Niinkuin edellä olemme huomanneet, joutuivat kaikki siirtokunnan
luterilaiset seurakunnat yksi toisensa jälkeen englantilaisen
episkopaalikirkon hoitoon, josta oli myöskin seurauksena se, että
kirkotkin tulivat sanotun kirkkokunnan omaisuudeksi. Tähän oli monia
syitä. Seitsemännentoista vuosisadan lopulla muutti Delawareen,
Pennsylvaniaan ja New Jerseyhin sellainen määrä englantilaisia
uudisasukkaita, ettei vähälukuinen pohjolan väestö kyennyt heidän
kanssaan kilpailemaan kansallisuutensa ja kielensä säilyttämisessä.
Englannin kieli yleistyi kaikkialla. Nuori polvi unohti äidinkielensä,
ja kirkonmenojen pitämistä vaadittiin englannin kielellä. Kauan
taisteli luterilainen kirkko itsensä säilyttämiseksi, ja parhaansa
tekivät siinä suhteessa Ruotsista kutsutut papitkin. Mutta sittemmin
lakattiin kutsumasta opettajia Ruotsista ja seurakuntia hoitamaan
pyydettiin episkopaalipappeja. Kirkonmenojen yhtäläisyys on näillä
kirkkokunnilla suuri, joka seikka tavallaan myöskin vaikutti siihen,
että siirtokunnan luterilainen väestö ajanpitkään muuttui
episkopaaliseksi.