Uusi kotini.
En osannut kirjoittaa, ja niin en saanut koko pitkällä ajalla puhella
morsiameni kanssa yhtään sanaa. Päätinpä lähteä käymään hänen luonaan
ja lupasin tulla takaisin, jos ei alkaisi olla työtä mieliksi
kotipuolessa.
Eipä ollutkaan monta päivää, ennenkuin eräänä lauvantai-iltana astua
rapsin sykkivin sydämmin morsiameni kotipellon piennarta. Sattuipa
hänkin olemaan viikon vaivoista vapautettuna kesäillan ihanuutta
nauttimassa. Tulennasta hän jo miehen tunsi, astunnasta arvaeli. Juoksi
vastaani niinkuin noutamaan.
Tuntui silloin olevan meillä mielet paremmalla sijalla. Rintani
riemusta läikki. Ilta oli kaunis. Sammuvan iltaruskon kultaset helmet
riippui pilvien reunoissa. Lempeä hymyili rannan kuuset, sulosta itki
niityn kukat. Rannassa soitti purot. Ilosta kohosi kastepisarat
kumppalini silmiin, kohosi minunkin.
Morsiameni vei minut huoneesensa, laittoi ruokaa. Ja sitte kun olin
syönyt, kantoi hän suuria vaatepakkoja, joita oli valmistanut sillä
aikaa, ja alkoi näytellä.
»Tätä olen tehnyt sitä varten, että sinulle harviaisvaatteiksi ja tätä
työvaatteiksi, ja tätä itselleni jokapäiväseksi, ja tässä on nyt
tekeillä kangas omiksi pyhävaatteikseni.»
Enpä malttanut olla minäkään näyttämättä, mitä olin saanut aikaan. Otin
kukkaroni, jossa oli kolmesataa markkaa rahaa. Pieninä kappaleina kun
olivat, niin näytti olevan suuri joukko.
Mitä olimme saaneet saaduksi, ei ne rikkauksia suuren suuria olleet,
vaan oli niissä meiksi. Kumpikin meistä saattoi ansaita. Ja se oli
nähty, että kumpikin meistä saattoi kärsiä ja kärsiessäänkin tyytyä ja
ilonen olla. Silloin ei ollut reki yhdestä aisasta perässä. Me
saatoimme tulevaisuudelta toivoa. Ja molemmat me näimme elomme aamun
nyt ruskottavan, pahojen tuulenkynsien katoavan taivaaltamme ja kaikki
olevan hinteätä.
»Emmekö voisi jo alottaa elämäämme?» kysyin Marilta aivan sydämmen
pukkauksesta.
»Jumalan avulla», lausui Mari ja kiepsahti kaulaani.
Ja niin me hommasimme häät ja vuokrasimme eräästä talosta sievän
kamarin. Siellä Mari alkoi heti kankaita kutoa ja minä kuleksimaan
kylässä seppänä. Työtä sainkin kotikylässä runsaasti. Saavutin suosiota
kaikkialla, sen tähden että tein hyvää ja helpompaa kuin muut.
Kun sattui olemaan minulla työtä omassa kotipajassa, silloin vaimoni
tuli lietsomaan ja lyömään rautaa minun avukseni. Siten ei tarvinnut
vierasta pajamiestä pitää, ja niin saatiin syödä kaikki kuin kissa
saamansa.
Rahaa alkoi vähitellen karttua, talon kapineita alkoi tulla yksi
kerralla. Kotimme hiljalleen kasvoi kuin muurahaiskeko.
Saalis miestä yllytti tarttumaan työn tukkaan kahta kauheammasti. Mutta
elämä tuntui vaan hauskalta, mieli oli vaan ilonen, jos kuinkakin
olisin työssäni väsynyt. Päivän pajassa oltuani kun tulin kotiin,
peseysin, panin puhtaat vaatteet päälleni. Vaimoni vaali minua kuin
pientä lasta tuossa lämpymässä, puhtaassa ja muuten kaikin puolin
kodikkaassa huoneessamme, jossa hänellä aina oli mielihyviksi suuhun
tarjottavaa, milloin kahvia, milloin teetä, vehnästä, milloin mitäkin
suuhun sujuvaa. Elämä tuntui niin lumoavan viehättävältä, niin
rakkaalta, niin vapaalta, niin rauhalliselta, että mielestäni turhaan
sanottiin maailmaa murheen ja surun laaksoksi.
Mutta kun vertasin nykystä elämääni entiseen, niin huomasin, että tämä
maailma voi sentään olla surunlaaksokin, palava helvetti. Semmoisenahan
vielä tuntui mielessäni vanhempieni koti, jonne en olisi suurin surmini
mennyt. Ja kun muistelin siellä oloani pienestä suureen, eroamistani,
elämääni sen jälkeen tähän saakka, näytti se pitkältä polulta, jota en
toistamiseen lähtisi en henkeni edestä kulkemaan. Näytti ihmeeltä
kerrassaan, että olin päässyt siihen, jossa olin. Tuo tynnyrein
tekijäin lause 'Jumalan ihmetyö', se aina tuli mieleeni, kun muistelin
elämääni.
Minä vakaannuinkin uskomaan, että on ollut tässä Jumalan ihmetyötä. Ei
se ole minua sormesta vetänyt, vaan tietämättäni autellut. Ja mistä
hyvästä?...
Minua kadutti pahuuteni ja varsinkin, että köyhiä olin ylenkatsonut
enkä rakastanut.
Mutta nyt -- Jumalan avulla.