Vaan 'lähenevä vappu' -- miten sanoit?
TANHUA.
Sen, hyvä veli, oitis selitän.
Me 'Soihdun' miehet oikein säteileväks
aiomme näes vappunumeromme,
-- me keväälle sen oikein vihkisimme
kuvaelmalla vappuiloista.
Ja ohi ajaissani huomasin:
ken heleämmin meille runoilisi
kuin veli Vesuri siit' aiheesta?
AARO.
Oo -- ehkä entisaikaan runoilinkin,
kun itse olin vielä vihreä.
Vaan nykyään --
TANHUA.
Et kauneint' itseäsi
pois heittäne, sit' estäin kukkimasta!
Ja lehtemme -- ei sitä vastaan kai
lie sulla mitään?
AARO.
Mitäpähän ois.
Ja miksi ei, kai tämän tarpeenne
voin täyttääkin, kun kätköistäni haen.
(Menee, penkoo pöytälaatikkoaan.)
Se onhan maineeseeni aimo lisä,
ja maine ain' on tarpeen.
TANHUA.
Sitä saat.
Parempi kyllä ois, jos uuden runon
tekisit meille -- mutta miten vain:
oon avustuksestasi kiitollinen.
-- Mut eikö meidän jälleen muutenkin
pitäisi lähentyä? -- toivon sitä.
AARO.
Miks ei -- vaan vapauden hinnall' ei.
TANHUA.
Ei toki.
(Naurahtaen.)
Senkö puolesta sä pelkäät
ja varot niinkuin impeyttä vain?
-- Jos sallit, avustajiemme joukkoon
sun nimes merkitsen, -- Ja runosi
kai mulle tuot -- tai muuten toimitat --
sen lopulliseen asuun autettuas.
(Laskee käsistään painoarkit, joita on
koko ajan vähän väliä katsellut.)
-- Nyt rientää täytyy mun. Täst' onnittelen!
Ja kiitos näyttämästä. Puolestasi
ma kustantaja Helinille puhun,
jott' oikein nimes etua hän valvoo.
Ja nyt vain terve!
(Puristaa Aaron kättä.)
AARO.
Kiitos käymästä.
TANHUA (lähtee, kumartaen toisille. Ovella Aarolle:)
Siis avustuksestas saan varma olla?
AARO.
Sen vertaisen voin luvata -- jos kelpaa.
TANHUA (nostaen kättään kuin kunnian tekoon.)
Ah, totta kai -- se onhan sinun alaas.
-- Oon hyvin kiitollinen.
(Menee.)
MOISIO (tullen Aaron luo.)
Tjaa!
AARO.
No jaa!
MOISIO.
Hetipä Tanhua sun vietteli!
AARO.
Ei vastusteleminen vaivaa maksa,
kun viettelys on vaaraton.
MOISIO.
Tuon sanan
mun tarjoukseeni voit sovittaa.
Vaan tosi-ystävänä luuletko
tuon herran tulleen luokses? -- sep' ois jotain!
Sua kaikin katsein vaani, väijyi hän.
Ett' unhoittais hän yhden sanaokaas,
ett' olemassaolos, runotyös
sois anteeks sulle! Ei, sit' ei hän tee!
Ja jos hän tekiskin, ei _Suuri Rouva_
suo mitään anteeks hänen puolestaan.
AARO.
Pirua turhaan maalaat seinälle.
On kohtaloni ohjat jumalissa!
MOISIO.
Voi piru niihin aina tarttua.
-- No niin, kun noiden mukaan tohdit mennä,
et mua -- meitäkään -- saa arkoa.
Vain meillä taatuss' olet tallessa.
AARO.
Niin taatussa kuin haukka häkissään.
Jo yhteen sulkaan nämä tyytyvät,
te kynisitte minut kokonaan.
MOISIO (vihastuneena.)
Sitäpä kelpaa kuulla! Tuuliviiri!
Jo kääntyi. -- Silmäs avautua alkoi,
-- tuo 'Soihtuko' noin sinut sokaisi?
-- Nyt, neiti Kerttu, avukseni tulkaa,
ei mulla enää muuta neuvoa.
KERTTU.
Niin mielelläni, jos se jotain auttais!
MOISIO.
Kai vähitellen, vähitellen sentään --.
Tulevaa menestystään hänen vain
ja äitinsä -- ja teidän! -- ajattelen,
-- Niin, uljas serkku, oma kohtalos
ei yksin kyseess' ole, muista se,
vaan myöskin lähimpies onni!
AARO.
Josta
sun luvallasi aion huolen pitää.
MOISIO.
Niin pidä: tätä tarjousta pohdi,
se omantuntos asia nyt on.
Saat aikaa harkintaan. -- Ja muuten, veli,
jos luulet, ettet siellä lentää saa,
niin avaan etees erään näkölinjan,
-- vain yhden monista, jotk' omas ois
ja joissa haukka kauas lentää voi
ja joissa komistuu vain sulkapukus --
Vaikk' on se tosin vielä salaisuus --
AARO.
Se viime valttis lyö jo pöytään, lyö!
MOISIO.
Mua kovin kopeasti puhuttelet!
Noin tuittupää ei sinun sietäis olla.
Jo kohta paisuit, kun tuo kuuluisuus
sua varjoll' ystävyyden lähenteli.
Vaan näin en saa sua jättää, enkä aio!
Niin: kohta uusi taidetemppeli,
valoisan taiteen -- laulunäytelmän --
tyyssija kansallinen saadaan toimeen,
-- pääansio on mun, en kiellä sitä --;
mun vastuulleni tulee senkin johto,
ja ystäviä ympärilleni
ens sijoille mä sinne kiinnittäisin;
runoilijoille, laulajattarille
on siellä aina sijat avoinna;
jo neiti Kerttuakin uskallan
ma toivoa -- ja sullekin teen tilaa.
AARO.
Varieteehen! Jos ei liian hyvä
varieteehen ole neiti Kerttu,
en ole minäkään, -- en kiellä sitä!
MOISIO.
Nyt täytyy rientää mun. -- Te, neiti hyvä,
tät' asiaa ja Aaro-ystävää
kai hoidatte kuin konsaan omaanne?
(Suutelee Kerttua kädelle.)
KERTTU.
En tiedä, tokko uskallan --.
(Lähtee, vieden mukanaan tarjottimen.)
MOISIO.
Oh kyllä!
(Aarolle.)
Siis aikaa sull' on vielä. Terve nyt
ja olkoon onnekses!
AARO.
Käy vastakin
ja ilman erikoista asiaakin.
MOISIO.
Sen teen, -- ja silloin mukaani sä lähde!
(Menee.)
AARO (avaa jälleen ikkunan, pyyhkii käsiään,
tuhkii, hengittäen raitista ilmaa ikkunan ääressä.)
Ken sittisontiaisen jälkeen lähtee,
hän joutuu tunkiolle, sanoo Sana.
Ja laulupuu, min tarjoot, mahtimies,
viheriöihän se, -- vaan homeisuuttaan.
Ah, arvon serkku, paljon mahdat kai,
vaan mahtis osakkaaks en lähde minä,
se usko --
KALLE TIKKA (raoittaa ovea.)
Mitä taivastelee mies?
AARO (heristää nyrkkiään.)
Sanohan ilkamoiva sana vielä!
Nyt hyppysissäni oot höyhen vain.
TIKKA (ladaten piippuaan.)
Sua kosittiin?
AARO.
Ja kahteen kihlakuntaan!
TIKKA.
Ja kumpaiseenkin suostuit --?
AARO.
Tuskin toiseen.
Jäi toinen kylmilleen -- se vaativampi.
He vaati multa kädet molemmat,
mut tuskin pikkusormen kynttä annoin.
TIKKA.
Jukuri sentään! Vaan se riittääkin:
kyntt' enempää ei Kehno tarvitsekaan!
Ja sulle _mun_ jo pitäis riittää kyllä
varoittavaksi esimerkiksi,
mit' elämä on taiteen mustalaisen.
-- Vaan muuten, kiinalaiseksesi jään,
-- oon huonees lämmikkeenä.
AARO.
Jääpä pois,
maakrapu, kajuuttaani, jos vain tohdit,
kun kevättuuliin kuunarini ohjaan!