Isonpuoleinen, matala kamari vanhanaikaisessa puutalossa.
Taustaseinässä kaksi ovea, joiden välissä suuri, valkaistu
nelikulmainen kakluuni. Vasemmalla seinällä pesukaappi, piironki, leveä
ikkuna, jonka edessä soikea pöytä, kevyt sohva ynnä tuoleja, sekä
kirjahylly. Oikealla seinällä, samoin ikkunan edessä, kapea kukkapöytä
poikittain, kirjoituspöytä viistosti sitä vastaan, kumpikin vähän
matkan päässä ikkunasta; kokoumaton, ryijyllä peitetty vuode, ulottuen
lähes näyttämön reunaan. Tuoleja siellä täällä, pari pitkää riepumattoa
yli lattian. Seinillä kuvajäljennöksiä, joku pieni taulu, ovipielessä
vaatenaulakko. -- Jokseenkin täysinpalvellut huonekalusto todistaa
köyhyyden ohessa asujamen hyvää huolenpitoa siitä.
Huhtikuun kirkas aamupäivä; päivänpaistetta eteläisen --
oikeanpuoleisen -- ikkunan täydeltä, joka on raollaan. Uunissa tuli.
Aaro Vesuri ja Kerttu Keränen.
AARO (asettuen puoli-istuvaan asentoon kirjoituspöydän reunaa
vasten, deklamoi korjauslukuarkista.)
'Laps olin, kun jo tuta sain,
oi aika, pyytees, aattehes:
vaan valheina mua kietoi vain
ne lukinverkko-vaattehes!'
KERTTU (askarrellen kukkien luona.)
'Sotilaspojaitapa' kajahtaa:
'Laps olin... -- Silläkö sä aiot alkaa?
AARO.
Sotilaan pojaks synnyinhän myös minä
ja sotaan aion, mistä ikänään
ei isä mitään tiennyt. Tää on alku,
tää ensi toitaus on, haaste taistoon.
KERTTU (tullen likemmäs.)
Vaan luehan ne laulut leivosesta.
Ne on toista, ne on sulaa soittoa!
AARO.
Siks että sinusta ne laulavat!
(Selailee arkkeja, löytää ja deklamoi.)
'Tuhatvuotiaaksi jo itseni luulin,
lumen peittämäksi jo pääni luulin,
ja luulin syömeni jäähän jääneen,
-- kun pääni päältä sun laulus kuulin.
Kevätlaulus kuulin ja nuorruin siitä,
ja lumi ja jää suli ilosta siitä!
Nyt, sydän, liity sen leivon ääneen,
ja laulu, hautaani saakka riitä!'
-- Ei, tämä ammonaikaist' on jo mulle.
KERTTU.
Oo, minäkin siis ammonaikainen!
AARO (tavoittaen häntä kiinni.)
Et, Herran-Kerttu, sit' et uskokaan!
Vaan kuules, odotahan vuosi, kaksi,
jo lempes arvoinen on lauluni!
Sa leivonen, ja minä kevätpuro:
sa lauloit minulle jäänlähtö-päivän,
ma sulin, jääni loin -- ja tulvin nyt.
Sä viserrellä vierilläni saat,
mä riennän, liityn suurten virtain soittoon;
sä päivän säihky laula minulle,
mä kevään uhman soitan ihmiselle:
'pois vanhat sillat, lahot laiturit,
pois palkovenheet lasten, haaveksijain,
pois maalle, mik' on pettävää ja mätää!'
-- Niin, taistelua, vihaa viritän,
ja vasta voiton palkaks sinut valtaan.
KERTTU (torjuen häntä pois.)
Uh sua! Vihoissasko minut veisit!
Ei, rauhaan saat sä jättää maailman.
Tuo kukkapöytä kaada lattiaan!
Kas tässähän sull' onkin taistelua.
(Käy laulahtaen käsiksi Aaron tukkaan;
Aaro saa hänet kiinni.)
AARO.
Nyt aseet alas, taikka --! Kuule tosi:
ma laulan _uhmall'_ oman kodin kokoon,
-- vaan runon uhma, rakkautt' on sekin!
KERTTU.
Hui, sille rakkaudelle nauretaan!
(Halaten.)
Vain tämä rakkautt' on maailmassa.
Ne sinut tuppisuuksi nauravat.
-- Tiedänhän: 'naisille' sa vihoittelet,
kun ahdast' on sun muka maailmassa;
vaan naiset sinut pussiin pistävät,
siell' uuden äänen kyllä laulus saa.
Ja miehet ovat paranemaan päin:
miks suutut heihin, kun ei naisetkaan?
Ja miehiä he suuria on kaikki,
voi, Aaro-parkani ne tallaa pian.
AARO.
Tuo juuri, tuo se oikein naista on!
(Puristaa käsivarsista Kerttua:
Kerttu riistäytyy irti.)
KERTTU (uhitellen.)
Ja miestä! Moisiokin --
AARO.
Moisiokin --?
Mit' on se korppi sulle sepittänyt?
Ja missä?
KERTTU.
Kas, jo nenälleshän otat!
Vain vähän pyörin viime vappuna
mä hänen kanssaan 'Riennon' iltamassa.
'Et etees katso', sinusta hän sanoi;
'vesoimes kiviin hakkaat', nauroi hän.
AARO.
Aa, nauroi! 'Vesoimesta' pilkkaa veisti!
Niin herrain kestää. Vaan mun kuunnella
ei kannata sen haaskalinnun ääntä!
KERTTU.
Ei sentään pahalla hän puhunut!
Sa turhaa taas --. Vain itseäsi sääli,
vain sukulaisenas hän siihen johtui,
-- ei toki pilkkaa hän --
AARO.
Ei tietenkään!
Ja kuinka minua ei säälis mies,
ma jolle sukua oon taatusti
kuin kermalle on kirnun viimeinen
virutusvesi sukua! Mut ollaan --,
viel' ensi vappuun ollaan sukua!
Vaan silloin minä tanssit tarjoon heille,
niin herroille kuin narreille, -- on viulu
jo viritetty...
(Heiluttaa korjauslukuarkkeja.)
KERTTU.
Viulutanssit vain!
AARO.
Piano ensi vuonna heille soi,
ehk' orkesteri täys jo seuraavana.
Vaan nyt jo tuta saa he nilkoissaan,
mi mun on sukuvirttä, mikä heidän.
(Selaillen taas papereitaan.)
Ja 'Vapputanssit' -- siinä kirjan nimi!
Kuin ketut Simsonin nää säkeet tulta
voi tuoda eloon monen moision --.
KERTTU.
Myös minut yhteen iloon lasket kai --
mut uudet tanssikengät tarvitsen!
AARO.
Ne kustannetaan pääsymaksuista --
enk' ota sanaas kuvaannollisesti.
KERTTU.
Ei, älä toki!
(Pudottautuu halaamaan Aaron polvia.)
Kiitos, kiitos!
(Aaro nostaa toisen jalkansa hänen päänsä päälle.)
Karhu!
Nyt olen kiltti, uskon sua vain.
AARO.
Niin, nainen, uskos hyvin palkitaan:
mun lähin yleisöni saat sa olla.
(Nostaa hänet ylös, työntää hänelle arkkeja.)
Mun nuoruuttani kannat kädessäs,
kun näitä kannat; ja tää nuoruuteni,
se raivaa tien mun miehuudelleni,
jos mikään raivaa. Tilini mä teen,
teen välit selviks 'ystävien' kanssa:
elämäkertaani nää lehdet on,
elämäkertaa monen ystävyyden,
jotk' on koi syönyt, ruoste raiskannut;
tarinaa, milloin kevään-valoisaa
ja milloin syksyn-synkkää, lemmen, vihan
ja toivon, vääryyden, jotk' yhtärintaa
mua lapsuudest' on asti ruokkineet.
(Toisesta huoneesta alkaa kuulua rva Vestmanin virren hyräilyä:
'En ymmärrä,
mik' ilo, mikä kunnia...'
Aaron ääni ylenee.)
Jos nimeni vain pilkka liekin vielä,
nyt nimen teen, min kaiku päitä puhkoo!
KERTTU.
Vain leikkisanaa turhaan haudot sa.
AARO.
Älähän mitään: tanssikenkäs saat sa!
(Rouva Vestman tulee, virttään hyräillen,
kohentamaan pesää.)
AARO.
Ja äitimuori -- äitimuori saa --
-- vaan mikäs murhe nyt --?
ROUVA VESTMAN.
Ei paljon mikään --.
AARO (naurahtaen.)
Tais toraa pitää talon rouva taas!
Ei huolita --.
(Pyöräyttää äitiään ympäri.)
Vai karhusiko jälleen?
Viis siitä! Pian omilleen hän pääsee,
hopeatarjottimella sen viette!
ROUVA VESTMAN
Hopea --! Multaa edes meillä ois.
Ees perunoille penkin, pari saisi.
Vaan vähät! Kesää taas ei tule meille --.
AARO.
Vai ei -- ei lupaa?
(Tuohahtaen.)
Ilmi-noita! pitää
'puutarhaa' muka niinkuin autuuttaan:
vain kivi siellä itää, haapa vesoo,
vain koiranputki tähkii. Saakuri!
Vain ilkeyttään sen kieltää meiltäkin.
ROUVA VESTMAN.
Ois oma mökkipaha meilläkin!
Ois tointa sulla --
AARO (jälleen leikkisästi.)
Tointa! Eikös ole?
(Viittaa papereihinsa.)
Ei huolita!
(Kohoittaen äitiään leuasta.)
Kun talonsa saa mankko
vasaran alle, _me_ sen huudamme.
-- Oo, rahaa kyll' on maassa! -- Perunoille
ja kaalille 'puutarha' raivataan,
hedelmäpuilla, marjapensailla
tuo päivärinne uuteen uskoon saadaan.
Ja sisäänlämpiävä sauna rantaan --
ROUVA VESTMAN (puoli-uskossa, myhähtäen.)
Niin sauna -- saatava se sekin ois!
Ja navetta ja lehmä --
AARO.
Täysi hoito!
Ja mehiläisille maat hyvät on.
Maall' elää voihan täälläkin. Me täällä
omasta takaa toimeen tulemme,
ja omaa tointaan jokaisella on.
KERTTU (samaan puoli-leikkisään äänensävyyn.)
Ja täältä kaalimailta kaupunkiin
maailmaa pahaa oikein pommitamme.
Perunasodan teemme oikean --.
AARO.
Älähän huoli: visertele sinä,
saat palkkas, pian saat ne --
(Kerttu tulee hyrähtäen ja peittää Aarolta suun.)
ROUVA VESTMAN.
Mitä saa?
AARO.
Saa äitimuori uudet kepottimet.
ROUVA VESTMAN
Mitäpä minä enää tarvinnen.
Ees itse jotain saisit.
AARO.
Minä saan,
saan _nimen_ ensin.
ROUVA VESTMAN.
Nimen? Minkä nimen?
Viel' eikö tullut hyvä nimestäs?
AARO.
Ei vielä. Vestman -- Vesuri -- ne on
jo kulut, -- Vesoin ehkä pystyy vielä.
ROUVA VESTMAN (myhähtäen.)
Hupatat aina. Leikiksi lyöt kaiken.
(Huoahtaa.)
Ei, ei! Ois oma mökki meilläkin --.
(Menee.)
AARO (hänen jälkeensä.)
Vain lähitaloja jo tarkastelkaa,
mi mieluisin ois niistä!
(Jälleen alkaa kuulua rouva Vestmanin virttä.)
KERTTU.
Turhanpäin
noin laitat vanhan äitis haaveilemaan.
AARO.
Vai -- turhanpäin?
(Varmasti.)
Ei ole sanottu.
Vaan miten päin tän' aamuna sa nousit?
Niin pikkuviisas, -- sormi koholl' aina --.
KERTTU.
Niin paljon luvass' on.
AARO.
Vain muista kaikki!
KERTTU.
Perunat, kaalit hyvät syödä on.
Kun malttais niitä kyllin säästää, jotta
ne taiteet, matkat suuret kävis päinsä --
AARO.
Ahaa, vai sitä varvasta jo hieroo!
(Nostaa pöydälle istuutuneen Kertun toisen
jalan kainaloonsa, sivaltaa siitä kengän.)
KERTTU.
Ai jee --
AARO.
Ei sentään vereslihalla?
-- Ei, matkat tehdään, taiteet opitaan.
Vai nyt jo sull' on huoli huomenesta,
kun ilopäivä mulla.
KERTTU (teeskennellyn kaihoavasti ikkunaan päin.)
Minä huokaan
hääpäiväämme. Jos syksyllä se on --
AARO (kävellen edestakaisin papereita kädessään.)
Jo vaikka kesällä --
KERTTU.
-- jos --
AARO.
Toinen 'jos' --
KERTTU.
-- häämatka taattu on; jos --
AARO (pysähtyen Kertun taakse.)
Kolmas ehto --
KERTTU.
-- saan jäädä lauluopintojani
jo silloin ulkomaille jatkamaan --
AARO (huolettomasti.)
-- niin sitten vasta tohdit iloita?
Et häitä häitten vuoksi huokailekaan?
-- Ah, kelkkaani vain katumoikses läksit!
KERTTU (hosuen.)
Mokoma oot! Vaan minusta et pääse!
(Painaa poskensa Aaron suulle.)
AARO (pudistaa häntä käsivarresta.)
Voi Herran-Kerttu, rakas ristini!
On meillä toisissamme kärsimistä!
Kunp' enkelien kieltä taitaisin,
ei noin ois heikko uskos --
KALLE TIKKA (työntää raollaan olleen ikkunanpuolikkaan ulkopuolelta
auki, kädessään olutpullo, huutaa sisään.)
Heipä hei!